Kuoleman kvartetti

Luin taannoin Philip Rothin Nemesis-romaanin, joka huipensi Nemeses-teoskvartetin. Nemesis oli kelpo romaani, selvästi parempi kuin sitä edeltänyt The Humbling (2009). Kvartetin ehdottomasti paras romaani oli toisena ilmestynyt Indignation (2008), joka nosti Everymanin (2006) jälkeen tason todella korkealle. Silti mietin, miksi suurmestari Roth on ryhtynyt tällaiseen hankkeeseen – laatimaan pienikokoisia teoksia samalla perusidealla. Eikö hän pystyisi myös johonkin... suurempaan?

Philip Roth (s. 1933) on viimeinen elossa oleva jäsen kolmikosta, jota edesmennyt David Foster Wallace kutsui Suuriksi Miesnarsisteiksi (Great Male Narcissist, GMN). Kaksi muuta olivat tuossa DFW:n kuuluisassa määritelmässä John Updike (1932–2009) ja Norman Mailer (1923–2007).

Noilla kolmella herralla on kieltämättä ollut muutama melko fallosentrinen idea tuotannossaan. Rothin uudessa kvartetissa etenkin The Humbling on tyyppiesimerkki ns. Mies ja pippeli -kirjallisuudesta, jollaista tuotettiin maapallolla runsaasti pian sen jälkeen, kun dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon.

Jos Nemesis-kvartettia katsoo kokonaisuutena, se näyttää ilmeisen pintansa alla tutkielmalta Antiikin tragediasta. Jokaisessa teoksessa jokin melko vähäpätöiseltä näyttävä päätös tai sattuma ajaa päähenkilön tuhoon. Loppu tulee, koska ihminen uhmaa hybriksessä jumaliaan. Vain Everyman on pieni poikkeus, koska siinä on kyseessä tekojen sarja: kuollut Jokamies katsoo tekemiensä päätösten jatkumoa ja näkee niiden seuraukset.

Voimakkaimmin pienen päätöksen voima toimii Indignationissa, jossa opiskelija Marcus Messner välttelee ansiokkaasti Korean sotaa mutta joutuu rintamalle aivan mitättömän pikkuseikan takia. Ja senhän tietää, miten siinä käy – taas kerrotaan tarinaa rajan tuolta puolen. Myös The Humblingin hybrikseen joutunut päähenkilö, ikääntynyt näyttelijä Simon Axler tappaa itsensä tarinan päätteeksi. (Näiden tarinoiden lopetukset on koodattu tekstiin niin selvästi, että ne eivät voi tulla lukijalle yllätyksenä.)

Eivät nämä Rothin myöhäistuotannon teokset mitään kovin hauskoja ole. Etenkin kun muistaa, mitä Roth itse sanoi eräässä tv-dokumentissa vuosia sitten: sellaisina päivinä, jolloin tekstiä ei synny, tekisi mieli pistää kuula kalloon. Roth kirjoittaa seisten, hänellä on tietokone korkealla erikoisvalmisteisella pöydällä. Ympäri kämppäänsä ravaava kirjailija näytti dokkarissa harvinaisen levottomalta, joten näitä ampumisajatuksia on saattanut syntyä useinkin.

Nemesis-romaanissa poliovirus saapuu Newarkiin, jossa 23-vuotias Bucky Cantor toimii erään lähiön pelikentän hoitajana. Kun polio alkaa kaataa lapsia baseballkentän liepeillä, poliosta tulee Buckylle todellinen nemesis, vastustaja. Kesä 1944 on tuskastuttavan kuuma, ja tyttöystävä saa houkuteltua Buckyn maaseudulle, uimaopettajaksi samalle kesäleirille kanssaan – siellä kun ei ole yhtään sairastunutta. Suoraselkäinen Bucky tuottaa pelikentällä esimiehelleen pettymyksen ja lähtee pois juuri, kun häntä eniten tarvittaisiin. Hybriksessä ollaan. Ja mitä tapahtuu poliolle? Se seuraa tietenkin perässä.

Nemesiksessä on hyvä jännite, mutta jostain syystä se tuntuu kovin pieneltä romaanilta. Ehkä se johtuu siitä, kun muistaa, että sama mies on todella kirjoittanut Amerikkalaisen pastoraalin, Portnoyn taudin ja kymmenittäin muita amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvia järkäleitä. Onko väärin verrata keskituotannon suurteoksia myöhäiskauden pieniin helmiin? Voiko niitä edes verrata? Eikö kummallekin ole paikkansa? Voi tietysti olla niinkin, että kaanoniin muuratut suurteokset ajaisivat kenet tahansa hybrikseen, jos niiden kaltaisia onnistumisia yrittäisi toistaa.

Silti toivon, että Viimeinen Suuri Miesnarsisti kirjoittaisi vielä yhden suuren teoksen, parhaansa. Eikä ainakaan uhkaisi enää pistää kuulaa kalloonsa.

Kevyt kenttäteoria

Jos laulaja kirjoittaa kirjan, teko on lähtökohtaisesti epäilyttävä. Syy on yksinkertainen: kulttuurin sisällä vallitsee voimakas hierarkia, joka toimii tavallaan kahleena luovien yksilöiden vapaudelle. Yhdessä sovittuna vastapainona, jossa suutari pysyy lestissään ja räätäli kankaissaan.

Muistelen, että Pierre Bourdieu on kirjoittanut kulttuurista kenttinä. Jos astut kevyemmältä kentältä (kuten popmusiikista) raskaampaan, vaikkapa kirjallisuuteen tai kuvataiteeseen, rikot hierarkian sääntöjä. Kirjailija saa musisoida, sehän on vain hauskaa, mutta kuka tahansa ei saa tuottaa kirjallisuutta. Sitä varten pitää olla Kirjailija.

Amerikan Yhdysvalloissa vaikuttaa arvostamani muusikko Josh Ritter, joka julkaisi viime vuonna romaanin Bright’s Passage. En voi olla ajattelematta Ritteriä oman maanosansa Anssi Kelana. Samalla tavalla kumpikin säveltää ja sanoittaa, kulkee kitara kaulassa ja haluaa kertoa tarinoita. Myös Anssi Kela on rikkonut hierarkian sääntöjä, häneltähän ilmestyi vuonna 2008 romaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka kohtasi poikkeuksellisen vimmaista inhoa ja vastustusta Suomen kirjallisissa piireissä. Kaikkein kierointa tässä kaikessa on, että näissä romaaneissa on yllättävän paljon yhteistä.

Bright’s Passage kertoo Henry Brightin tarinan. Bright on palannut kotiinsa West Virginiaan ensimmäisen maailmansodan taisteluista Euroopasta. Mukanaan hänellä on ääni, joka puhuu mutta jota kukaan muu ei kuule. Bright käyttää äänestä nimeä Angel, ja tämä enkeli puhuu useimmiten hevosen kautta, kertoo asioita, joita Brightin tulee seuraavaksi tehdä. Angel on tullut Brightin mukaan ranskalaisesta kirkosta, jonka Bright tuhosi ympärysvaltojen joukoissa.

Vastaavasti Anssi Kelan romaanin päähenkilö näkee penkillä edesmenneen Kalevi Sorsan, joka ryhtyy hänelle oppaaksi. Pitäisikö tästä tehdä johtopäätöksiä? Että mies ja kitara -kaverit mielellään uneksivat näistä Robert Johnsonin paholaisista, jotka tulevat risteykseen auringonlaskun aikaan? Ehkä ei pidä sentään mennä niin pitkälle.

Inhoan enkeleitä ja satuhahmoja tällaisessa proosassa, inhoan todella. Brightin tarinassa on kuitenkin hyvä perusjännite, joka pitää paketin kasassa ja kiinnostuksen yllä. Henry on vienyt Everstin tyttären Rachelin, ja he saavat sodan jälkeen poikalapsen, josta enkeli käyttää nimeä The Future King of Heaven. Rachel kuitenkin kuolee lapsivuoteeseen, ja Henry jää omilleen. Enkeli käskee Henryä polttamaan kotitilan ja lähtemään kauas pois. Kun talo on liekeissä, poikavauvan kanssa hevosella pakeneva Bright saa peräänsä Everstin ja tämän kaksi vajaaälyistä poikaa, Corwinin ja Duncanin. Palavalta maatilalta tuli leviää metsään, ja kasvava maastopalo seuraa niin pakenijaa kuin takaa-ajajiakin.

Usein on vaikeaa täysin erottaa teos ja tekijä toisistaan, etenkin tällaisessa tapauksessa, kun tekijästä pitää hyvin paljon siellä toisella kulttuurin kentällä. Silti pidän epäreiluna tapaa, jolla miljoonia myynyt Stephen King arvioi Bright’s Passagea New York Timesissa: hän pohtii, olisiko tätä kirjaa julkaistu ollenkaan, ellei tekijä olisi jo valmiiksi tunnettu nimi. Lisäksi King antaa arvostelussa jälleen kerran kategorisen adverbi-inhonsa päästä valloilleen.

Kaikesta huolimatta Kingin arvion pohjasävy on myönteinen – ymmärtäisin, jos hän olisi teilaaja, joka haluaisi tarttua jokaiseen yksityiskohtaan, mutta King tuntuu kuitenkin hyväksyvän tämän romaanin perusratkaisut. Miksi siis kyseenalaistaa koko julkaiseminen? Tuollaisessa teossa kulttuurin kenttäteoria näkyy kaikkein julmimmassa muodossaan.

Minulle Bright’s Passage jätti vähän valjun olon. En puutu adverbeihin enkä juoneen – kerron vain, että tarina oli minun makuuni liian kevyt ja muuttui loppua kohden silkaksi puskafarssiksi. Kun Eversti lopulta tavoittaa Brightin, pönäkästä lopputaistelusta ei tahdo löytyä järkevää loppua millään. Suoraviivainen toiminnallisuus harvoin kääntyy hyväksi kirjallisuudeksi, eikä tämä tee poikkeusta.

”All your running away,” he said, ”and you run right to me. A coward always ends up running toward what he wishes to escape. There is no irony.” He glanced to either side, looking for something. ”My goddamn boys are off somewhere,” he said. ”My useless goddamn boys are off somewhere, but” – he pushed the muzzle of the rifle into Bright’s face – ”it makes no difference to you and me.”

Yllättäen parhaimmillaan Bright’s Passage onkin Henry Brightin ja enkelin välisissä väännöissä, joissa mies joutuu tosissaan punnitsemaan tulevien tekojensa seurauksia. Kuka hänelle todella puhuu, onko se sittenkin vain hänen oma sisäinen äänensä? Onko Henry Bright oikeasti skitsofreenikko, sitäkö tämä tarkoittaa? Eettisissä pohdinnoissa teos on omaperäisimmillään ja vahvimmillaan, mutta heti kun pusikossa kahahtaa ja pyssyjä heiluttelevat idiootit syöksyvät Brightin ja pojan perään, tunnelma latistuu.

Seuraavaksi Josh Ritter voisi minun puolestani vaikka säveltää oopperan.