Kaunokirjallisuuden Coldplay

Minulla on erittäin vaikea suhde Paul Austerin tuotantoon. Vuosien varrella se on vain mutkistunut.

Kymmenen vuotta sitten olin Austerin teoksista innoissani. Suosittelin New York -trilogiaa, Mr Vertigoa ja Sattuman soittoa melkein kaikille. Noihin aikoihin ilmestyneet teokset, sympaattinen Timbuktu ja Austerin aiempiin teoksiin viittaileva Illuusioiden kirja, olivat mielestäni myös varsin onnistuneita.

Sitten tapahtui jotain. Aloin lukea uudet Austerit aina jo ilmestymisen aikaan alkukielellä, ja Oracle Night (2003) oli heti pieni pettymys – muistikirjajuoni oli jotenkin niin nähty. The Brooklyn Follies (2005) taisi katkaista kamelin selän: se maistui lähinnä löysältä viihdekieputukselta. Vielä senkin jälkeen luin kuuliaisesti monta uutta Austeria, vaikka taso tuntui vain laskevan. Lopulta toissavuotinen Sunset Park muuttui niin pahaksi uuvutustaisteluksi, että jätin leikin kesken. Kun mitään ei näytetä vaan kaikki selitetään, en jaksa oikein millään kiinnostua.

Olen silti ajatellut paljon Austeria, kaikkea sitä, mitä koin silloin kymmenen vuotta sitten niiden romaanien kanssa. Mikä minua niissä viehätti? En ole osannut sitä oikein muotoilla. Siksi tartuin hetken mielijohteesta Austerin kirjoituskokoelmaan The Red Notebook (1995), joka minulla oli vielä tuotannosta lukematta.

Samaan aikaan kun innostukseni Austerin teoksiin oli syvimmillään, englantilainen popyhtye Coldplay teki aivan loistavan albumin. Suosittelin tuota A Rush of Blood to the Head  -levyä varmaan kaikille. Samalla huomasin, että bändin esikoisalbumi Parachutes oli yhtä lailla täynnä hyviä popkappaleita, ja tiesin, että uutta materiaalia oli tekeillä. Vähemmästäkin olisi voinut olla innoissaan.

Lopulta yhtyeen kolmas albumi X&Y ilmestyi 2005. Jo ensikuulemalla se tuntui vaivaannuttavan pönäkältä. Tunsin itseni yhtä aikaa sekä petetyksi että petturiksi: aloin hyljeksiä listaykköseksi noussutta albumia. Minäkin, Brutuksesi! Myöhemmin Viva la Vida otti askeleen uuteen suuntaan, mutta sen sävellykset olivat joko väkinäisiä tai pelkästään laimeita. Uusimman Mylo Xyloto -albumin kuultuani en ole pystynyt kohtaamaan Coldplayta enää ollenkaan. Miksi minä siitä aikoinaan niin pidin?

Musiikkipiireissä Coldplayn halveksuminen on nykyään normi, eikä kirjallisuusympyröissä kovin moni enää kehtaa avoimesti fanittaa Paul Austeria, bestseller-viihdekirjailijaa. Silti kummankin tuotantoa myydään entistä enemmän, ja uusi teos on aina tapaus. Minulle ne eivät sitä enää ole. (Tiedän kyllä hyvin, että kummankin menestymisen kannalta minun mielipiteeni on yhdentekevä. Toisaalta en kuulu niihinkään ihmisiin, joiden mielestä teosten myyntiluvut ja laatu ovat aina kääntäen verrannollisia. Todisteeni: Antti Tuuri, Jari Tervo, Kari Hotakainen.)

Mutta mitä pitäisi sanoa Paul Austerista? The Red Notebookin punainen lanka on Austerin itsensä mukaan se, että kerrotut tapaukset eivät ole keksittyjä. Esseetekstien lisäksi kokoelma sisältää pari esipuhetta ja haastattelua. Kaikki tekstit ovat ilmestyneet aiemmin aikakauslehdissä ja osa Austerin The Art of Hunger -teoksessa 1992.

Pitkän tauon jälkeen huomaan, kuinka Austerin lause vetää taas puoleensa. Kyseessä on taitava sanankäyttäjä, jonka sujuvalle kerronnalle ei mahda mitään. Nämäkin tekstit ovat kuin lumoavia satuja, joiden kertojanääntä kuuntelee korvat höröllään.

Tajusin The Red Notebookin ääressä jotain olennaista: en muista noista kymmenen vuotta sitten suosittelemistani Austerin romaaneista enää juuri mitään. Notebookin alussa Auster käy läpi oman elämänsä sattumuksia, ja niin herkullisia kuin ne ovat, tapaukset eivät oikein jää mieleen. Joku menee jonnekin ja tapaa jonkun, joka onkin hänen isänsä lapsi toisesta maasta. Tosielämässä tällaiset tapaukset nostaisivat karvat pystyyn, mutta kirjallisessa muodossa ne yksinkertaisesti latistuvat. Tai ehkä viime vuosien televisiodraama on banalisoinut sattuman.

Notebookin ääressä ymmärsin myös, että Austerin varhaistuotannossa minua taisi aikoinaan viehättää se, mikä on novel-sanan varsinainen merkitys: perinteisen proosan keskellä ne olivat jotain aivan uutta. Populaariksi postmodernismiksi tyylisuuntaa kai silloin sanottiin. Austerin teoksiin oli myös helppo tarttua, ne eivät olleet mitään Robert Cooveria tai Thomas Pynchonia (joihin olen kyllä tutustunut myöhemmin ja oppinut arvostamaan).

Mutta kuten kaikkien taikurien uudet temput, myös Austerin käyttämät trikit ovat muuttuneet vähitellen tutuiksi ja tavanomaisiksi. Taustalta on paljastunut mukavuudenhaluinen sisältö, joka toistuu Austerin jokaisessa teoksessa melkein samanlaisena. Itse asiassa hän kertoo lähtöasetuksistaan tähän Notebookiin painetussa haastattelussa:

”To say that ’all my books are the same book’ is probably too simple. What I mean is that all my books are connected to their common source, by the preoccupations they share. But each book belongs to its central character: Quinn, Blue, the narrator of The Locked Room, Anna Blume, Fogg, Nashe.”

Intuitiivisena kirjailijana Auster sukeltaa tarinaan päähenkilönsä perässä eikä kuulemma koskaan tiedä etukäteen, mitä tuleman pitää. Näiden viimeisten romaanien äärellä minusta on tuntunut jo siltä, että fiiliksellä vetämisen sijaan kannattaisi kokeilla vaihteeksi jotain muuta tekotapaa. Ihan niin kuin Coldplayn kannattaisi kokeilla akustista kapakkakeikkaa tai mandoliinisooloja, koska nykyistä hengettömämpää musiikkia ei voisi ainakaan syntyä.

Kun aloin ajatella tätä yhteyttä, kuuntelin A Rush of Blood to the Headin. Kyllä se on hyvä levy edelleen. Seuraavaksi pitäisi varmaan lukea Mr Vertigo. Tai sitten jätän kauniit muistot, enkä koske Austeriin enää ikinä.

Riskirajalle ja sen yli

Peter Carey on kova jätkä: kahden Bookerin voittaja ei todellakaan kaihda riskejä, kun lähtee uutta romaania tekemään. Careyn tapauksessa riskinotto tarkoittaa, ettei koskaan voi oikein tietää, mitä sieltä on tulossa. Teoksen tarina, teema ja kieli voivat olla melkein mitä tahansa.

Kaksi kertaa lopputulos on ollut loistava, ja noista Booker-voittajista Kellyn kopla (True History of the Kelly Gang, 2000) on itselleni niin tärkeä, että palaan siihen toistuvasti. Lisäksi monet Collected Stories -teoksen tekstit ovat aivan timanttia, erityisesti makaaberi scifinovelli ”The Fat Man in History” ja koskettava tositarina ”A Letter to Our Son”.

Kellyn koplan lisäksi Carey sai tosiaan sen toisen Bookerin romaanista Oscar ja Lucinda (Oscar and Lucinda, 1988), jossa näkyy Careyn ominaislaatu mielestäni kaikkein selvimmin. Kyseinen romaani perustuu yhteen (huimaan) oivallukseen, ja jos se ei olisi niin terävä, koko rakennelma vaikuttaisi melko... mitättömältä. 

Yltiöpäisen riskinoton takia Careyn tuotannossa on monta melkoista floppia. Viime vuosina olen lukenut romaanit Theft. A Love Story (2006) ja His Illegal Self (2008), joista kumpikin oli vähän väkinäinen ja sisällöllisesti ontto. Theftin taidemaailmaa ja petturuutta luotaava viritys ei pysy sen paremmin kasassa kuin His Illegal Selfin etsintäjuoneen perustuva identeettivääntö. Olen kummankin ääressä toivonut, että Carey löytäisi taas jonkin suuren oivalluksen ja pystyisi toteuttamaan sen avulla jotain täysin yllättävää. Kahden vuoden takainen Parrot and Olivier in America olisi voinut ehkä olla sellainen yllätys, mutta puuduin, nukahdin, ja se matka jäi kesken. (Ehkä en vain tiennyt Alexis de Tocquevillestä riittävästi.)

Nyt Carey on saanut ulos uuden romaanin, joka kantaa nimeä The Chemistry of Tears. Pakko on myöntää, ettei riskinotto tuota vieläkään toivottua tulosta.

Periaatteessa The Chemistry of Tearsin lähtökohdat ovat hyvinkin mielekkäät. Catherine Gehrig toimii (kuvitteellisen) Swinburnen mekaniikkamuseon konservaattori-kelloseppänä Lontoossa ja menettää yllättäen rakastajansa Matthew Tindallin, joka on ollut hänen työtoverinsa vuosikaudet. Ja naimisissa kuolemaansa asti. 

Orvoksi jäänyt ja muutenkin yksinäinen Catherine ei voi surra avoimesti miehen kuolemaa, koska kolmetoista vuotta kestänyt suhde on pidetty tiukasti salassa. Sen sijaan, että Catherine tekisi jotain täysin poikkeavaa, hän tyytyy lipittämään vodkaa, nappailemaan pillereitä ja tilittämään.

Catherinen katkera tilitys käsittää teoksesta puolet. Toinen puoli kuuluu Henry Brandlingille, jonka muistiinpanoja Catherine työnsä puolesta lukee. Henry matkustaa 1800-luvun loppupuolella Saksassa etsimässä insinööriä, joka kykenisi valmistamaan täydellisen mekaanisen linnun. Henryn poika on vakavasti sairas, ja mies uskoo, että vaikuttava, toimivalla ruoansulatuksella varustettu mekaaninen lintu saisi pojan paranemaan.

Tätä hopeista joutsenta Catherine ryhtyy oman surunsa keskellä entisöimään, koska oma esimies ja Matthew’n ystävä Eric Croft on antanut sen hänelle tehtäväksi. Hyväntahtoinen Eric on ollut tietoinen työkavereidensa salasuhteesta, ja sen takia hän juonii Catherinelle työn, jossa on pakko ajatella jotain muuta. Kun apulaiseksi tulee nuori ja utelias Amanda Snyde, ex-miehensä sähköposteja vimmaisesti tuhoava Catherine joutuu paineen alle.

Romaanin tarinat ovat lähtökohdiltaan lupaavat, mutta kerronta urautuu nopeasti. Dramaturgia perustuu rinnastamiseen: On Catherinen suru, on Henryn suru. On kahdenlaisia kyyneliä, tunnekuohun vallassa itkettyjä ja silmää kosteuttavia. Kahtena aikakautena ihminen panee mekaaniseen lintuun kaiken toivonsa, mutta silti kukaan ei pysty milloinkaan puhaltamaan siihen sielua.

Rinnastaminen kulkee teoksen kaikilla tasoilla, mutta valitettavasti vihjeiden poimiminen ei oikein johda mihinkään. Amanda sotkee entisöimistyössä öljyä vaatteilleen ja on samaan aikaan koukussa nettikameraan, joka näyttää live-kuvaa BP:n öljytuhosta Meksikonlahdella. Catherine tuhoaa kuolleen miehensä sähköposteja ja yrittää samaan aikaan varjella toisen kuolleen miehen ikivanhoja muistiinpanoja. Ongelma on, ettei näistä sinänsä ihan hyvistä rinnastuksista kehity mitään suurempaa: ne vain ovat.

Neljäkymppinen Catherine ei saa henkilönä syvyyttä, koska hänen surunsa on kuvattu lähinnä uuvuttavana toistona, jossa vuorottelevat jälkien peittely ja surullinen dokaaminen. Henry taas on jatkuvan vedättämisen uhri, eikä hänen motiivejaan oikein jaksa pitää uskottavina. Lisäksi Henryn tarina on kielellisesti niin lattea ja Catherinen nykyaikaiseksi suodattama, ettei sitä kautta pysty edes rakentamaan illuusiota 1800-luvun elämänmenosta. 

Aiemmin Careyn teosten uhkarohkeimmat ja samalla palkitsevimmat riskit ovat kohdistuneet nimenomaan kieleen, mutta nyt jälki on paikoin aika kankeaa:

He said, ’You will have been responsible for something far finer than you could ever conceive.’

’I wanted only a duck.’

’You were not born to have a duck. You were born to bring a Wonder to the world.’

En toki väitä, että The Chemistry of Tears olisi kelvoton romaani, on siinä paljon hyvääkin. Olen vain pettynyt, etteivät hyvät lähtöasetelmat kehity läheskään niin pitkälle kuin voisi olla mahdollista. Yksinäisen naisen surussa on paljon ylevää, mutta kun kerronta ei lähde lentoon, se ei lähde.

Mutta ehkä tämä on viimeinen rutiinisuoritus, ennen kuin Careyn seuraava Booker-voittaja ilmestyy. Sinänsä tällaista riskinottoa on pakko arvostaa. Peter Carey ei ole mikään jatko-osien mies.

Aika suuri episodiromaani

Arvioin syksyllä 2009 Parnassoon Turkka Hautalan onnistuneen Salo-romaanin. Jälkikäteen oman tekstin lukeminen tuntuu vähän kiusalliselta, etenkin, kun valittelen siinä episodiromaanin tilaa.

Niputin arviossani episodiromaanin lajityyppiin sujuvasti Raymond Carverin Oikopolkuja, vaikka kyseessä taitaa olla enemmänkin temaattisesti yhtenäinen sarja novelleja. Miksi en maininnut vaikkapa Mika Waltarin Ilon ja surun kaupunkia? Tai Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaita? Esineen kuljettaminen koko juonen halki on kaiketi se yleisin episodiromaanin alalaji: mieleen tulevat esimerkiksi Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka (1996, suom. 1999) ja Tuomas Kyrön esikoisromaani Nahkatakki (2001).

Genrestä ei kannattaisi paljon huolta kantaa. Viimeisin kotimainen helmi on ehdottomasti Jukka Laajarinteen Kehys (2010), josta olin todella vaikuttunut.

Nyt Tammi on julkaissut kehutuimman episodiromaanin pitkään aikaan: Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad, 2010) on aivan pirun hieno kudelma ihmiskohtaloita, tarinoita, juttuja, keskusteluita, kohtaamisia, anekdootteja ja yhteiskunnallista satiiria. Mukana on tietysti myös se kohuttu PowerPoint-muotoon kirjoitettu luku, jota etukäteen vähän kyllä epäilin. Epäily oli turhaa: 12-vuotiaan Alison Blaken vajaat 80 slidea käsittävä kuvaus perheensä sisäisestä dynamiikasta on vähintään ällistyttävä. Niin kuin on koko romaanikin.

Juonireferaattia Hämäyksestä ei kannata ryhtyä tekemään, koska henkilöidet tiet menevät niin monta kertaa ristiin eri aikakausina. Jäin kuitenkin miettimään, onko ensimmäisen episodin päähenkilö Sasha, levy-yhtiön assistentti ja paatunut kleptomaani, oikeastaan kuljettamassa suurempaa sanomaa, koko romaanin eetosta. Pohjimmiltaan hyvä ihminen taistelee taipumuksiaan vastaan ja päätyy varastelemaan, vaikka ei haluaisi.

Samalla tavalla moni muu romaanihenkilö ajautuu törmäilemään vastoin alkuperäisiä aikomuksiaan: republikaanitonteille päätyvät Sashan pomo Bennie Salazar ja hänen tennisvaimonsa Stephanie, East Riverin rannalla kalasteleva slidekitaristi Scotty Hausmann, kansanmurhakenraalin pr-ihminen Dolly, filmitähden raiskausyrityksestä vankilaan tuomittu toimittaja Jules Jones, traagisesti hukkuva Robert Freeman Jr... Kukaan heistä ei aio tehdä sellaista, mitä lopulta päätyy tekemään. Siinä taitaa olla oikeastaan koko romaanin lohdullinen pointti: sellaista elämä on.

Käsitykseni mukaan episodiromaanin erottaa novellikokoelmasta se, että romaanimuodossa lukuja ei voi täysin irrottaa kokonaisuudesta. Esimerkiksi Hämäyksessä melkein jokaisen henkilön tarina saa todellisen syvyytensä juuri silloin, kun hän tulee eteen uudelleen. Kun nähdään melkeinpä ohimennen, lukija kokee tyydytystä: tiedän Dollysta jo paljon enemmän kuin nämä, jotka hänet tässä tarinassa kohtaavat. Hämäyksen vaikuttavuus ainakin minulle tulee juuri siitä – silloin illuusio henkilöiden todenmukaisuudesta on vahvimmillaan.

Henkilöiden lisäksi mieltäni on jäänyt askarruttamaan Eganin romaanin nimi. Aika suuri hämäys? Rappiolle joutunut entinen tähtikitaristi Bosco kyllä puhuu vähän siihen suuntaan:

”Mä olen valmis antamaan haastatteluja, musta saa tehdä henkilökuvia, mitä vain”, Bosco jatkoi. ”Antaa tulla sitä paskaa tuutin täydeltä. Joka saatanan nöyryytys julkisuuteen. Tämä on todellisuutta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin on vaikea olla hyvännäköinen, varsinkin jos puolet sisuskaluista on poistettu. Aika on suurta hämäystä. Eikö sitä niin sanota?” (Sivu 167.)

Jos aika on suurta hämäystä, miten Aika suuri hämäys siihen liittyy? Eikö sinne kuuluisi silloin pilkku väliin? Aika, suuri hämäys kuulostaisi kieltämättä juhlalliselta. En toisaalta saa otetta alkuteoksen nimestäkään: A Visit from the Goon Squad. Tiedän, että ”goon” viittaa yleensä tolloihin tai toheloijiin, kun taas ”squad” on jonkinlainen ryhmä, ehkä vähän epäorganisoitu sellainen (vrt. Police Squad!). Tolloporukan vierailu? Vähän vaikeaksi menee.

Mutta mistä maailmalla on puhuttu, kun on puhuttu tästä kirjasta? Kirjailijan omista ihmissuhteista tietysti. Walter Isaacsonin kirjoittamassa Steve Jobsin elämäkerrassa tuli ilmi, että Eganilla ja Jobsilla oli ollut suhde vuonna 1983.

Sellaista elämä on.

Seikkailua historiassa

Gummerus on juuri julkaissut suomeksi Neal Bascombin historiateoksen Tähtäimessä Eichmann – Pahamaineisen natsirikollisen metsästys. Lehdistötiedote kertoo seuraavaa: ”Tähtäimessä Eichmann (Gummerus) on tutkimuksiin, haastatteluihin ja arkistolähteisiin perustuva tositarina sekä trillerimäinen seikkailukertomus vuosia kestäneestä ajojahdista.”

Pysähdyin miettimään näitä kahta sanaa: tositarina ja seikkailukertomus. Kumpi oikeastaan on kyseessä? Eivätkö ne tyylilajeina tavallaan sodi toisiaan vastaan?

Luin äskettäin Laurent Binet’n maailmalla innostusta herättäneen esikoisromaanin HHhH (alkuteos 2010, Sam Taylorin englanninnos 2012). Ajattelin ensin, etten pysty sanomaan siitä mitään omaa, koska loistava James Wood kirjoitti teoksesta niin tyhjentävän arvion New Yorkeriin. 

Gummeruksen tietokirjatiedote kuitenkin muutti asian. Natsiteemainen HHhH on nimittäin ihan samalla tavalla arkistolähteisiin perustuva tositarina ja trillerimäinen seikkailukertomus. Mutta se haluaa olla romaani.

HHhH:n läpäisevässä historiallisessa kertomuksessa kuvataan, miten brittien kouluttamat desantit Jan Kubiš ja Jozef Gabčík tappoivat natsijohtaja Reinhard Heydrichin Prahassa 1942. Kirja kertoo kuitenkin aivan yhtä paljon kertojan taistelusta romaanimuodon kanssa.

Ranskalaista toimittajaa Laurent Binet’tä itseään muistuttava kertoja on ollut vuosikausia miltei pakkomielteisen kiinnostunut Operaatio Antropoidista, joka päättyi Prahan teurastajan Heydrichin salamurhaan. Toimittaja haluaa kirjoittaa aiheesta romaanin, mutta ei voi sietää keksittyjä yksityiskohtia, joita perinteiset historialliset romaanit ovat täynnä. Miksi keksiä jotain, mikä on oikeasti tapahtunut? Miksi riskeerata kaikki väittämällä jotain, mikä ei ole totta?

Binet’n ratkaisuna on itseään vastaan kamppaileva kerrontamuoto: vuorotellen vyörytetään operaation historiallisia vaiheita ja kertojan punnittua ahdistusta siitä, ettei hän tiedä kaikkea tapahtuneesta eikä voi mitenkään täydentää aukkokohtia oman mielikuvituksensa varassa. Elokuviin ja Googleen tukeutuva antiromaani ja kronologisesti etenevä jännityskertomus vetävät toisiaan eteenpäin, ja siitä tulee teokseen tietty vastustamaton voima. HHhH on joutuisaa tekstiä, jonka lyhyitä lukuja on pakko lukea vielä yksi. Ja vielä yksi.

Lukemisen jälkeen ajattelin ensin, että onhan näitä nähty – postmodernistien jälkeen ovat tulleet jo post-postmodernistit, jotka ovat astuneet taas askelta kauemmas omista teoksistaan ja aikakautensa traditioista. Heistä nimekkäin lienee Dave Eggers, jonka herkullinen A Heartbreaking Work of Staggering Genius meni Suomessa ohi pahemman kerran (vaikka teos suomennettiinkin: WSOY julkaisi sen nimellä Huikean nerokas sydämeenkäpä merkkiteos heti vuonna 2001). Viime aikojen näkyvin klassisen romaanikerronnan kritisoija on ollut David Shields, jonka Reality Hunger. A Manifesto (2010) on saanut monen nimekkäänkin kirjallisuusihmisen kädet tärisemään innosta. (Onhan se ihan reipas esitys, ei siinä mitään, mutta hype on aina hypeä.)

HHhH esittää nimeään myöten hiukan radikaalimpaa irtiottoa romaanimuodosta kuin mitä lopputulos oikeasti onkaan. HHhH tulee sanoista Himmlers Hirn heiβt Heydrich (Himmlerin aivojen nimi on Heydrich), eikä kryptinen kirjainsarja ole edes mikään varsinainen avain teokselle. Inhoan teksteissä kaikenlaista huokeaa kikkailua, ja tuo on kyllä hyvin lähellä sellaista.

Romaanin loppupuolella Binet antaa nähdäkseni myös periksi teesilleen: kun Heydrich saa osuman ja lopulta menehtyy verenmyrkytykseen, tekstiä ei enää erota kertojan kritisoimista historiaromaaneista. Mikä tahansa muistin varassa kirjoitettu on fiktiota, David Shields korostaa edellä mainitussa manifestissaan. 

Mistä HHhH:n kertoja voisi olla edes varma, etteivät hänen lähteensä ole keksineet puolia detaljeista? Kertoja on niin innostunut salamurhan kuvaamisesta, että itsereflektio jää välillä vähän puolitiehen. Oikeastaan tämä usko Historialliseen Totuuteen on paikoin niin naiivia, ettei sen aukkoihin jaksa lukijana edes puuttua. Luulin, että moiseen positivismiin ei palaisi enää kukaan. Mutta Binet saa tekonsa anteeksi, koska hän tekee kaiken siksi, että teksti toimisi mahdollisimman hyvin. Ja se tosiaan toimii.

Toisaalta minään suurena romaanimuodon uudistajana HHhH:ta ei voi oikein pitää, korkeintaan lennokkaana puheenvuorona historiallisen fiktion ominaispiirteille. Bascombin Eichmann-kirjasta en osaa sanoa mitään, mutta tuskin se ainakaan tietoisesti hakeutuu fiktion tontille.