Entisen nörtin tunnustuksia

Juuri nyt eletään vaikeinta aikaa vuodesta: uusia kirjoja tulee jatkuvasti, ja tuntuu, ettei mikään ahkeruus saa pinoja pienenemään. Olen lukenut ison kasan romaaneja edellisen merkintäni jälkeen, pääosin uusia kotimaisia. Vasta kun tartuin Ready Player Oneen, tajusin, että siitä haluan kirjoittaakin jotain.

Ernest Clinen maailmalla mainetta kerännyt Ready Player One on suomennettu melkeinpä tuoreeltaan, siitä kiitos Gummerukselle. Viisisataasivuinen, lähinnä scifiksi luokiteltava romaani on jo työn alla elokuvaksi. Täysiveriseksi Hollywood-tuotteeksi kirjassa on kieltämättä hyvät mahdollisuudet: siinä hyvä on todella hyvää ja paha todella pahaa, eikä oikeuden toteutumista tarvitse epäillä hetkeäkään. Jos Ready Player Onea katsoo ankaralla silmällä, se on viihteellinen, räikeän nostalgisoiva ja älyllisesti ohut. Etenkin sen henkilöhahmot ovat lapsellisia. Mutta miksi minä pidin siitä?

Taisin kadota omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Myönnän, että täsmäisku mielen nostalgiakeskukseen tekee joskus terää. Siellä nostalgian ytimessä olen kuusivuotias ja kaivan pahvilaatikosta Atari 2600 -pelikonsolin. Pelaamme veljeni ja kavereideni kanssa tuntikaupalla Space Invadersia, Pole Positionia, Freewaytä ja monia muita hittipelejä, vaikka ne alkavat olla 1980-luvun puolivälin jälkeen jo vähän vanhentuneita. Siinä tehdään ihmismieleen muistijälkiä, jotka eivät katoa.

Seitsemänvuotiaana saan vihdoin Commodore 64:n. Vapaa-aika kuluu pelaamiseen kotona ja kavereilla. Aika kuluu, koneet vaihtuvat. Ostan Amiga 500:n, sitten ensimmäisen PC:n. Nintendon matolaatikkokin muuttuu Super NESiksi ja Donkey Kong -elektroniikkapeli Gameboyn Super Mario Landiksi. Yläasteella teemme kavereiden kanssa retkiä Helsingin keskustaan, jossa sijaitsee kuuluisa Monttu, Korkeavuorenkadun maanalainen peliluola. Siellä silmäni räpsähtävät lautasiksi ennennäkemättömästä Virtua Fighterista. Sega Saturn, Neo-Geo, CD-i ja monet muut pelikonsolit tulevat tutuiksi.

Kotikulmilla kuljetamme kavereiden kanssa tietokoneita toistemme luokse, kytkemme nollakaapelin ja pelaamme ilman taukoja. Unettomia öitä aiheuttavat Doom ja Doom II, myöhemmin Quake. Lukiossa pelaan Command & Conqueria puhelinlinjoilla illasta toiseen niin, ettei meille kotiin voi kukaan edes soittaa. Välissä tuijotan Star Wars -elokuvia ja Monty Pythoneita. Roikun Telixillä purkeissa, kunnes WWW korvaa BBS:t 1990-luvun puolivälissä. Avaan ensimmäisen sähköpostiosoitteen, opettelen HTML-koodauksen perusteet, irkkaan ulkomaalaisten kanssa, rakennan tietokoneeni itse osista, ylikellotan ja säädän. Sitten tapahtuu jotain, ja yhtäkkiä tietokoneet eivät jaksa enää oikein kiinnostaa.

Nörttikulttuurin keskellä kasvaneeseen Ready Player One iskee kuin Guilen flash kick Street Fighter II:ssa. Sen juonen palikat putoilevat kuin hypnoottisesti etenevässä Tetriksessä, eikä tarinaa malttaisi millään jättää kesken.

Vuonna 2044 maapallo on ankea paikka. Oklahoma Cityn slummissa asuu Wade Watts, joka miljoonien muiden ihmisten tavoin pakenee surkeaa todellisuutta OASISiin. OASIS on eräänlainen kehittynyt versio internetistä, virtuaalinen maailma, jonka sisällä ollaan kädet datahanskoja myöten.

Kun OASISin kehittäjä ja maailman rikkain mies James Halliday kuolee, selviää, että hän on jättänyt järjestelmän sisälle pääsiäismunan. Sen löytäjä perii Hallidayn omaisuuden ja koko OASISin. Ensin pitää kuitenkin löytää kolme avainta ja avata niiden avulla kolme porttia. Viiden vuoden ankaran etsimisen ja klaanien kilpailun jälkeen ensimmäisen avaimen sattuu löytämään teini-ikäinen Wade Watts. Hänen Parzival-hahmostaan tulee yhtäkkiä universumin halutuin.

Juonen pääpaha on nimeltään IOI, Innovative Online Industries. Asianmukaiseen Star Wars -henkeen tietysti kuuluu, että IOI:n johtaja Nolan Sorrento on joutunut voiman pimeälle puolelle oltuaan ensin arvostettu pelisuunnittelija. Samaan aikaan romaanikokonaisuutta kantaa Taru sormusten herrasta -skeema, jossa kaikkein pieninkin voi pelastaa maailman.

Parzival kamppailee OASISin herruudesta, avaimista ja porttien avaamisesta yhdessä ihastusta herättävän Art3misin, parhaan ystävänsä Aechin ja samuraihenkisten Shoton ja Daiton kanssa. He osaavat 1980-luvun peliklassikot täydellisesti, muistavat Monty Python -elokuvien repliikit unissaankin, tietävät Rushin albumien pienimmät koukut. James Halliday on jättänyt Anorakin Almanakan nimellä kulkevaan päiväkirjaansa vihjeitä, joiden perusteella jokainen pääsiäismunan etsijä eli munastaja työtään tekee.

Juonen yllättävyys aiheuttaa kahtalaista liikettä lukijassa. Romaanin yllätykset ovat sisällöllisesti paikoin ihan oivaltavia, mutta kun lukija oppii odottamaan aina seuraavaa yllätystä, tuntuminen iskee. Käy niin kuin Slummien miljonääri -elokuvassa, jossa jokainen knoppitieto loksahtaa paikalleen. Siinä huomaa muuttuvansa Pavlovin koiraksi, kun ehdollistuu seuraavaan mielihyväimpulssiin.

Kun tarinasta on kaikki rönsyt karsittu, se juoksee kuin Turrican ja lentää kuin R-Type, liian sulavasti ja taitavasti, ilman sellaista umpikujaa, joka panisi lukijan ahtaalle. Vasta todellisuuden väliintulo päästää tarinan uudelle tasolle. Vaikka täytyyhän senkin yllättää, miltä ihastuttava Art3mis todella näyttää luonnossa. Ja sen, millainen on Parzivalin paras ystävä Aech, kun he eivät ole koskaan tavanneet toisiaan IRL.

Romaanin esittämä ökypaha korporaatio tarjoaa ajatuskokeen siitä, millaista hallintaa verkossa kerättävällä tiedolla voisi toteuttaa. Kun ihmiset kokevat olevansa enemmän olemassa virtuaalisesti kuin todellisuudessa, taistelu yksilön oikeuksista vaatii melkoista sankaruutta. Ilmainen hakukonekaan ei ole ilmainen.

Viihdyin suuresti Ready Player Onen parissa. Mietin sen jälkeen, onko sitä edes turha selitellä. Tietokonepelit ovat valtava teollisuudenala ja merkittävä osa modernia länsimaista kulttuuria. Kun ennen pidettiin sivistymättömänä ihmistä, joka ei ole lukenut tiettyjä länsimaiseen kaanoniin kuuluvia romaaneja, kohta samanlaista yleissivistyksen testausta voidaan alkaa harjoittaa siitä, tunteeko klassiset pelit. Mutta parasta on jättää testaamatta, koska eihän se ketään lohduta.

Nykyään hallittavien asioiden määrä on niin laaja, että jokainen ehtii koluta vain neliösentin siitä, mitä olisi tarjolla. Tänäkin syksynä jätän suurimman osan julkaistuista kirjoista lukematta.

Epäreilu lukija

Aina silloin tällöin tekee hyvää lukea jotain sellaista, mitä ei yleensä lue. Kirjakaupassa käteeni osui Geraldine Brooksin kehuttu historiallinen romaani Caleb’s Crossing.

Historialliset romaanit aiheuttavat minussa nykyään kaikkein yleisimmin sellaisen tunteen, jonka Hannu Raittila tiivisti muutamia vuosia sitten osuvasti Kirjailijaelämää-teoksessaan: perinteinen länsimainen romaani on taidemuotona stoppariin päättyvällä sivuraiteella.

Mietin tuota kuvausta tavallistakin enemmän Caleb’s Crossingin ääressä. Brooksin romaani on tavallaan lehtikritiikkien kehunsa ansainnut: se on kielellisesti taidokas, juoneltaan pääosin vetävä, käänteissään reipas, henkilökuvaukseltaan elävä, aineistoltaan tuore, teemoiltaan universaali, sisällöllisesti kaiken kaikkiaan pätevä. Teosta on suorastaan pakko arvostaa niistä edellytyksistä, jotka se on itselleen asettanut. Mutta jos muuttuu lukijana röyhkeäksi ja alkaakin vaatia historialliselta romaanilta jotain uutta, Caleb’s Crossing jää vaikeaan rakoon.

Tiedän, että tällaista epäreilua temppua ei periaatteessa saisi tehdä. Eihän kriitikkokaan saa ikinä arvostella teosta sen perusteella, mitä siinä ei ole, vaan aina pitää katsoa, mitä siinä on. Mutta kaikesta huolimatta ajauduin pohtimaan, millaisia ongelmia Brooksin sisällöllisesti pätevässä romaanissa on, esimerkiksi muodon kannalta.

Caleb’s Crossing kertoo tarinan, joka alkaa Martha’s Vineyardin saarelta vuonna 1660. Bethia Mayfield on paikallisen pastorin teini-ikäinen tytär, ahkera ja lahjakas. Isä ei päästä häntä opiskelemaan, koska isän mielestä nuoren naisen tärkeimpänä tehtävänä on valmistautua avioliittoon: mikään ei saa sekoittaa naisen ajatuksia perheen perustamisesta ja kodinhoidosta. Tyttärensä sijaan Great Harborin napamiehenä häärivä pastori-isä patistelee toistaitoista poikaansa Makepeacea opintielle, tasoittelee tietä ja junailee asioita. Sukupuolten välistä epätasa-arvoa ei voisi paljon selvemmin alleviivata.

Romaanin varsinainen kierre tulee kuitenkin Calebin kautta. Caleb Cheeshahteaumauk on Wampanoag-heimoon kuuluva nuori mies, joka sattumalta ystävystyy Bethian kanssa. Kohtaamisella on suuret seuraukset. Calebista tulee ensimmäinen Amerikan alkuperäiskansojen edustaja, joka valmistuu Harvardin yliopistosta. Siitä faktasta koko tämä romaani on kirjailijan mukaan saanut alkunsa.

Bethia toimii tarinan kertojana, ja tekstin tyyli mukailee ensin 15-vuotiaan ja sitten 17-vuotiaan tytön kirjallista kerrontaa. Äidittömäksi jäävä Bethia joutuu huolehtimaan naisen velvollisuuksista ja lopulta uhrautumaan veljensä opintojen takia. Bethia ja Makepeace lähtevät saarelta mantereelle, jotta veli pääsee opiskelemaan Cambridgeen ja sisko piikomaan paikallisen oppimestarin huusholliin. Bethian lahjat eivät jää huomaamatta mestari Corlettiltakaan, mutta paljon mitään ei ole tehtävissä: naisen ei ole sopivaa ottaa osaa opetukseen 1660-luvun Massachusettsissa. Kun mestari tajuaa ryhtyä naittamaan poikaansa Samuelia Bethialle, paljastuu, että kotisaarella isoisä onkin jo veljen kanssa järjestellyt avioliiton kotiin palaavalle tytölle. Käännettä seuraava avioliittojuoni on klassinen, viimeistä piirtoa myöten.

Bethia tuntee voimakasta vetoa Wampanoagien elämäntyyliin ja tapoihin, kun omassa kulttuurissa naiselle on tarjolla vain naitettavan osa. Samalla Caleb tekee suurta matkaa metsästäjästä oppineeksi mieheksi, joka tuntee länsimaisen sivilisaation vaiheet ja latinan kielen taivutusmuodot. Eeppinen tarina päättyy Great Harboriin, jossa yli 60-vuotias Bethia tekee tiliä elämänsä käänteistä Calebin valmistumisen jälkeen ja valmistautuu jättämään tämän maailman.

Ihan hyvältähän tämä romaani kuulostaa, eikö? Sisällöllisesti pätevä, niinhän jo sanoin. Mutta ongelmaton se ei todellakaan ole. Teos sisältää pitkiä jaksoja, joissa kuvaillaan aikakauden olosuhteita, tapakulttuuria, alkuperäiskansoja ja kaikkea sellaista, josta lukijalla oletetaan olevan heikot ennakkotiedot. Nämä Bethian suulla kerrotut luennot ovat keskimäärin useiden sivujen mittaisia. Huomasin rasittuvani moisen normaaliproosan ääressä. Suvaitsen kirjallisuudessa monenlaisia tyylejä, mutta saarnaamista ja luennointia en kestä.

Toinen ydinongelma sisältyy romaanihenkilöiden sisäiseen kehitykseen ja sen ilmenemismuotoihin. Kronologisesti etenevä kerronta ja vastoinkäymisten kasvattamat ihmiset alkavat väkisinkin vetää kliseitä puoleensa, raahata niitä kerronnassa taakkana. Esimerkki: ”I felt the hot blood creeping up my neck.” Ymmärrän hyvin, että kertojana imitoi 15-vuotiaan tytön kirjallista tyyliä, mutta silti kiusaannun, kun tuollaista kuvailua jatkuu sivukaupalla.

Aina välillä havahdun tällaisissa romaaneissa siihen, miten alan lukea tahattomasti vastakarvaan ja ennakoida tulevaa: jos seuraavaksi kerrotaan, miten päähenkilön isä kuolee ja miten paljon isä on päähenkilölle merkinnyt, lopetan lukemisen. (Tässä tapauksessa en kuitenkaan lopettanut, vaikka näin kävi. Totesin sen vain valitettavaksi.)

Geraldine Brooksin aviomies Tony Horwitz julkaisi muutama vuosi sitten aivan bombastisen teoksen, nimeltään A Voyage Long And Strange.  Luin sen silloin tuoreeltaan ja olin aivan myyty: että näinkin voi kertoa. Silloin mietin, miksi meillä Suomessa ei harrasteta nykyistä enempää nonfictionia, ei tunnusteta sitä edes varsinaisesti omaksi genrekseen. Sehän antaa huikeat mahdollisuudet yhdistää tutkittuja tosiasioita ja henkilökohtaista pohdintaa ilman, että sitä pitää väkisin pukea johonkin puolivillaiseen fiktiiviseen kaapuun.

Horwitz etsii hienossa teoksessaan Amerikan syntysijoja ja kirjoittamatonta Yhdysvaltain varhaishistoriaa. Yksi kirjan hätkähdyttävimmistä kohtauksista kertoo tekijän saapumisesta Mississippi-joelle. Tarkemmin sanottuna Horwitz yrittää löytää paikan, jossa espanjalainen löytöretkeilijä Hernando de Soto ymmärsi tulleensa Mississippi-joen rantaan. Pahaksi onneksi kirjailija joutuu huomaamaan, että sillä paikalla on nykyään meksikolaisten trailer park, eikä sinne kannata mennä paikallisten mukaan aseistamattomana. Merkittävällä historiallisella paikalla juodaan tänä päivänä viinaa ja rettelöidään, välillä vähän ammuskellaankin. Tarinan opetus on, että vain tässä ajassa voi elää.

Horwitzin piirtämä kuva Yhdysvalloista on tarkka ja todellinen. Se suhteuttaa eri ajoissa tapahtuneet asiat toisiinsa. Ja sitähän hyvä historiallinen romaanikin tekee, näyttää menneisyyden meidän näkökulmastamme.

Olisi epäreilua verrata Pulitzerin voittaneen Tony Horwitzin teosta hänen vaimonsa teokseen, ellei tämäkin olisi saanut Pulitzeria. Itse asiassa Brooksin palkittu romaani March on ainoa, jonka olin lukenut hänen tuotannostaan ennen Caleb’s Crossingia. En juuri pitänyt siitä. Samalla voin ehkä paljastaa, että olen myös kuullut Brooksia livenä Amerikassa. Olin sen verran vaikuttunut naisen näkemyksistä, että luultavasti juuri siksi tartuin myös Caleb’s Crossingiin. Lisäksi olen käynyt Cambridgessä ja Harvardissa, joten... ehkä olikin aivan väistämätöntä, että luen tämän teoksen.

Juonivetoisuus on historiallisen romaanin painolasti, josta on vaikea päästä eroon. Kun historiakerronta jäsentyy tarinoiksi joka tapauksessa, perinteinen romaanimuoto ilmeisesti vielä ajaa lisäämään juonen painoarvoa. Caleb’s Crossingissa minulle olisi kuitenkin riittänyt väljempi asettelu: olisin mielelläni jättänyt monen sivuhenkilön elämäntarinan lukematta, jos olisin saanut vastineeksi edes yhden kirkkaan ja yllättävän kohtauksen, jonkinlaisen poikkeaman kaavasta. Olisin voinut tyytyä myös rikottuun kronologiaan tai ristikkäiseen kertojaratkaisuun. Tai luonnosmaisiin jaksoihin, joissa olisi niputettu juonen pakolliset osat helposti nieltävään muotoon.

Mutta saattaa olla niinkin, että Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla menestyy paremmin, jos kykenee ripustamaan teoksensa yhden vetoavan kertojan varaan. Sellaisen, johon lukija voi ”rakastua”. Hyvä ja viisas Bethia täyttää kriteerit, eivätkä tarinan melkein kiusallisen hyväntahtoiset tarkoitusperät ainakaan vaikeuta sellaisen lukijan myötämielisyyttä, joka haluaa elää tarinan mukana.

Kaiken vastakarvaisuuden jälkeen joudun tietysti tunnustamaan, että Brooksin romaanissa on paljon arvokasta ja tärkeää. Mutta se ei juuri nyt lohduta minua.

Kuoleman kvartetti

Luin taannoin Philip Rothin Nemesis-romaanin, joka huipensi Nemeses-teoskvartetin. Nemesis oli kelpo romaani, selvästi parempi kuin sitä edeltänyt The Humbling (2009). Kvartetin ehdottomasti paras romaani oli toisena ilmestynyt Indignation (2008), joka nosti Everymanin (2006) jälkeen tason todella korkealle. Silti mietin, miksi suurmestari Roth on ryhtynyt tällaiseen hankkeeseen – laatimaan pienikokoisia teoksia samalla perusidealla. Eikö hän pystyisi myös johonkin... suurempaan?

Philip Roth (s. 1933) on viimeinen elossa oleva jäsen kolmikosta, jota edesmennyt David Foster Wallace kutsui Suuriksi Miesnarsisteiksi (Great Male Narcissist, GMN). Kaksi muuta olivat tuossa DFW:n kuuluisassa määritelmässä John Updike (1932–2009) ja Norman Mailer (1923–2007).

Noilla kolmella herralla on kieltämättä ollut muutama melko fallosentrinen idea tuotannossaan. Rothin uudessa kvartetissa etenkin The Humbling on tyyppiesimerkki ns. Mies ja pippeli -kirjallisuudesta, jollaista tuotettiin maapallolla runsaasti pian sen jälkeen, kun dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon.

Jos Nemesis-kvartettia katsoo kokonaisuutena, se näyttää ilmeisen pintansa alla tutkielmalta Antiikin tragediasta. Jokaisessa teoksessa jokin melko vähäpätöiseltä näyttävä päätös tai sattuma ajaa päähenkilön tuhoon. Loppu tulee, koska ihminen uhmaa hybriksessä jumaliaan. Vain Everyman on pieni poikkeus, koska siinä on kyseessä tekojen sarja: kuollut Jokamies katsoo tekemiensä päätösten jatkumoa ja näkee niiden seuraukset.

Voimakkaimmin pienen päätöksen voima toimii Indignationissa, jossa opiskelija Marcus Messner välttelee ansiokkaasti Korean sotaa mutta joutuu rintamalle aivan mitättömän pikkuseikan takia. Ja senhän tietää, miten siinä käy – taas kerrotaan tarinaa rajan tuolta puolen. Myös The Humblingin hybrikseen joutunut päähenkilö, ikääntynyt näyttelijä Simon Axler tappaa itsensä tarinan päätteeksi. (Näiden tarinoiden lopetukset on koodattu tekstiin niin selvästi, että ne eivät voi tulla lukijalle yllätyksenä.)

Eivät nämä Rothin myöhäistuotannon teokset mitään kovin hauskoja ole. Etenkin kun muistaa, mitä Roth itse sanoi eräässä tv-dokumentissa vuosia sitten: sellaisina päivinä, jolloin tekstiä ei synny, tekisi mieli pistää kuula kalloon. Roth kirjoittaa seisten, hänellä on tietokone korkealla erikoisvalmisteisella pöydällä. Ympäri kämppäänsä ravaava kirjailija näytti dokkarissa harvinaisen levottomalta, joten näitä ampumisajatuksia on saattanut syntyä useinkin.

Nemesis-romaanissa poliovirus saapuu Newarkiin, jossa 23-vuotias Bucky Cantor toimii erään lähiön pelikentän hoitajana. Kun polio alkaa kaataa lapsia baseballkentän liepeillä, poliosta tulee Buckylle todellinen nemesis, vastustaja. Kesä 1944 on tuskastuttavan kuuma, ja tyttöystävä saa houkuteltua Buckyn maaseudulle, uimaopettajaksi samalle kesäleirille kanssaan – siellä kun ei ole yhtään sairastunutta. Suoraselkäinen Bucky tuottaa pelikentällä esimiehelleen pettymyksen ja lähtee pois juuri, kun häntä eniten tarvittaisiin. Hybriksessä ollaan. Ja mitä tapahtuu poliolle? Se seuraa tietenkin perässä.

Nemesiksessä on hyvä jännite, mutta jostain syystä se tuntuu kovin pieneltä romaanilta. Ehkä se johtuu siitä, kun muistaa, että sama mies on todella kirjoittanut Amerikkalaisen pastoraalin, Portnoyn taudin ja kymmenittäin muita amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvia järkäleitä. Onko väärin verrata keskituotannon suurteoksia myöhäiskauden pieniin helmiin? Voiko niitä edes verrata? Eikö kummallekin ole paikkansa? Voi tietysti olla niinkin, että kaanoniin muuratut suurteokset ajaisivat kenet tahansa hybrikseen, jos niiden kaltaisia onnistumisia yrittäisi toistaa.

Silti toivon, että Viimeinen Suuri Miesnarsisti kirjoittaisi vielä yhden suuren teoksen, parhaansa. Eikä ainakaan uhkaisi enää pistää kuulaa kalloonsa.

Kevyt kenttäteoria

Jos laulaja kirjoittaa kirjan, teko on lähtökohtaisesti epäilyttävä. Syy on yksinkertainen: kulttuurin sisällä vallitsee voimakas hierarkia, joka toimii tavallaan kahleena luovien yksilöiden vapaudelle. Yhdessä sovittuna vastapainona, jossa suutari pysyy lestissään ja räätäli kankaissaan.

Muistelen, että Pierre Bourdieu on kirjoittanut kulttuurista kenttinä. Jos astut kevyemmältä kentältä (kuten popmusiikista) raskaampaan, vaikkapa kirjallisuuteen tai kuvataiteeseen, rikot hierarkian sääntöjä. Kirjailija saa musisoida, sehän on vain hauskaa, mutta kuka tahansa ei saa tuottaa kirjallisuutta. Sitä varten pitää olla Kirjailija.

Amerikan Yhdysvalloissa vaikuttaa arvostamani muusikko Josh Ritter, joka julkaisi viime vuonna romaanin Bright’s Passage. En voi olla ajattelematta Ritteriä oman maanosansa Anssi Kelana. Samalla tavalla kumpikin säveltää ja sanoittaa, kulkee kitara kaulassa ja haluaa kertoa tarinoita. Myös Anssi Kela on rikkonut hierarkian sääntöjä, häneltähän ilmestyi vuonna 2008 romaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka kohtasi poikkeuksellisen vimmaista inhoa ja vastustusta Suomen kirjallisissa piireissä. Kaikkein kierointa tässä kaikessa on, että näissä romaaneissa on yllättävän paljon yhteistä.

Bright’s Passage kertoo Henry Brightin tarinan. Bright on palannut kotiinsa West Virginiaan ensimmäisen maailmansodan taisteluista Euroopasta. Mukanaan hänellä on ääni, joka puhuu mutta jota kukaan muu ei kuule. Bright käyttää äänestä nimeä Angel, ja tämä enkeli puhuu useimmiten hevosen kautta, kertoo asioita, joita Brightin tulee seuraavaksi tehdä. Angel on tullut Brightin mukaan ranskalaisesta kirkosta, jonka Bright tuhosi ympärysvaltojen joukoissa.

Vastaavasti Anssi Kelan romaanin päähenkilö näkee penkillä edesmenneen Kalevi Sorsan, joka ryhtyy hänelle oppaaksi. Pitäisikö tästä tehdä johtopäätöksiä? Että mies ja kitara -kaverit mielellään uneksivat näistä Robert Johnsonin paholaisista, jotka tulevat risteykseen auringonlaskun aikaan? Ehkä ei pidä sentään mennä niin pitkälle.

Inhoan enkeleitä ja satuhahmoja tällaisessa proosassa, inhoan todella. Brightin tarinassa on kuitenkin hyvä perusjännite, joka pitää paketin kasassa ja kiinnostuksen yllä. Henry on vienyt Everstin tyttären Rachelin, ja he saavat sodan jälkeen poikalapsen, josta enkeli käyttää nimeä The Future King of Heaven. Rachel kuitenkin kuolee lapsivuoteeseen, ja Henry jää omilleen. Enkeli käskee Henryä polttamaan kotitilan ja lähtemään kauas pois. Kun talo on liekeissä, poikavauvan kanssa hevosella pakeneva Bright saa peräänsä Everstin ja tämän kaksi vajaaälyistä poikaa, Corwinin ja Duncanin. Palavalta maatilalta tuli leviää metsään, ja kasvava maastopalo seuraa niin pakenijaa kuin takaa-ajajiakin.

Usein on vaikeaa täysin erottaa teos ja tekijä toisistaan, etenkin tällaisessa tapauksessa, kun tekijästä pitää hyvin paljon siellä toisella kulttuurin kentällä. Silti pidän epäreiluna tapaa, jolla miljoonia myynyt Stephen King arvioi Bright’s Passagea New York Timesissa: hän pohtii, olisiko tätä kirjaa julkaistu ollenkaan, ellei tekijä olisi jo valmiiksi tunnettu nimi. Lisäksi King antaa arvostelussa jälleen kerran kategorisen adverbi-inhonsa päästä valloilleen.

Kaikesta huolimatta Kingin arvion pohjasävy on myönteinen – ymmärtäisin, jos hän olisi teilaaja, joka haluaisi tarttua jokaiseen yksityiskohtaan, mutta King tuntuu kuitenkin hyväksyvän tämän romaanin perusratkaisut. Miksi siis kyseenalaistaa koko julkaiseminen? Tuollaisessa teossa kulttuurin kenttäteoria näkyy kaikkein julmimmassa muodossaan.

Minulle Bright’s Passage jätti vähän valjun olon. En puutu adverbeihin enkä juoneen – kerron vain, että tarina oli minun makuuni liian kevyt ja muuttui loppua kohden silkaksi puskafarssiksi. Kun Eversti lopulta tavoittaa Brightin, pönäkästä lopputaistelusta ei tahdo löytyä järkevää loppua millään. Suoraviivainen toiminnallisuus harvoin kääntyy hyväksi kirjallisuudeksi, eikä tämä tee poikkeusta.

”All your running away,” he said, ”and you run right to me. A coward always ends up running toward what he wishes to escape. There is no irony.” He glanced to either side, looking for something. ”My goddamn boys are off somewhere,” he said. ”My useless goddamn boys are off somewhere, but” – he pushed the muzzle of the rifle into Bright’s face – ”it makes no difference to you and me.”

Yllättäen parhaimmillaan Bright’s Passage onkin Henry Brightin ja enkelin välisissä väännöissä, joissa mies joutuu tosissaan punnitsemaan tulevien tekojensa seurauksia. Kuka hänelle todella puhuu, onko se sittenkin vain hänen oma sisäinen äänensä? Onko Henry Bright oikeasti skitsofreenikko, sitäkö tämä tarkoittaa? Eettisissä pohdinnoissa teos on omaperäisimmillään ja vahvimmillaan, mutta heti kun pusikossa kahahtaa ja pyssyjä heiluttelevat idiootit syöksyvät Brightin ja pojan perään, tunnelma latistuu.

Seuraavaksi Josh Ritter voisi minun puolestani vaikka säveltää oopperan.

Täydellistä julmuutta

Ystäväni suositteli minulle taannoin David Vannia. En ollut kuullut nimeä ennen. Vannin kirjat ovat kuulemma saaneet loistavia arvioita, tekijää on verrattu Cormac McCarthyyn ja Ernest Hemingwayhin.

Ystäväni oli lukenut amerikkalaisen Vannin viimevuotisen Caribou Island -romaanin ja arvioi, että minäkin pitäisin siitä. ”Se on vähän niin kuin Revolutionary Road, mutta väkivaltaisempana. Siitä siis ne viittaukset Hemingwayhin ja Cormac McCarthyyn.”

Niin minä sitten luin David Vannin parin vuoden takaisen Caribou Islandin, ja lukukokemus oli aivan hurja. Ystäväni oli oikeassa, minä todella pidin siitä. En olisi voinut kuvitella, että Alaskaan sijoittuva perhesuhderomaani voisi olla niin moniuloitteinen ja loistokas, samalla julma ja yllättävä. Edellä mainitun Richard Yatesin romaanin keskeiset sisällöt, avioelämän tyhjentyminen ja hahmoton irtiotto nykyisestä arjesta, yhdistyvät Vannilla rakentamisen ja metsästämisen tematiikkaan armottoman luonnon keskellä. 

Vannin romaani olisi yksinomaan pakahduttavan surullinen, ellei sen kieli olisi niin nautinnollista ja sen henkilöhahmot niin kokonaisia. Nämä ihmiset tavoittelevat sinnikkäästi unelmiaan, vaikka kaikki ympäriltä on katoamassa ja oma identiteetti paljastumassa tyhjäksi. Tavallaan näissä unelmissa on jotain syvästi lohdullista, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että Caribou Island on myös todella pelottava kirja. Varmaan pelottavimpia, mitä olen vuosiin lukenut.

Romaanin keskiössä ovat Gary ja Irene, eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka rakentaa mökkiä kaukaiselle Caribou Islandille Alaskassa. Tai Gary sitä mökkiä haluaa, Irene roikkuu rakennuksella mukana – kunnes vilustuu ja saa pysyvän, jäytävän, täysin sietämättömän päänsäryn. Irenen päänsäryn kuvaus on melkein lamaannuttavaa lukijallekin, kun yksikään lääkäri ei pysty auttamaan, mikään laite ei löydä säryn syytä eikä mikään lääke kunnolla auta.

She tried to breathe away the pain, let it go away on each exhale. Tried not to panic for air. But her ears were ringing, a high buzz, the frequency of the pain, and it would no be ignored. She could think of nothing else. She took another Vicodin. It didn’t matter what Gary or anyone else thought.

Päänsärky alkaa muuttaa Irenen persoonallisuutta häijympään suuntaan: hän väittää tajuavansa viimein täysin, miten turhaa hänen elämänsä Garyn kanssa on ollut. He ovat muuttaneet Alaskaan, eikä heillä ole elämässä enää mitään – ei ystäviä, ei sisältöä, pelkkä rakenteilla oleva mökinpahanen, jonne Gary haluaisi heidän muuttavan ympärivuotisesti. Vähitellen Irene alkaa panna vastaan, ja väkivallaksihan se muuttuu.

Romaanin ydinteema on melkein raamatullinen, edellisten sukupolvien epäonnistumisten vaikutus seuraaviin sukupolviin. Irenellä ja Garylla on kaksi aikuista lasta, Mark ja Rhoda. Mark on eräänlainen yleismies, löysään elämäänsä melkein tyytyväinen pilvenpolttelija. Rhoda taas on vanhemmistaa huolehtiva kolmekymppinen nainen, joka haikailee naimisiin hammaslääkärimiehensä Jimin kanssa. Nelikymppinen Jim on henkilönä täysin ambivalentti, valmis tarttumaan mihin tahansa.

Kun Markin ja hänen avovaimonsa Karenin luokse saapuvat Carl ja Monique, Jim huomaa tilaisuutensa tulleen. Samalla kun Rhoda suunnittelee heidän tulevia häitään Hawaijin paratiisirannalle, Jim kestitsee Moniqueta ja hankkii sillä tavalla itselleen seksiä tältä kaksikymppiseltä kaunottarelta. Monique on laskelmoinnissaan melkein sietämättömän julma, ja tämän petoksen huipentuma koetaan, kun kaikesta tietämätön Rhoda kutsuu Carlin ja Moniquen heille yöksi. 

Vann osaa viedä ihmissuhdedraaman ääripisteisiin, eikä mikään mahdollisuus jännitteiden virittämiseen jää käyttämättä. Kun Jim lopulta menettää Moniquen, mies alkaa treenata hullun lailla. Silloin myös Rhoda alkaa haistaa, mistä on kyse.

He had started calling his gut a muffin top, and he was on a diet. No alcohol or desserts or dairy.

I feel like pizza, she said.

How about a big salad. Can you fix us a big salad, honey?

Quit calling me honey. What the fuck has happened to you? Who are you?

Rhoda. What’s wrong? Maybe you nee to work out more, too. Make it every day. You’ll feel better.

Samalla ympärillä raivoaa Alaskan luonto, mökki rakentuu Caribou Islandin korpeen, Irenen päänsäryt alkavat viedä voimia, talvi tehdä tuloaan. Jokainen metsästää jotain: Gary yksinäisyyttä mökissä, Irene mennyttä terveyttään ja nuoruuttaan ja vaihtoehtojaan, Rhoda unelmahäitä Hawaijilla, Jim seksiä nuorelta naiselta, Mark pilven tuomaa välinpitämätöntä rauhallisuutta. Lopulta metsästäminen päätyy konkretian tasolle, ja viimeistään siitä tulevat Hemingway ja Cormac McCarthy mieleen.

Vannilta on juuri ilmestynyt uusi romaani, Dirt. Julie Myerson summaa Guardianin arviossa erinomaisesti, mistä näissä kirjoissa on kyse. Ennen Dirtiä täytyy vielä lukea Vannin esikoinen, Legend of a Suicide (2008). Vaikka nämä ovat synkkiä ja tavallaan lohduttomia kirjoja, niiden äärellä joutuu itsekin sellaiselle epämukavuusalueelle, jolla käyminen ei unohdu.

Vastahakoinen pragmaatikko

Joudun aina silloin tällöin vastaamaan kysymykseen, kuka on suosikkikirjailijani. Kiusaannun, koska en osaa yksiselitteisesti vastata, kenen teoksia luen mieluiten. Niitä on niin monta... No, mainitse edes yksi!

Yleisimmin se on Julian Barnes. Jos puhutaan elävistä kirjailijoista ja jos pitää yksi nimi heittää, se on yleensä Barnes. 

Paljon muitakin suosikkeja minulla on, tietenkin. Ja välillä sanon myös jonkun muun nimen, mutta J.B. on pysynyt mukana ainakin jo riittävän kauan ja monia hänen teoksistaan on tullut luettua useampaan kertaan. Kyse ei ole siis mistään hetkellisestä innostuksesta.

Minulle erityisen tärkeitä Barnesin teoksia ovat Flaubert’s Parrot ja The Lemon Table -novellikokoelma. Olin myös todella vaikuttunut Arthur & George -romaanista ja The Sense of an Endingistä, josta Barnes sai Bookerin vuonna 2011 (kun oli ensin piruillut koko palkinnolle).

The Sense of an Ending tiivistää niin hyvin Barnesin kirjalliset kyvyt ja keskeiset teemat. Se sisältää hienoja ajatuksia muistojen subjektiivisesta luonteesta, minuuden muuttumisesta ajassa, vaikeudesta kohdata toinen ihminen. Kuolema on vahvasti läsnä, kuten Barnesilla aina. Tälläkin kertaa lopputuloksessa näkyy tekijän huikaiseva taito löytää täydellinen muoto sille, mitä on kirjoittamassa. Nyt muoto on kaiken lisäksi huomattavan tiivis.

Voisin suositella The Sense of an Endingiä oikeastaan jokaiselle, joka haluaa tutustua Englannin Kultaisen sukupolven terävimpään romaanikirjailijaan. Ian McEwan voi olla makaaberimpi ja Martin Amis radikaalimpi, mutta Barnes edustaa heistä kaikkein selvimmin tiettyä terävää älykkyyttä, jolle on englannin kielessä eksakti termikin: wit.

Mutta kuinka paljon teosten kautta oikeastaan tutustuu kirjailijaan? Kysymys ei ole Barnesille ollenkaan vieras. Esimerkiksi Flaubertin papukaija sisältää huomion, joka on ikuisesti relevantti: Why does the writing make us chase the writer? Why aren’t the books enough?

Joudun siis vähän vetämään sanojani takaisin: lukemalla The Sense of an Endingin ei voi tutustua Englannin Kultaisen sukupolven terävimpään romaanikirjailijaan, vaan korkeintaan hänen kirjalliseen tyyliinsä, ajatuksiinsa ja tapaansa ilmaista asioita. Jos haluaa tutustua kirjailijaan vähän lähemmin, voi lukea vaikka Vanessa Guigneryn ja Ryan Robertsin toimittaman Conversations with Julian Barnes -teoksen (2009).

Barnesin haastattelut ovat yhtä aikaa kiinnostavaa ja vähän kiusallista luettavaa. Toisaalta kirjailija on kiistattoman älykäs ja oivaltava, toisaalta hänen halveksuntansa kirjallisuusteoriaa ja teoreetikkoja (ja samalla näiden haastatteluiden tekijöitä) kohtaan on välillä melkein sietämätöntä. Barnes kieltäytyy tunnistamasta tunnettujen teoreetikkojen nimiä ja sotkee tahallaan asioita, kun haastattelija yrittää puhua kirjallisuusteoriasta. Sinänsä pragmaattinen lähestymistapa on täysin ymmärrettävä, mutta välillä kirjailija vaikuttaa hiukan... yksioikoiselta.

Toisaalta Barnes antaa kyllä paljon itsestään. Vuosina 1980–2007 tehdyissä haastatteluissa paljastuu muun muassa kirjailijan Sibelius-fanituksen luonne ja syyt siihen, miksi Roger Federer on parempi kuin Rafael Nadal.

Minulle oli yllätys, miten suuresti Barnes arvostaa John Updikea – Rabbit-kvartetti nousee esille monta kertaa. Olisin luullut, että Updike on aivan liian amerikkalainen peribrittiläiselle Barnesille. Mutta moni muukin jenkkitekijä kuuluu Barnesin suosikkeihin, esimerkiksi Lorrie Moore ja Jay McInerney mainitaan haastatteluissa usein.

Myös Flaubertista puhutaan niin paljon, että mieleeni muistuu, mitä Sir Kingsley Amis on tuhahtanut Barnesin innostuksesta: ”I wish he’d shut up about Flaubert.” Parhaimmillaan Barnes yltää silti kirkkaaseen itseanalyysiin:

”There’s a fairly small chance of my becoming sentimental in my writing or in my person. I don’t think I have a sentimental side; I’m suspicious of sentimentality. In my experience, sentimentality often goes with cruelty.”

(Guigneryn ja Robertsin tekemä haastattelu 2007.)

Barnesin teokset todella ovat koskettavimmillaan juuri silloin, kun surun syyt ovat näkyvissä, mutta niistä ei kerrota eikä asioita selitetä puhki. Vastaavasti Barnes on hauskimmillaan, kun hän ryhtyy tiivistämään asioita:

”I don’t feel, to put it crudely, that because I’ve written Flaubert’s Parrot I have to write ”Tolstoy’s Gerbil.” I’m not shut in a box of my own devising."

(Shusha Guppyn tekemä haastattelu 2000.)

Mutta halusinko tietää, mitä mieltä Julian Barnes on Big Brotherista? En. Entä halusinko tietää, miksi Barnes siirrätti käsikirjoitusarkistonsa Teksasiin? En välttämättä. Entä Barnesin mielipiteet Starbucksin kahvista? Unohtakaa koko juttu!

Tällaisten kirjailijahaastatteluiden ääressä on pakko esittää itselleen kysymys: Miksi en anna kirjailijan olla? Miksi kirjat eivät ole riittävästi?

Kaunokirjallisuuden Coldplay

Minulla on erittäin vaikea suhde Paul Austerin tuotantoon. Vuosien varrella se on vain mutkistunut.

Kymmenen vuotta sitten olin Austerin teoksista innoissani. Suosittelin New York -trilogiaa, Mr Vertigoa ja Sattuman soittoa melkein kaikille. Noihin aikoihin ilmestyneet teokset, sympaattinen Timbuktu ja Austerin aiempiin teoksiin viittaileva Illuusioiden kirja, olivat mielestäni myös varsin onnistuneita.

Sitten tapahtui jotain. Aloin lukea uudet Austerit aina jo ilmestymisen aikaan alkukielellä, ja Oracle Night (2003) oli heti pieni pettymys – muistikirjajuoni oli jotenkin niin nähty. The Brooklyn Follies (2005) taisi katkaista kamelin selän: se maistui lähinnä löysältä viihdekieputukselta. Vielä senkin jälkeen luin kuuliaisesti monta uutta Austeria, vaikka taso tuntui vain laskevan. Lopulta toissavuotinen Sunset Park muuttui niin pahaksi uuvutustaisteluksi, että jätin leikin kesken. Kun mitään ei näytetä vaan kaikki selitetään, en jaksa oikein millään kiinnostua.

Olen silti ajatellut paljon Austeria, kaikkea sitä, mitä koin silloin kymmenen vuotta sitten niiden romaanien kanssa. Mikä minua niissä viehätti? En ole osannut sitä oikein muotoilla. Siksi tartuin hetken mielijohteesta Austerin kirjoituskokoelmaan The Red Notebook (1995), joka minulla oli vielä tuotannosta lukematta.

Samaan aikaan kun innostukseni Austerin teoksiin oli syvimmillään, englantilainen popyhtye Coldplay teki aivan loistavan albumin. Suosittelin tuota A Rush of Blood to the Head  -levyä varmaan kaikille. Samalla huomasin, että bändin esikoisalbumi Parachutes oli yhtä lailla täynnä hyviä popkappaleita, ja tiesin, että uutta materiaalia oli tekeillä. Vähemmästäkin olisi voinut olla innoissaan.

Lopulta yhtyeen kolmas albumi X&Y ilmestyi 2005. Jo ensikuulemalla se tuntui vaivaannuttavan pönäkältä. Tunsin itseni yhtä aikaa sekä petetyksi että petturiksi: aloin hyljeksiä listaykköseksi noussutta albumia. Minäkin, Brutuksesi! Myöhemmin Viva la Vida otti askeleen uuteen suuntaan, mutta sen sävellykset olivat joko väkinäisiä tai pelkästään laimeita. Uusimman Mylo Xyloto -albumin kuultuani en ole pystynyt kohtaamaan Coldplayta enää ollenkaan. Miksi minä siitä aikoinaan niin pidin?

Musiikkipiireissä Coldplayn halveksuminen on nykyään normi, eikä kirjallisuusympyröissä kovin moni enää kehtaa avoimesti fanittaa Paul Austeria, bestseller-viihdekirjailijaa. Silti kummankin tuotantoa myydään entistä enemmän, ja uusi teos on aina tapaus. Minulle ne eivät sitä enää ole. (Tiedän kyllä hyvin, että kummankin menestymisen kannalta minun mielipiteeni on yhdentekevä. Toisaalta en kuulu niihinkään ihmisiin, joiden mielestä teosten myyntiluvut ja laatu ovat aina kääntäen verrannollisia. Todisteeni: Antti Tuuri, Jari Tervo, Kari Hotakainen.)

Mutta mitä pitäisi sanoa Paul Austerista? The Red Notebookin punainen lanka on Austerin itsensä mukaan se, että kerrotut tapaukset eivät ole keksittyjä. Esseetekstien lisäksi kokoelma sisältää pari esipuhetta ja haastattelua. Kaikki tekstit ovat ilmestyneet aiemmin aikakauslehdissä ja osa Austerin The Art of Hunger -teoksessa 1992.

Pitkän tauon jälkeen huomaan, kuinka Austerin lause vetää taas puoleensa. Kyseessä on taitava sanankäyttäjä, jonka sujuvalle kerronnalle ei mahda mitään. Nämäkin tekstit ovat kuin lumoavia satuja, joiden kertojanääntä kuuntelee korvat höröllään.

Tajusin The Red Notebookin ääressä jotain olennaista: en muista noista kymmenen vuotta sitten suosittelemistani Austerin romaaneista enää juuri mitään. Notebookin alussa Auster käy läpi oman elämänsä sattumuksia, ja niin herkullisia kuin ne ovat, tapaukset eivät oikein jää mieleen. Joku menee jonnekin ja tapaa jonkun, joka onkin hänen isänsä lapsi toisesta maasta. Tosielämässä tällaiset tapaukset nostaisivat karvat pystyyn, mutta kirjallisessa muodossa ne yksinkertaisesti latistuvat. Tai ehkä viime vuosien televisiodraama on banalisoinut sattuman.

Notebookin ääressä ymmärsin myös, että Austerin varhaistuotannossa minua taisi aikoinaan viehättää se, mikä on novel-sanan varsinainen merkitys: perinteisen proosan keskellä ne olivat jotain aivan uutta. Populaariksi postmodernismiksi tyylisuuntaa kai silloin sanottiin. Austerin teoksiin oli myös helppo tarttua, ne eivät olleet mitään Robert Cooveria tai Thomas Pynchonia (joihin olen kyllä tutustunut myöhemmin ja oppinut arvostamaan).

Mutta kuten kaikkien taikurien uudet temput, myös Austerin käyttämät trikit ovat muuttuneet vähitellen tutuiksi ja tavanomaisiksi. Taustalta on paljastunut mukavuudenhaluinen sisältö, joka toistuu Austerin jokaisessa teoksessa melkein samanlaisena. Itse asiassa hän kertoo lähtöasetuksistaan tähän Notebookiin painetussa haastattelussa:

”To say that ’all my books are the same book’ is probably too simple. What I mean is that all my books are connected to their common source, by the preoccupations they share. But each book belongs to its central character: Quinn, Blue, the narrator of The Locked Room, Anna Blume, Fogg, Nashe.”

Intuitiivisena kirjailijana Auster sukeltaa tarinaan päähenkilönsä perässä eikä kuulemma koskaan tiedä etukäteen, mitä tuleman pitää. Näiden viimeisten romaanien äärellä minusta on tuntunut jo siltä, että fiiliksellä vetämisen sijaan kannattaisi kokeilla vaihteeksi jotain muuta tekotapaa. Ihan niin kuin Coldplayn kannattaisi kokeilla akustista kapakkakeikkaa tai mandoliinisooloja, koska nykyistä hengettömämpää musiikkia ei voisi ainakaan syntyä.

Kun aloin ajatella tätä yhteyttä, kuuntelin A Rush of Blood to the Headin. Kyllä se on hyvä levy edelleen. Seuraavaksi pitäisi varmaan lukea Mr Vertigo. Tai sitten jätän kauniit muistot, enkä koske Austeriin enää ikinä.