Kuoleman kvartetti

Luin taannoin Philip Rothin Nemesis-romaanin, joka huipensi Nemeses-teoskvartetin. Nemesis oli kelpo romaani, selvästi parempi kuin sitä edeltänyt The Humbling (2009). Kvartetin ehdottomasti paras romaani oli toisena ilmestynyt Indignation (2008), joka nosti Everymanin (2006) jälkeen tason todella korkealle. Silti mietin, miksi suurmestari Roth on ryhtynyt tällaiseen hankkeeseen – laatimaan pienikokoisia teoksia samalla perusidealla. Eikö hän pystyisi myös johonkin... suurempaan?

Philip Roth (s. 1933) on viimeinen elossa oleva jäsen kolmikosta, jota edesmennyt David Foster Wallace kutsui Suuriksi Miesnarsisteiksi (Great Male Narcissist, GMN). Kaksi muuta olivat tuossa DFW:n kuuluisassa määritelmässä John Updike (1932–2009) ja Norman Mailer (1923–2007).

Noilla kolmella herralla on kieltämättä ollut muutama melko fallosentrinen idea tuotannossaan. Rothin uudessa kvartetissa etenkin The Humbling on tyyppiesimerkki ns. Mies ja pippeli -kirjallisuudesta, jollaista tuotettiin maapallolla runsaasti pian sen jälkeen, kun dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon.

Jos Nemesis-kvartettia katsoo kokonaisuutena, se näyttää ilmeisen pintansa alla tutkielmalta Antiikin tragediasta. Jokaisessa teoksessa jokin melko vähäpätöiseltä näyttävä päätös tai sattuma ajaa päähenkilön tuhoon. Loppu tulee, koska ihminen uhmaa hybriksessä jumaliaan. Vain Everyman on pieni poikkeus, koska siinä on kyseessä tekojen sarja: kuollut Jokamies katsoo tekemiensä päätösten jatkumoa ja näkee niiden seuraukset.

Voimakkaimmin pienen päätöksen voima toimii Indignationissa, jossa opiskelija Marcus Messner välttelee ansiokkaasti Korean sotaa mutta joutuu rintamalle aivan mitättömän pikkuseikan takia. Ja senhän tietää, miten siinä käy – taas kerrotaan tarinaa rajan tuolta puolen. Myös The Humblingin hybrikseen joutunut päähenkilö, ikääntynyt näyttelijä Simon Axler tappaa itsensä tarinan päätteeksi. (Näiden tarinoiden lopetukset on koodattu tekstiin niin selvästi, että ne eivät voi tulla lukijalle yllätyksenä.)

Eivät nämä Rothin myöhäistuotannon teokset mitään kovin hauskoja ole. Etenkin kun muistaa, mitä Roth itse sanoi eräässä tv-dokumentissa vuosia sitten: sellaisina päivinä, jolloin tekstiä ei synny, tekisi mieli pistää kuula kalloon. Roth kirjoittaa seisten, hänellä on tietokone korkealla erikoisvalmisteisella pöydällä. Ympäri kämppäänsä ravaava kirjailija näytti dokkarissa harvinaisen levottomalta, joten näitä ampumisajatuksia on saattanut syntyä useinkin.

Nemesis-romaanissa poliovirus saapuu Newarkiin, jossa 23-vuotias Bucky Cantor toimii erään lähiön pelikentän hoitajana. Kun polio alkaa kaataa lapsia baseballkentän liepeillä, poliosta tulee Buckylle todellinen nemesis, vastustaja. Kesä 1944 on tuskastuttavan kuuma, ja tyttöystävä saa houkuteltua Buckyn maaseudulle, uimaopettajaksi samalle kesäleirille kanssaan – siellä kun ei ole yhtään sairastunutta. Suoraselkäinen Bucky tuottaa pelikentällä esimiehelleen pettymyksen ja lähtee pois juuri, kun häntä eniten tarvittaisiin. Hybriksessä ollaan. Ja mitä tapahtuu poliolle? Se seuraa tietenkin perässä.

Nemesiksessä on hyvä jännite, mutta jostain syystä se tuntuu kovin pieneltä romaanilta. Ehkä se johtuu siitä, kun muistaa, että sama mies on todella kirjoittanut Amerikkalaisen pastoraalin, Portnoyn taudin ja kymmenittäin muita amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvia järkäleitä. Onko väärin verrata keskituotannon suurteoksia myöhäiskauden pieniin helmiin? Voiko niitä edes verrata? Eikö kummallekin ole paikkansa? Voi tietysti olla niinkin, että kaanoniin muuratut suurteokset ajaisivat kenet tahansa hybrikseen, jos niiden kaltaisia onnistumisia yrittäisi toistaa.

Silti toivon, että Viimeinen Suuri Miesnarsisti kirjoittaisi vielä yhden suuren teoksen, parhaansa. Eikä ainakaan uhkaisi enää pistää kuulaa kalloonsa.