sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Silmänkääntäjän evankeliumi


En muista yhtään romaania, jolla olisi ollut lukemisen kannalta näin häiritsevä nimi: J.M. Coetzeen vastikään ilmestynyt teos on nimeltään The Childhood of Jesus. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, onhan romaanimuotoisia Jeesus-elämäkertatulkintoja tehty kasapäin, mutta häiriö tuleekin nyt toisesta suunnasta. Koko romaanissa ei puhuta Jeesuksesta eikä kristinuskosta sanaakaan.

Teoksen päähenkilöinä ovat Simón ja David, jotka saapuvat Belstar-laivalla Novilla-nimiseen kaupunkiin. Tuntematon, eteläamerikkalaiselta vaikuttava maa on eräänlainen sosialistinen utopia, josta ei leipä lopu. Simón on aikuinen mies, joka on ottanut laivamatkalla kuusivuotiaan Davidin hoitaakseen – poika on kadottanut kirjeen, johon oli kirjoitettu tiedot hänen vanhemmistaan. Simón päättää auttaa Davidia löytämään kadonneet vanhemmat Novillasta. Kaikille mies toistaa saman asian heidän suhteestaan: ”Not my grandson, not my son. But I am responsible for him.”

Alkuasetelma on yksinkertainen, mutta siitä purkautuva juoni on harvinaisen mutkikas. Simón ja David saavat pitkällisten selvittelyiden jälkeen katon päänsä päälle, vaatimattoman lähiökorttelin asunnon. Simón pääsee töihin ahtaajaksi satamaan, David menee kouluun. Vanhempien etsintä jatkuu. Davidin koulukaverina on Fidel, ja sitä kautta Simón tutustuu Fidelin äitiin Elenaan ja aloittaa tämän kanssa intohimottoman suhteen.

Yhtenä päivänä Simón ja David näkevät paremmalla La Residencia -asuinalueella naisen, joka pelaa tennistä. Simón päättää, että kyseessä on Davidin äiti, eikä David pane vastaan. Lopulta tämä lapseton Inés saapuu lähiöön, ottaa Davidin pojakseen ja muuttaa Simónin tilalle asuntoon. Simón siirtyy tieltä pois ja hankkiutuu satamaan epämääräiseen asujaimistoon. Naisen mukana tulevat myös tämän omituinen veli Diego ja susikoira Bolivar.

Simón jää Davidin kummisedäksi ja joutuu katsomaan pitkään sivusta, miten Inés muuttuu ylihuolehtivaksi äitihahmoksi, joka suosii täydellistä eristäytymistä. Inés näyttää itsekin olevan vakuuttunut, että hän todella on Davidin äiti. Kun koulussa tulee ongelmia yliälykkään ja arrogantin Davidin kasvatuksessa, Inés käy opettajan kimppuun kuin tiikeri. Kuusivuotias poika on sentään lukenut jo Don Quijoten!

Koko romaanin ajan punnitsin mielessäni nimeä: The Childhood of Jesus, Jeesuksen lapsuus. Allegoriselle tulkinnalle tulee vihjeitä pitkin matkaa – esillä on toistuvasti leipää ja kalaa, Inés uskoo olevansa Davidin oikea äiti vaikka ei ole koskaan synnyttänyt, kuusivuotiaalla pojalla on radikaali käsitys ihmisyydestä, hän harrastaa yliluonnollisia asioita ja pakenemistemppuja – mutta mitään yksiselitteistä avainta ratkaisulle ei näy missään. Millainen evankeliumi tämä oikein on? Entä mikä mies on tämä Simón, jonkinlainen ahtaajaksi tekeytynyt puuseppä? Miksi hän on ylipäänsä lähtenyt matkalle, rakentamaan uutta elämää? Miksi hän on niin voimakkaasti kiintynyt poikaan, jota ei pohjimmiltaan tunne eikä oikein ymmärräkään?

Novilla on kaupunkina omituinen, koko yhteiskuntajärjestys tuntuu kummalliselta. Ihmisillä on paljon leipää, mutta heiltä puuttuu kyky juhlia, luoda vahvoja yhteisöllisiä suhteita, suhtautua asioihin intohimoisesti. Hyväntahtoisuus on termi, joka toistuu jatkuvasti: kaupungin ihmiset ovat aivan häiritsevän hyväntahtoisia, mutta heidän avuliaisuutensa raja kulkee järjestelmän rajoissa. Näyttää kuin tämä sosialistinen yhteiskuntamalli olisi tehnyt heistä loputtoman sovinnaisia, ja sovittelun mahdollisuudet loppuvat vasta byrokratiaan. Kaupungin oikeusjärjestelmä ei vaikuta kovin toimivalta, mutta siihenkin suhtaudutaan täysin annettuna. Etenkin romaanin loppupuolen käänteissä Simón, Inés ja David muuttuvat yhteisössään harvinaisen radikaaleiksi. Yksi hienoimmista hetkistä koetaan koulussa, jossa señor León koettelee Davidia:

’(...) Now show us how you write. Write, Conviene que yo diga la verdad, I must tell the truth. Write it. Con-viene.’ 
Writing from left to right, forming the letters clearly if slowly, the boy writes: Yo soy la verdad, I am the truth. 
’You see,’ says señor León, turning to Inés. ’This is what I had to deal with day after day after day while your son was in my class. I say, there can be only on authority in the classroom, there cannot be two. Do you disagree?’

Silti en ymmärrä, miten teoksen raskasrakenteinen yhteiskunta-analyysi liittyy Jeesuksen lapsuuteen. Tavallaan tuntuu, että olen vähällä saavuttaa tuon ymmärryksen, mutta jokin tässä palapelissä ei vain loksahda kohdalleen. Mitä tästä pitäisi ajatella? Mihin näiden Jeesus-tulkintojen tulisi johtaa? Mitä Coetzee on ajanut tällä kaikella takaa? Mietin myös, miten olisin lukenut tämän teoksen, jos nimi olisi ollut tavanomaisempi: Simón ja David. Pojan elämä. Novillan mestari. Barbaarit tulevat.

Häiritsevän nimen ansiosta romaani kuitenkin toimii. En muista, milloin olisin viimeksi joutunut askaroimaan näin ankarasti, jotta ymmärtäisin edes jollain tasolla, mitä olen lukemassa. Teksti sinänsä on kieleltään suoraviivaista, paikoin lakonista, mutta kun kokonaisuus ei jäsenny, ymmärtämiseen saa nähdä vaivaa.

Coetzeen tuotannon mittapuulla en kylläkään lukenut tätä kaikilta osin mielikseni, sen verran puuduttavaa yhteiskunta-analyysiä etenkin teoksen alkupuoli sisälsi. Ja loppupuolella juoni meni niin äärimmäisyyksiin, etten hämmästynyt enää oikein mistään – jopa uskomattomimmista käänteistä tuli banaaleja, kun niitä tuli riittävän monta. En esimerkiksi mitenkään voinut uskoa Inésin toimivan niin kuin hän toimi – hänhän jätti nopeasti koko elämänsä ja ilmoittautui pojalle äidiksi tuosta vain ja esiintyi sen jälkeen kuin äiti. Rakenteellisesti teos olisi voinut muuttua mielenkiintoisemmaksi rikotulla kronologialla tai näkökulmavaihdoksilla. Kohtauksesta toiseen etenevän lineaarisen rakenteen muokkaaminen olisi ollut perusteltua, mutta luultavasti sen seurauksena teoksesta olisi tullut nykyistä vaikeaselkoisempi.

Coetzeeta on kyllä pakko arvostaa. Nobelin jälkeenkin hänen tuotantonsa on ollut keskimäärin todella korkeatasoista, eikä JC ole todellakaan mennyt sieltä, missä aita olisi ollut matalin. Myös The Childhood of Jesus on taiteellisesti kunnianhimoinen teos, joka ei päästä lukijaa helpolla. Älyllinen pähkinä on kuitenkin niin kova, että kovinkaan syvältä tämä ei minua koskettanut.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kuolema englantilaisittain


Pohdin pitkään, onko minulla mitään mielekästä sanottavaa Julian Barnesin Levels of Life -teoksesta, jonka luin tuoreeltaan pari viikkoa sitten. Sitä oli hankala lähestyä, se oli työläs lukea ja – kuten arvata saattaa – siitä on nyt myös vaikea kirjoittaa. Haluan kuitenkin yrittää, koska silloin lopputulos on yleensä mielenkiintoisin. Katsotaan, mitä tästä tulee.

Julkisuus on leimannut Levels of Lifen kuolleelle vaimolle kirjoitetuksi elegiaksi. Julian Barnesin vaimo, kustannustoimittaja Pat Kavanagh kuoli syksyllä 2008 aivokasvaimeen, 68-vuotiaana. Sattumalta juuri tuota edeltäneenä keväänä Barnes oli julkaissut vanhempiensa kuoleman ympärille rakentuneet perhemuistelmateoksen Nothing to be Frightened of. Luin sen vasta seuraavana talvena, jolloin tietenkin tiesin Barnesin vaimon kuolemasta. Se muutti lukemiseni sävyä. Sen takia olin ikään kuin jo perehtynyt Barnesin ajatuksiin läheisen ihmisen kuolemasta, kun tartuin tähän Levels of Lifeen.

Päällimmäinen tunteeni on pettymys. Tuntuu kuitenkin vaikealta arvostella Barnesia, koska hän on tarttunut äärimmäisen henkilökohtaiseen ja kipeään aiheeseen ja varmasti tehnyt valituissa puitteissa parhaansa. Mutta jos katson Levels of Lifea ”puhtaasti” kaunokirjallisuutena, sen paralleelirakenne ontuu, se lähtee kiertelevästi liikkeelle eikä siinä lopulta mennä riittävän syvälle. Saanko sanoa näin, kun Barnesin vaimo on kuollut ja omani elossa? Saanko sanoa näin, vaikka en ymmärrä elämästä mitään ja Barnes ymmärtää siitä melkein kaiken? Kirjailija kuitenkin päästää itsensä liian helpolla, piiloutuu ylimalkaisen tarinakuvion taakse, suojelee itseään.

Tällaisessa teoksessa pitäisi repiä kaikki auki, osoittaa sormella asioita, huutaa koko maailmalle oma pettymyksensä. Sytyttää tweedtakki tuleen, polttaa kirjastohuone, silpoa tohvelit, jättää kylpyhuoneen hanat valumaan. Barnes on kaikessa tyylitietoisuudessaan nyt hankalassa välissä. Sen sijaan, että hän vuodattaisi tuskansa ja päästäisi raivonsa irti, hän ottaa käteensä Antonio Tabucchin Kertoo Pereira -romaanin ja pohdiskelee sitä. Se on kieltämättä loistava teos, mutta tämä ei ole paikka jäädä sen ääreen.

Odotin teoksen keskittyvän vaimon kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan. Sen sijaan alkujakso käsitteleekin kuumailmapallojen historiaa. Barnesilla on kekseliäs rakenneidea, niin kuin yleensä, mutta tällä kertaa se ei mielestäni palvele tarkoitustaan. Jokainen teoksen kolmesta jaksosta alkaa samaan tyyliin: ”You put together two things that have not been put together before.” Ensimmäisessä se jatkuu: ”And the world is changed.” Toisessa jatko muuttuu: ”...and sometimes it works, sometimes it doesn’t.” Kolmannessa on vielä omansa.

Kahden lähtökohtaisesti toisiinsa kuulumattoman asian törmäyttäminen kuuluu kirjallisuuden klassisiin strategioihin (mennään katsomaan jäätä tropiikissa, sielunvihollinen saapuu kuolevaisten keskelle, pankkiiri paloittelee ihmisiä, rakkaus syttyy sodassa). Barnesin konfliktit tässä teoksessa eivät kuitenkaan puhuttele minua, ja minulle lukijana syntyy ongelma, kun kaikki on ladattu niiden varaan.

Ensimmäisessä jaksossa (The Sin of Height) kerrotaan, miten kuumailmapallojen ja valokuvauksen kehitys kietoutuivat toisiinsa. Keskushenkilönä on muuan Nadar eli Félix Tournachon (1820–1910), joka oli sekä valokuvauksen että kuumailmapallolentojen pioneeri. Nadarin lisäksi esitellään kaksi muutakin historiallista henkilöä, eversti Fred Burnaby ja laulajatar Sarah Bernhardt. Tyylinä on eräänlainen barnesiaaninen historiankirjoitus, jollaisena voi pitää esimerkiksi hänen teostaan A History of the World in 10 ½ Chapters vuodelta 1989.

Toisessa jaksossa (On the Level) kerrotaan eversti Burnabyn ja Sarah Bernhardtin romanssista 1870-luvun Pariisissa. Siihen liittyvät myös Nadarin ottamat valokuvat, eikä Barnes paatunena frankofiilinä voi jättää pois Englannin ja Ranskan välisten suhteiden pohdintaakaan. Tyylilaji on novellimainen, historiallisista faktoista kasvaa dialogeilla höystetty kertomus. Jakso on teoksen puuduttavin, ja sen pointti jäi minulle osin hämäräksi.

Kolmas ja viimeinen jakso (The Loss of Depth) kertoo vihdoin Barnesin elämästä hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyylilaji vaihtuu jälleen, tällä kertaa pohdiskeleviksi muistelmiksi. Jakso alkaa lupaavasti.

You put together two people who have not been put together before. Sometimes it is like that first attempt to harness a hydrogen balloon to a fire balloon: do you prefer crash and burn, or burn and crash? But sometimes it works, and something new is made, and the world is changed. The at some point, sooner or later, for some reason or that, one of them is taken away. And what is taken away is greater than the sum of what was there. This may not be mathematically possible; but it is emotionally possible.

En ollenkaan väheksy Barnesin havaintoja, joista parhaat ovat pysäyttävän tarkkoja: ”Grief, like death, is banal and unique.””Griefs do not explain one another, but they may overlap.” Barnes kertoo elämästään vaimon kuoleman jälkeen, mutta tavalla, joka ei yllätä. Kaikki tuntui minusta jotenkin niin ylevältä ja hallitulta, ettei se koskettanut. Jalon oopperaharrastuksen rinnalle olisi tarvittu jotain alhaista, jotta surun käsittely näyttäisi lukijalle inhimillisemmältä. Entisenä sanakirjantekijänä Barnes tutkii sanoja ja sanontoja (miksi puhutaan vaikkapa surutyöstä?), mutta ei altista itseään, ei tunkeudu minkäänlaiselle epämukavuusalueelle. Sen takia teksti jää minulle etäiseksi, vaikka koko tuotannon lukeneena luulen tietäväni, millaisesta kirjailijasta on kyse.

Teostasolla näen ongelman näiden jaksojen rakennelmallisessa luonteessa. Minun silmiini ne eivät näytä orgaanisilta, niiden keskinäiset suhteet ovat syntyneet muulla tavalla kuin satunnaisella törmäyttämisellä. Teos näyttää siis siinä mielessä oman ideansa antiteesiltä. Toki näistä kolmesta jaksosta voi tehdä hienoja tulkintoja siitä, miten korkeuksista tullaan maan pinnalle ja lopulta sukelletaan pinnan alle, mutta valitettavasti teksti ei kuitenkaan pääse siitä juurikaan pidemmälle. Idea ei kasva itseään suuremmaksi. Löytämisen riemusta alkanut teos päättyy menetyksen suruun, mutta minkäänlaisena yllätyksenä se ei tule.

Voi tietenkin olla, että olen tehnyt itse itselleni tämän loukun, koska olen tottunut odottamaan Barnesilta aina jotain valtavaa. Romaaneissa se on monesti toteutunut, näissä esseemäisissä teoksissa ei niinkään (kuten olen kirjoittanut myös aiemmin). Sen sijaan, että Barnes näyttäisi ärtymyksensä, hän vain pohdiskelee sitä, kertoo sen ulottuvuuksista. Korostan vielä, etten ollenkaan väheksy Barnesin kokemusta ja sen syvyyttä – päinvastoin, tunnen sen ääressä juhlallista hiljentymisen tarvetta. Mutta kaunokirjallisella tasolla en Levels of Lifesta syttynyt.

Aikoinaan Kingsley Amis puuskahti Barnesista: ”I wish he’d shut about Flaubert.” Joku voisi varmaan jo sanoa minullekin: ”I wish he’d shut about Barnes.”