Hyperbolan suurmestari

Luen luvattoman paljon angloamerikkalaista kirjallisuutta. Satunnaisten kotimaisten uutuuksien lisäksi nykyään vain piipahdan venäläisissä klassikoissa ja sellaisessa eurooppalaisessa kirjallisuudessa, joka on myös angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä yleisesti luettua ja arvostettua.

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931–1989) on minulle siitä tärkeä kirjailija, että hänen teoksensa ovat jotain ihan muuta. Ne edustavat jotain sellaista, mitä olisi vaikea löytää amerikkalaisen proosan kentältä tai edes muiden eurooppalaisten modernistien tuotannoista.

Bernhardin teoksia on suomennettu yhdeksän: kolme romaania Teokselta sekä yksi romaani ja viisiosainen omaelämäkerta Lurra Editions -kustantamolta. Tuo Olli Sarravaaran suomennossarja ilmestyi vuosina 2011–2013, ja sen osat ovat Syy, Kellari, Hengitys, Kylmyys ja Muuan lapsi. Alkuperäisteokset ilmestyivät 1975–1982. Sarravaara on suomentanut Bernhardilta vuonna 2008 myös Betoni-romaanin, alkujaan vuodelta 1982. Kaikki Bernhard-suomennokset täyttävät kulttuuriteon mittaluokan, ja erityisesti Lurra Editionsille nostan hattua.

Teoksen julkaisema kolmikko on Tarja Roinilan loistavaa suomennostyötä. Hakkuu. Muuan mielenkuohu ilmestyi 2007 (alkuteos 1984), Haaskio 2009 (alkuteos 1983) ja Vanhat mestarit tänä keväänä (alkuteos 1985). Tutustuin Bernhardiin aikanaan tuon Hakkuun kautta enkä ole siitä vieläkään toipunut. Siinä ”taiteellisille illallisille” kutsuttu kirjailija istuu varjoisaan nurkkaan sijoitetussa nojatuolissa ja räimii täysin maanisella tavalla Wienin seurapiirejä. Itsemurhan tehnyt ja samana päivänä haudattu ystävä leijuu puhumattomassa tilassa ja luo räikeän kontrastin kaikkeen, mitä kirjailija ympärillään näkee.

Haaskio, aiemmin kirjoitettu mutta myöhemmin suomennettu, sisältää myös itsemurhan. Kertojan ystävä Wertheimer on tappanut itsensä – heistä kumpikaan ei toipunut opiskelusta pianistilegenda Glenn Gouldin kanssa. Kun he kohtasivat neron, he luopuivat vähitellen omasta kunnianhimostaan pianonsoittajina, ja Wertheimer ajautui lopulta riistämään hengen itseltään. Mitä mieltä oli jatkaa, kun nerous oli jo nähty? Tosin ei Glenn Gouldistakaan tullut kovin onnellista ihmistä – muistan itsekin Yle Teemalla esitetyn hienon The Genius Within: The Inner Life of Glenn Gould -dokumentin (joka löytyy kokonaisena myös YouTubesta). Bernhardin romaanissa soivat nämä Goldberg-variaatioiden verkkaiset sävelet.

Bernhardin teoksissa ahdistavat ja äärimmäiset asiat, itsemurhat ja kuolemat ja depressiot, kääntyvät käyttövoimaksi. Niistä vapautuu selittämätön lataus, eräänlainen hehku, joka saa näihin teoksiin elämää, totuutta ja kauneutta. Kaikkein yllättävin piirre Bernhardin maanisen synkässä pitkien virkkeiden vyöryssä on – nauru.

Teoksen tänä keväänä julkaisema Bernhard-suomennos Vanhat mestarit on alaotsikoltaan Komedia. Pohdin pitkään, miksi kirjailija on halunnut osoittaa moisen asian, mutta kirjan luettuani jäin käsitykseen, että kyseessä on modernistin kumarrus antiikin suuntaan: tässä teoksessa loppu on ”onnellinen” eikä päähenkilöitä syöstä tuhoon. Bernhard ei siis mielestäni pakota alaotsikolla lukijaa ottamaan komediallista lukuasentoa vaan sallii myös käänteisen tavan. Vanhoja mestareita voi lukea myös nauramatta.

Vanhat mestarit on muiden Bernhardin keskeisten teosten tapaan ”juoneltaan” yksinkertainen. Siinä tapahtuu hyvin vähän. 87-vuotias Reger on kutsunut hieman nuoremman ystävänsä Atzbacherin tapaamiseen Wienin taidehistorialliseen museoon lauantaina puoliltapäivin. Regerillä on ehdotus ystävälleen, mutta koska hän ei voi sitä heti paljastaa, seuraa monologimuotoinen selostus tapahtumien kulusta: siitä, miksi Reger on istunut kolmekymmentä vuotta samassa Bordone-salissa katsomassa Tintoretton Valkopartaista miestä, siitä, mitä mieltä The Timesin musiikkikriitikko Reger on Wienin esittävän taiteen nykyisestä tasosta, ja muun muassa siitä, mitä Regerin rakkaalle vaimolle tapahtui. Niin, kuolema on syvästi läsnä tässäkin teoksessa.

Bernhard on teoksissaan kääntänyt yhden kielellisen keinon ääriasentoon. Kyseessä on liioittelu, hyperbola. Jos Vanhojen mestareiden hienosta käymälävuodatuksesta irrottaa keskeiset väitteet, teksti näyttää tältä:

”Wienin käymälät ovat kertakaikkinen skandaali, edes Etelä-Balkanilta ei löydy ainuttakaan yhtä siivotonta käymälää – –  Wienissä ei ole käymäläkulttuuria, hän sanoi, Wien on kertakaikkinen käymäläskandaali – –  Wienistä löytyvät maailman saastaisimmat WC:t – –   Wien on pinnallisesti kuuluisa oopperastaan, mutta tosiasiallisesti Wieniä pelätään ja kammoksutaan sen käymälöiden takia – –  Kun Wienissä joutuu menemään vessaan, tuloksena on yleensä katastrofi – –  Wieniläiset ovat ylimalkaan likaisia – –  Wienin asunnot ovat vielä likaisempia kuin Wienin käymälät – –  Jos menee wieniläisen kanssa hänen asuntoonsa, suorastaan jäykistyy kauhusta – –  Myös ja ennen kaikkea Wienin kahviloissa käymälät ovat niin likaisia että ällöttää – –  myös Wienin ravintolat ovat likaisia, väitän että likaisimpia koko Euroopassa – –   Wienin käymälät ovat etovimpia paitsi Euroopassa myös koko maailmassa – –   Wieniläiset ovat todellakin Euroopan likaisinta väkeä ja on tieteellisesti todistettu, että wieniläinen käyttää saippuaa vain kerran viikossa.” (Sivuilta 103–106.)

Vuodatus syvenee ja hakee yhä uusia muotoja ja kohteita, mitä pidemmälle se etenee. Vähitellen likaisista käymälöistä edetään kokonaisen WC-lain laatimiseen ja eri kansakuntien käyttäytymismallien tyypittelyyn. Joku tosiaan saattaisi nähdä tämänkaltaisessa liioittelussa myös huumoria.

Huomattavan toisteisuuden, pitkien virkkeiden ja spiraalimaisten rakenteiden lisäksi Bernhardin teokset eivät ole muutenkaan erityisen kutsuvia ilmiasultaan. Teksti kulkee yhtenä valtavana muurina alusta loppuun, ilman minkäänlaisia kappalejakoja tai lukurakenteita. Tavallaan sekin vahvistaa hyperbolaa, kerryttää materiaalia siihen samaan suureen pyörteeseen, joka ahmii kaiken. Olisi kuitenkin kohtuutonta väittää, ettei Bernhardin toiston keskeltä löytyisi myös hienoja kiteytyksiä. Yksi suosikeistani on tämä museo-oppaan tulonmuodostusta koskeva tiivistys:

”Museo-opas ei ole muuta kuin turhamainen hölötysautomaatti, joka kytkee itsensä päälle opastuksen ajaksi, ja hölötysautomaatti papattaa yhtä ja samaa vuosi vuoden perään. Museo-oppaat eivät ole mitään muuta kuin turhamaisia taidelässyttäjiä, joilla ei ole taiteesta harmainta aavistusta, jotka käyttävät taidetta häikäilemättömästi hyväkseen omalla iljettävän hölöttävällä tavallaan. Museo-oppaat pyörittävät taidehölötyskonettaan koko vuoden ja tekevät sillä ison tilin.” (Sivu 84.)

Täydellistä hyperbolaa! Kaikkineen Vanhat mestarit sisältää runsaasti käyttökelpoisia ajatuksia taiteen arvioinnista, länsimaisen taiteen tilasta ja kitchin tunnistamisesta. Varsinaisena ydinajatuksena luen kirjan kohtauksen, jossa myös itse täydellisyys ajetaan kriisiin:

”Varokaakin pureutumasta syvälle taideteoksiin, hän sanoi, te pilaatte ne kaikki, nekin jotka ovat teille rakkaimpia. Älkää katsoko maalausta liian kauan, älkää lukeko kirjaa liian paneutuvasti, älkää kuunnelko musiikkikappaletta liian täysipainoisesti, te tuhoatte kaiken ja siten sen mikä maailmassa on kauneinta ja hyödyllisintä. Lukekaa sitä mitä rakastatte mutta älkää syventykö täysipainoisesti, kuunnelkaa sitä mitä rakastatte mutta älkää kuunnelko täysipainoisesti, katsokaa sitä mitä rakastatte mutta älkää katsoko täysipainoisesti. Koska olen aina katsonut kaikkea täydellisesti, aina kuunnellut kaikkea täydellisesti, lukenut aina kaiken täydellisesti, tai ainakin yrittänyt kuunnella ja lukea ja katsella kaikkea täydellisesti, on kaikesta lopulta ja viime kädessä tullut karmaisevaa, olen tällä tavoin tehnyt koko kuvataiteesta ja koko musiikista ja koko kirjallisuudesta jotain karmivaa, hän sanoi eilen.” (Sivu 45.)

Reger on tosiaan käyttänyt elämänsä taiteen pohtimiseen, yksityiseen ajatteluun. Tintoretton Valkopartainen mies toimii hänen vastinparinaan, eräänlaisena koetinkivenä. Maalauksessahan on vain tämä valkopartainen mies hyvin tummassa vaateparressa, pimeässä ja kuvattuna niin, että vain hänen kasvonsa ja toinen kätensä ovat näkyvissä. Teoksen hienoimpiin lukeutuvassa kohtauksessa vauras englantilainen saapuu Bordone-saliin vain nähdäkseen, että museon seinällä on todella sama Valkopartainen mies kuin hänen makuuhuoneensa seinällä – toisen täytyy olla väärennös! Reger ei hätkähdä siitäkään. Hän ei oikeastaan välittänyt edes ottaa selvää, miten juttu päättyi.

Vanhojen mestarien äärellä pysähdyin itsekin monta kertaa pohtimaan suhdettani kuvataiteeseen. Tunsin jatkuvasti pistoja sydämessäni, kun Reger suomi maalaustaidetta kuluttavaa massaa, museoihin rynniviä ihmislaumoja, jotka vain juoksevat salista toiseen ja ahmivat kaiken. Olen itsekin tehnyt niin – kukapa ei olisi. Sentään niihin iljettäviin, kannettaviin museonauhureihin en ole ikinä sortunut. Mutta ei sekään minua pelasta, kun oikein ryhdytään tarkastelemaan. Täydellisyydestä ollaan niin kaukana kuin vain on ikinä mahdollista.

Synkän taidekritiikin ja länsimaisen kulttuurin syvän rappion ääressä Reger hakee kaikesta huolimatta lohtua – taiteesta. Umpikujassa ollaan, joten nautitaan nyt edes siitä. Teoksen nimi ja olennainen johtoajatus nousevat näistä virkkeistä:

”Ilman ihmisiä meillä ei ole pienintäkään henkiinjäämisen mahdollisuutta, vaikka olisimme ottaneet seuralaisiksi kuinka monta hengen jättiläistä ja kuinka monta vanhaa mestaria tahansa, he eivät korvaa ihmistä, sanoi Reger, loppujen lopuksi kaikki nuo niin sanotut hengen jättiläiset ja niin sanotut vanhat mestarit jättävät meidät yksin ja saamme nähdä, että nämä hengen jättiläiset ja vanhat mestarit päälle päätteeksi pitävät meitä pilkkanaan ja saamme todeta, että olemme eläneet kaikkien hengen jättiläisten ja kaikkien vanhojen mestarien kanssa yksinomaan pilkallisissa väleissä.” (Sivu 184.)

Pilkallisissa väleissä vanhojen mestarien kanssa – mikä kohtalo ihmisellä, joka on katsellut kolmekymmentä vuotta vanhan mestarin Tintoretton yhtä maalausta. Vanhat mestarit jättävät meidät yksin, ja silti siinä on jotain lohdullista. Niin kuin on tässä romaanissakin, joka loppua kohti muuttuu yhä surumielisemmäksi. Lopussa nauru kuitenkin vapauttaa.

Edit 14.7.2013 klo 21.05: Bernhardin teoksia on suomennettu yhdeksän. Lurra Editionsin vuonna 2008 julkaisema Betoni-suomennos lisätty joukkoon mukaan.