Täydellistä julmuutta

Ystäväni suositteli minulle taannoin David Vannia. En ollut kuullut nimeä ennen. Vannin kirjat ovat kuulemma saaneet loistavia arvioita, tekijää on verrattu Cormac McCarthyyn ja Ernest Hemingwayhin.

Ystäväni oli lukenut amerikkalaisen Vannin viimevuotisen Caribou Island -romaanin ja arvioi, että minäkin pitäisin siitä. ”Se on vähän niin kuin Revolutionary Road, mutta väkivaltaisempana. Siitä siis ne viittaukset Hemingwayhin ja Cormac McCarthyyn.”

Niin minä sitten luin David Vannin parin vuoden takaisen Caribou Islandin, ja lukukokemus oli aivan hurja. Ystäväni oli oikeassa, minä todella pidin siitä. En olisi voinut kuvitella, että Alaskaan sijoittuva perhesuhderomaani voisi olla niin moniuloitteinen ja loistokas, samalla julma ja yllättävä. Edellä mainitun Richard Yatesin romaanin keskeiset sisällöt, avioelämän tyhjentyminen ja hahmoton irtiotto nykyisestä arjesta, yhdistyvät Vannilla rakentamisen ja metsästämisen tematiikkaan armottoman luonnon keskellä. 

Vannin romaani olisi yksinomaan pakahduttavan surullinen, ellei sen kieli olisi niin nautinnollista ja sen henkilöhahmot niin kokonaisia. Nämä ihmiset tavoittelevat sinnikkäästi unelmiaan, vaikka kaikki ympäriltä on katoamassa ja oma identiteetti paljastumassa tyhjäksi. Tavallaan näissä unelmissa on jotain syvästi lohdullista, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että Caribou Island on myös todella pelottava kirja. Varmaan pelottavimpia, mitä olen vuosiin lukenut.

Romaanin keskiössä ovat Gary ja Irene, eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka rakentaa mökkiä kaukaiselle Caribou Islandille Alaskassa. Tai Gary sitä mökkiä haluaa, Irene roikkuu rakennuksella mukana – kunnes vilustuu ja saa pysyvän, jäytävän, täysin sietämättömän päänsäryn. Irenen päänsäryn kuvaus on melkein lamaannuttavaa lukijallekin, kun yksikään lääkäri ei pysty auttamaan, mikään laite ei löydä säryn syytä eikä mikään lääke kunnolla auta.

She tried to breathe away the pain, let it go away on each exhale. Tried not to panic for air. But her ears were ringing, a high buzz, the frequency of the pain, and it would no be ignored. She could think of nothing else. She took another Vicodin. It didn’t matter what Gary or anyone else thought.

Päänsärky alkaa muuttaa Irenen persoonallisuutta häijympään suuntaan: hän väittää tajuavansa viimein täysin, miten turhaa hänen elämänsä Garyn kanssa on ollut. He ovat muuttaneet Alaskaan, eikä heillä ole elämässä enää mitään – ei ystäviä, ei sisältöä, pelkkä rakenteilla oleva mökinpahanen, jonne Gary haluaisi heidän muuttavan ympärivuotisesti. Vähitellen Irene alkaa panna vastaan, ja väkivallaksihan se muuttuu.

Romaanin ydinteema on melkein raamatullinen, edellisten sukupolvien epäonnistumisten vaikutus seuraaviin sukupolviin. Irenellä ja Garylla on kaksi aikuista lasta, Mark ja Rhoda. Mark on eräänlainen yleismies, löysään elämäänsä melkein tyytyväinen pilvenpolttelija. Rhoda taas on vanhemmistaa huolehtiva kolmekymppinen nainen, joka haikailee naimisiin hammaslääkärimiehensä Jimin kanssa. Nelikymppinen Jim on henkilönä täysin ambivalentti, valmis tarttumaan mihin tahansa.

Kun Markin ja hänen avovaimonsa Karenin luokse saapuvat Carl ja Monique, Jim huomaa tilaisuutensa tulleen. Samalla kun Rhoda suunnittelee heidän tulevia häitään Hawaijin paratiisirannalle, Jim kestitsee Moniqueta ja hankkii sillä tavalla itselleen seksiä tältä kaksikymppiseltä kaunottarelta. Monique on laskelmoinnissaan melkein sietämättömän julma, ja tämän petoksen huipentuma koetaan, kun kaikesta tietämätön Rhoda kutsuu Carlin ja Moniquen heille yöksi. 

Vann osaa viedä ihmissuhdedraaman ääripisteisiin, eikä mikään mahdollisuus jännitteiden virittämiseen jää käyttämättä. Kun Jim lopulta menettää Moniquen, mies alkaa treenata hullun lailla. Silloin myös Rhoda alkaa haistaa, mistä on kyse.

He had started calling his gut a muffin top, and he was on a diet. No alcohol or desserts or dairy.

I feel like pizza, she said.

How about a big salad. Can you fix us a big salad, honey?

Quit calling me honey. What the fuck has happened to you? Who are you?

Rhoda. What’s wrong? Maybe you nee to work out more, too. Make it every day. You’ll feel better.

Samalla ympärillä raivoaa Alaskan luonto, mökki rakentuu Caribou Islandin korpeen, Irenen päänsäryt alkavat viedä voimia, talvi tehdä tuloaan. Jokainen metsästää jotain: Gary yksinäisyyttä mökissä, Irene mennyttä terveyttään ja nuoruuttaan ja vaihtoehtojaan, Rhoda unelmahäitä Hawaijilla, Jim seksiä nuorelta naiselta, Mark pilven tuomaa välinpitämätöntä rauhallisuutta. Lopulta metsästäminen päätyy konkretian tasolle, ja viimeistään siitä tulevat Hemingway ja Cormac McCarthy mieleen.

Vannilta on juuri ilmestynyt uusi romaani, Dirt. Julie Myerson summaa Guardianin arviossa erinomaisesti, mistä näissä kirjoissa on kyse. Ennen Dirtiä täytyy vielä lukea Vannin esikoinen, Legend of a Suicide (2008). Vaikka nämä ovat synkkiä ja tavallaan lohduttomia kirjoja, niiden äärellä joutuu itsekin sellaiselle epämukavuusalueelle, jolla käyminen ei unohdu.

Vastahakoinen pragmaatikko

Joudun aina silloin tällöin vastaamaan kysymykseen, kuka on suosikkikirjailijani. Kiusaannun, koska en osaa yksiselitteisesti vastata, kenen teoksia luen mieluiten. Niitä on niin monta... No, mainitse edes yksi!

Yleisimmin se on Julian Barnes. Jos puhutaan elävistä kirjailijoista ja jos pitää yksi nimi heittää, se on yleensä Barnes. 

Paljon muitakin suosikkeja minulla on, tietenkin. Ja välillä sanon myös jonkun muun nimen, mutta J.B. on pysynyt mukana ainakin jo riittävän kauan ja monia hänen teoksistaan on tullut luettua useampaan kertaan. Kyse ei ole siis mistään hetkellisestä innostuksesta.

Minulle erityisen tärkeitä Barnesin teoksia ovat Flaubert’s Parrot ja The Lemon Table -novellikokoelma. Olin myös todella vaikuttunut Arthur & George -romaanista ja The Sense of an Endingistä, josta Barnes sai Bookerin vuonna 2011 (kun oli ensin piruillut koko palkinnolle).

The Sense of an Ending tiivistää niin hyvin Barnesin kirjalliset kyvyt ja keskeiset teemat. Se sisältää hienoja ajatuksia muistojen subjektiivisesta luonteesta, minuuden muuttumisesta ajassa, vaikeudesta kohdata toinen ihminen. Kuolema on vahvasti läsnä, kuten Barnesilla aina. Tälläkin kertaa lopputuloksessa näkyy tekijän huikaiseva taito löytää täydellinen muoto sille, mitä on kirjoittamassa. Nyt muoto on kaiken lisäksi huomattavan tiivis.

Voisin suositella The Sense of an Endingiä oikeastaan jokaiselle, joka haluaa tutustua Englannin Kultaisen sukupolven terävimpään romaanikirjailijaan. Ian McEwan voi olla makaaberimpi ja Martin Amis radikaalimpi, mutta Barnes edustaa heistä kaikkein selvimmin tiettyä terävää älykkyyttä, jolle on englannin kielessä eksakti termikin: wit.

Mutta kuinka paljon teosten kautta oikeastaan tutustuu kirjailijaan? Kysymys ei ole Barnesille ollenkaan vieras. Esimerkiksi Flaubertin papukaija sisältää huomion, joka on ikuisesti relevantti: Why does the writing make us chase the writer? Why aren’t the books enough?

Joudun siis vähän vetämään sanojani takaisin: lukemalla The Sense of an Endingin ei voi tutustua Englannin Kultaisen sukupolven terävimpään romaanikirjailijaan, vaan korkeintaan hänen kirjalliseen tyyliinsä, ajatuksiinsa ja tapaansa ilmaista asioita. Jos haluaa tutustua kirjailijaan vähän lähemmin, voi lukea vaikka Vanessa Guigneryn ja Ryan Robertsin toimittaman Conversations with Julian Barnes -teoksen (2009).

Barnesin haastattelut ovat yhtä aikaa kiinnostavaa ja vähän kiusallista luettavaa. Toisaalta kirjailija on kiistattoman älykäs ja oivaltava, toisaalta hänen halveksuntansa kirjallisuusteoriaa ja teoreetikkoja (ja samalla näiden haastatteluiden tekijöitä) kohtaan on välillä melkein sietämätöntä. Barnes kieltäytyy tunnistamasta tunnettujen teoreetikkojen nimiä ja sotkee tahallaan asioita, kun haastattelija yrittää puhua kirjallisuusteoriasta. Sinänsä pragmaattinen lähestymistapa on täysin ymmärrettävä, mutta välillä kirjailija vaikuttaa hiukan... yksioikoiselta.

Toisaalta Barnes antaa kyllä paljon itsestään. Vuosina 1980–2007 tehdyissä haastatteluissa paljastuu muun muassa kirjailijan Sibelius-fanituksen luonne ja syyt siihen, miksi Roger Federer on parempi kuin Rafael Nadal.

Minulle oli yllätys, miten suuresti Barnes arvostaa John Updikea – Rabbit-kvartetti nousee esille monta kertaa. Olisin luullut, että Updike on aivan liian amerikkalainen peribrittiläiselle Barnesille. Mutta moni muukin jenkkitekijä kuuluu Barnesin suosikkeihin, esimerkiksi Lorrie Moore ja Jay McInerney mainitaan haastatteluissa usein.

Myös Flaubertista puhutaan niin paljon, että mieleeni muistuu, mitä Sir Kingsley Amis on tuhahtanut Barnesin innostuksesta: ”I wish he’d shut up about Flaubert.” Parhaimmillaan Barnes yltää silti kirkkaaseen itseanalyysiin:

”There’s a fairly small chance of my becoming sentimental in my writing or in my person. I don’t think I have a sentimental side; I’m suspicious of sentimentality. In my experience, sentimentality often goes with cruelty.”

(Guigneryn ja Robertsin tekemä haastattelu 2007.)

Barnesin teokset todella ovat koskettavimmillaan juuri silloin, kun surun syyt ovat näkyvissä, mutta niistä ei kerrota eikä asioita selitetä puhki. Vastaavasti Barnes on hauskimmillaan, kun hän ryhtyy tiivistämään asioita:

”I don’t feel, to put it crudely, that because I’ve written Flaubert’s Parrot I have to write ”Tolstoy’s Gerbil.” I’m not shut in a box of my own devising."

(Shusha Guppyn tekemä haastattelu 2000.)

Mutta halusinko tietää, mitä mieltä Julian Barnes on Big Brotherista? En. Entä halusinko tietää, miksi Barnes siirrätti käsikirjoitusarkistonsa Teksasiin? En välttämättä. Entä Barnesin mielipiteet Starbucksin kahvista? Unohtakaa koko juttu!

Tällaisten kirjailijahaastatteluiden ääressä on pakko esittää itselleen kysymys: Miksi en anna kirjailijan olla? Miksi kirjat eivät ole riittävästi?