Kaksi muistoa Amerikasta

Julian Barnes kertoo uuden esseekokoelmansa eräässä tekstissä kirjailija Ford Madox Fordista, joka sattui kerran Amerikan Yhdysvalloissa Philadelphian kaupungin liepeille. Ford halusi päästä näkemään tohtori Barnesin taidekokoelman mutta sattui ottamaan yhteyttä henkilöön, joka ei edistänyt hänen asiaansa ihan toivotulla tavalla. Kun tohtori Barnesin sähke saapui Genovasta, vierailu kuivui kokoon: ”Ennemmin poltan kokoelmani kuin annan Ford Madox Fordin nähdä sen.”

Ford Madox Ford ei ollut radikaalin Kelpo sotilaan (The Good Soldier, 1915) jälkeen kovin haluttu vieras konservatiivisissa kulttuuripiireissä. Arvostettu tohtori Albert C. Barnes oli sentään keksinyt lääkkeen tippuriin ja tehnyt sillä miljoonaomaisuuden, jolla oli voinut ostella myös vähän taidetta: van Goghia, Courbet’ta, Monet’ta, Cézannea, Seurat’ta, Degas’ta, sen sellaista.

Nykyään Barnes Foundationilla on uusi hieno museorakennus Philadelphian uljaimman puistotien Benjamin Franklin Parkwayn varressa. Vanha museo sijaitsee edelleen Lower Merionissa, mutta siitä on tullut sivutoimipiste.

Tarina tohtori Barnesin ja kirjailija Fordin yhteentörmäyksestä toi mieleeni toisen philadelphialaisen instituution, Rosenbach Library & Museumin. Barnesin taidekokoelmia en ole nähnyt (en ole onnistunut siinä Ford Madox Fordia paremmin), mutta eräänä kesäisenä iltapäivänä satuin Rosenbachin ovelle Rittenhouse Squaren kulmilla Philadelphian keskustassa. Museo oli siltä päivältä sulkeutumassa, mutta työnsin jalkani oven väliin ja aloin selittää.

Mies oli nimeltään Sam. Hän oli perso kohteliaisuuksille ja imartelulle. Selitin, että olin tullut Euroopasta saakka varta vasten katsomaan James Joycen Odysseuksen käsikirjoitusta, että minun oli saatava nähdä se heidän hienossa museossaan, aikatauluni vain oli mennyt kohtuuttoman tiukaksi. Herra Sam nyökytteli vakavana selityksilleni. Museokierrokselle ei enää päässyt, hän oli siitä syvästi pahoillaan, mutta uniikin Joycen hän halusi näyttää minulle itse. Veloituksetta, silkasta kohteliaisuudesta.

Talo oli klassinen townhouse 1860-luvulta, huoneet korkeat ja tunnelma hillityn arvokas. Kuljimme hissillä neljänteen kerrokseen, ja siellä se oli. Kaksi sivua oli vitriinissä esillä, käsinkirjoitettua Odysseuksen seitsemättä versiota. Sam näytti huonetta ja osoitteli vitriinejä, selitti innokkaasti kaikesta, mistä vain tajusin kysyä. Lasikaapeissa näkyivät myös Joseph Conradin melkein koko tuotannon käsikirjoitukset. Ja sitten löytyi muutakin: inkunaabeleita, Shakespearea, Dickensin Pickwick Papersin käsin kirjoitettuja sivuja, Don Quijoten ensipainos, Bram Stokerin muistiinpanoja Draculasta. Seisoin persialaisella matolla ja ajattelin, mitä rahalla saa.

En tiedä, mitä mieltä A.S.W. Rosenbach (1976–1952) mahtoi olla Ford Madox Fordin Kelpo sotilaasta. Jos saa veikata, arvelisin, varmaan melko samansuuntainen kuin hänen aikalaisellaan tohtori Barnesilla: No approval.

En kysynyt Samilta Ford Madox Fordin perään. Ostin museon myymälästä pari kirjaa ja vedin nimeni vieraskirjaan. Astuin Delancey Placelle ja jäin katsomaan, kun tähtilippu liehui museon sisäänkäynnin yläpuolella. Ajattelin, että voisin myös vihata tätä maata, näitä pirun keräilijöitä, jotka lastaavat vitriinit täyteen kaikkea yleisesti hyväksyttyä.

* * *

Julian Barnesin tämänsyksyinen esseekokoelma Through the Window. Seventeen Essays (and one short story) herätti minussa toisenkin vahvan muiston Amerikasta. Se oli sinänsä odottamatonta, koska Barnesin esseet painottuvat jälleen pääosin Ranskaan. Itse asiassa olen aina pitänyt Barnesia korkeintaan hiukan keskitasoa parempana esseistina, kun taas romaanikirjailijana hän on säkenöivä (minkä olen aiemminkin todennut). Uudet esseet eivät muuttaneet näkemystäni, vaikka mukaan mahtui myös muutama huippuhetki.

En taaskaan muistanut, että Barnesilla on ollut niin voimakas side John Updiken tuotantoon. Jay McInerneyn muistin, samoin Lorrie Mooren, monta muutakin, mutta en tätä. Kun Barnes kuuli Updiken kuolemasta tammikuussa 2009, hänelle heräsi syvällinen tarve kunnioittaa edesmenneen mestarin muistoa. Barnes päätti lukea Updikea ja päätyi, niin kuin arvata saattaa, Jänis-kvartettiin.

Oma muistoni on peräisin Updiken kuolemaa edeltävältä vuodelta. Olin saapunut yön pimeydessä Etelä-Floridaan. Istuin ensimmäisenä aamuna ulkona aamiaisella ja nappasin käteeni Miami Heraldin. Lehdessä tuli varoittamatta eteen John Updiken haastattelu. Olin juuri lukenut parikin Jänis-romaania, tekijä oli tuttu. Tuntui omituiselta lukea tuollaista lehtijuttua juuri Floridassa, Harry ”Rabbit” Angstromin viimeisten vuosien maisemassa.

Hyväntahtoisessa jutussa Updike sai repostella ansioillaan mielin määrin, ja niitä ansioitahan tosiaan riittää: kaksi Pulitzeria, kaksi National Book Awardia, liuta muita palkintoja, kasa mitaleja, kunniakirjaa, prenikkaa... You name it. Mutta keuhkosyövästä haastattelussa ei vielä puhuttu. Siihen Updike menehtyi vuotta myöhemmin, 76-vuotiaana.

Myös Julian Barnes on omassa tarinassaan Floridassa, hän on saapunut sinne kirjakiertueen takia, ja kiertue on tulossa siellä päätökseen.

”When released from publicity duties, I would either retreat inwards to Updike’s prose, or outwards to walk ordinary American streets. This gave my reading, it felt, a deepening stereoscopy. And even when, too exhausted to do anything, I fell back on the hotel minibar and television, I found I was only replicating Harry ‘Rabbit’ Angstrom’s preferred way of ingesting politics and current events. After three weeks, both Harry and I found ourselves in Florida, ‘death’s favourite state’, as he puts it in the final volume, Rabbit at Rest. Harry died; the book ended; my tour was over.”

Minäkin lensin Floridasta kotiin, en muistellut Updiken haastattelua enää jälkikäteen. Vasta Barnesin muistot Updiken lukemisesta herättivät sen eloon.

Oikeastaan tällaiset hetket ovat parasta Through the Window’ssa. Barnes auttaa muistamaan jotain sellaista, mitä ei muuten tulisi ajatelleeksi.

Taistelun keskellä

En ole koskaan varsinaisesti ahminut kirjoja. Hurjimpina aikoina luin yli 200 kirjaa vuodessa, mutta en silti koe ahmineeni ensimmäistäkään. Yksikään kirja ei valvottanut, pystyin aina lopettamaan lukemisen. Ihmettelin ihmisiä, jotka valvoivat öisin jonkin kirjan takia. Tai kävelivät kadulla ja lukivat samalla kirjaa. Käsittämätöntä se on minusta edelleen, mutta nyt olen kuitenkin kohdannut teoksen, jonka takia en ole malttanut mennä joka ilta ajoissa nukkumaan.

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. En malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta näiden kahden kirjan jälkeen. Ja samalla Katriina Huttusen käännöstyö on ollut niin loistavaa, etten haluaisi ryhtyä kahlaamaan seuraavia osia toisella kotimaisella. Enkä soisi näkeväni käännöksessä hutilointiakaan, kun laatu on ollut tähän asti korkeaa tasoa. Ei auta kuin lusia ensi syksyyn.

Luin sarjan ensimmäisen osan vuosi sitten, enkä olisi tarttunut siihen, ellei ystäväni olisi sitä hyvin ponnekkaasti suositellut. ”Kirjallisuustapauksena”, ”kohukirjana” ja ”skandaalina” myyminen ei ole koskaan puhutellut minua, päinvastoin. Populistiset ylisanat vain herättävät voimakkaan epäluulon, jota on usein vaikea kumota. Taisteluni. Ensimmäinen kirja meni kuitenkin suojauksesta suoraan läpi.

Ykkösosa punoutui Knausgårdin alkoholisti-isän kuoleman ympärille. Kirjailijan ns. totaalinen projekti tarkoittaa, että kaikki kerrotaan suoraan, kaunistelematta, välittämättä kenenkään muun tunteista. Elämästä tulee alisteista taiteelle.

Metodi on kylmäävä, ja se on tarkoittanut Knausgårdin riitaantumista puolen sukunsa kanssa ja varmasti aiheuttanut melkoista kitkaa niin avioliitossa kuin ystävyyssuhteissa. Hitlerin teokseen viittaava kirjasarjan nimi on vähäinen provokaatio siihen verrattuna, mitä kaikkea Taisteluista löytyy.

Kuinka pahanlaatuinen munapää ihminen saa olla, jos hän kuitenkin luo munapäisyydessään kestävää taidetta? Minkä ihmisessä voi antaa anteeksi taiteen nimissä? Saako kirjailija ryöstää mitä tahansa, jos teoksen etu sitä vaatii? Saako olla Steve Jobs, jos lahjoittaa maailmalle täydellisiä vekottimia?

Kun Knausgårdia lukee, tuollaisista kysymyksistä tulee lopulta sittenkin toissijaisia: proosa on jo erkaantunut alkuperästään, irtautunut todellisuudesta omaksi maailmakseen, jossa pätevät fiktion lait. Todellisuus vain väijyy taustalla, kun kirjailijaminä purkaa kohtaamisiaan, ajatuksiaan, vääriä tekojaan, itsekkyyttään, häpeäänsä.

Ykkösosassa minuun teki vaikutuksen tapa, jolla Knausgård kuvasi nuoruutta. Pystyin helposti palauttamaan mieleen suuren joukon oman elämäni sattumuksia noilta ajoilta, eivätkä kuvatut tunteetkaan olleet vieraita. Tulin eläytyneeksi. Samaan aikaan olin ällistynyt Knausgårdin tavasta kertoa: loppuun asti hiotun normaaliproosan maailmassa tuollainen spontaani, vapaasti soljuva ja luontevasti assosioiva teksti tuntui melkein radikaalilta. Muoto oli kerrankin toissijaista suhteessa sisältöön. Ja sisällöllisesti Knausgård ei vain pakottanut lukijaa ajattelemaan vaan myös tuntemaan.

Tänä syksynä ilmestynyt Taisteluni. Toinen kirja on itsenäistä jatkoa ykköskirjalle, vaikka tuntuu jossain määrin virheelliseltä puhua jatko-osasta. Sarjan osat liikkuvat aikatasoilta toiselle limittäin, kolmannessa osassa käydään läpi lapsuus. Enemmän niitä nivoo yhteen tematiikka kuin aika. Enkä muutenkaan koe lukevani varsinaista omaelämäkertaa – jollain erikoisella tavalla nämä teokset ovat tyyliltään lähempänä esseististä fiktiota kuin henkilökohtaista tilitystä. Knausgård pohtii elämää enemmän romaanityyliin kuin muistelmatyyliin. Hän tuntee jopa yllättävän vähän kaunaa eläviä ihmisiä kohtaan.

Taisteluni. Toinen kirja alkaa pitkällä jaksolla Karl Oven elämästä kolmen lapsen isänä: riittämättömyydestä, väsymyksestä, vaikeuksista raivata aikaa kirjoittamiselle, norjalaisen kyvyttömyydestä ymmärtää ruotsalaisten pyrkimystä täydellisyyteen. Sen jälkeen palataan aikaan, jolloin Karl Ove eroaa ensimmäisestä vaimostaan ja matkustaa junalla Norjasta Ruotsiin. Sieltä tarina etenee rakkaussuhteeseen Lindan kanssa ja lopulta kolmen lapsen syntymiin. Välissä ajaudutaan kaikenlaisiin selkkauksiin ihmisten kanssa: esimerkiksi Tukholman-kodin alakerran naapurina asuva venäläisnainen kuvataan erittäin sietämättömänä henkilönä.

On kirja sentään välillä myös hauska, ainakin hauskempi kuin ykkösosa. Hersyvimmillään tarina on illanistujaisissa, jossa Karl Ove, Linda, Geir, Christina, Anders ja Helena käyvät läpi elämänsä epäonnistumisia. Muotisuunnittelijana aikoinaan huipulle päässyt Christina kertoo, miten hänen viimeisen kokoelmansa esittely päättyi katastrofiin ja sitä seurasi konkurssi: mallit olivat ratsastaneet hevosilla tasangon poikki, mutta yllättäen olikin tullut rankkasade. ”Heidän hiuksensa olivat painuneet otsalle. Kaikki vaatteet olivat likomärkiä ja nuhruisia. Se oli täydellinen fiasko. Silti siinä oli jotain hienoakin. Kaikki eivät voi epäonnistua yhtä mahtipontisesti”, Christinan mies Geir kertoo.

Oikeastaan tällaisen pienenkin katkelman irrottaminen kokonaisuudesta latistaa tekstin. Tässä teoksessa nimenomaan tekstin määrä tuntuu olennaiselta, koska kaikki liittyy tavallaan kaikkeen. Tässä vähemmän ei ole enemmän, sanontaa täytyy muuttaa: enemmän on enemmän. Kun sisältö on hyökynyt sovitun muodon yli, ollaan uudella maaperällä. Ensimmäinen kirja sisälsi viisisataa sivua, tämä toinen on jo 639-sivuinen. Ja lisää on tulossa.

Orgaanisuus on oikeastaan se sana, joka Taisteluista tulee vahvimmin mieleen. Ankaralla kompositiolla tällaisesta vuodatuksesta voisi tulla piinallista luettavaa, mutta Knausgård on onneksi valinnut tajunnanvirtamaisen ja puheenomaisen lähestymistavan – sen ansiosta hän ei sorru luennoimaan eikä esitelmöimään. Pitkät jaksot, joissa liu’utaan aiheesta toiseen, muistuttavat jo melkein taikuutta.

”Kiukkuni oli pikkumaista, se leimahti mitättömistä syistä; mitä merkitystä on siivousvuoroilla silloin kun elämää katsoo taaksepäin ja on tilinteon aika? Lindan mielialat heittelehtivät, ja kun hän oli kaikkein alakuloisimmillaan, hän vain makasi sohvalla tai sängyssä, ja se mikä oli suhteemme alussa herättänyt huolehtimisvaistoni johti nyt kiukkuun: pitikö minun tehdä kaikki ja hän vain velttoili? Tein kyllä kaiken mutta en ehdoitta. Tein kaiken, ja minulla oli oikeus olla vihainen ja kiukkuinen, ironinen, sarkastinen, joskus raivostunut. Tämä ilottomuus levisi kauas yhteisen elämämme ytimeen. Linda sanoi pyytävänsä vain sitä että olisimme iloinen perhe. Sitä hän halusi, siitä hän haaveili, siitä että olisimme iloinen ja onnellinen perhe. Minä taas haaveilin vain siitä että hän tekisi yhtä paljon kotitöitä kuin minä. Hän sanoi että niinhän hän tekikin, ja siinä me siis olimme, kumpikin syytöksinemme, kiukkuinemme ja haaveinemme, keskellä sitä elämää mikä oli meidän elämäämme, ei kenenkään muun.” (Sivu 581.)

Itsekeskeisyydessään Taisteluni on lähtökohtaisesti pöyristyttävä. Osaamattomampi juuttuisi kirjoittamaan omasta napanöyhdästään, mutta Knausgård kykenee tekemään omista havainnoistaan harvinaisen relevantteja. Usein tuntuu siltä, että olisi kohdannut aivan saman tilanteen ja ajatellut siitä aivan samalla tavalla, mutta ei vain ole kehdannut sanoa sitä ääneen.

Knausgårdin havainnot ovat niin tarkkoja ja samalla yleispäteviä, että yksityisestä tulee yleistä. Silti se on vain hänen elämäänsä, ei kenenkään muun.