Hyvät aikomukset

En tajunnut Colum McCannin uutta TransAtlantic-romaania yhtään. Irlantilaiskirjailijan teos on Booker-ehdokkaana, samassa longlist-finalistien joukossa kuin muutama viikko sitten lukemani Donal Ryanin The Spinning Heart. Siinä missä Ryanin romaani on intensiivinen ja vahvan emotionaalinen, TransAtlantic keskittyy enemmän ulkokohtaisuuksiin ja historian suurten linjojen hahmotteluun.

Colum McCann (s. 1965) saavutti suurta menestystä Let The Great World Spin -romaanillaan 2009. Odotukset ehtivät kasvaa neljässä vuodessa suuriksi. Kirjailija päätti lähteä yrittämään jotain vielä mahtipontisempaa.

Minusta tuntuu, että anglo-amerikkalaisella kielialueella suhtaudutaan usein lähtökohtaisen suopeasti sellaisiin teoksiin, jotka pyrkivät hahmottamaan historian suuria linjoja – vaikka sitten kielen tai kerronnan kustannuksella. TransAtlantic on erittäin kunnianhimoinen romaani, ja siitä näkee heti, että tekijä on tosissaan ottamassa haltuun vuosisatojen mittaisia kehityskulkuja, irlantilaisten paikkaa maailmassa, elämän tarkoitusta ja muutamia muita varmoja asioita. Näistä aikomuksista sitä varmasti myös kiitellään – sitä on helppo pitää ”tärkeänä” romaanina esimerkiksi orjuutta ja köyhyyttä ja nälkää ja siirtolaisuutta ja IRA-aikoja käsittelevien jaksojensa perusteella. Minun silmissäni TransAtlantic muistuttaa kuitenkin lähinnä jotain taideteollista museoesinettä. Sen yksityiskohdatkin ovat niin tarkasti rakennettuja, ettei mikään hengitä.

Teos alkaa vuoden 1919 tositapahtumista. Sodankäyneet brittimiehet Alcock ja Brown lentävät ensimmäisinä maailmassa Atlantin yli. Pitkään matkaan viritetty Vickers Vimy -pommikone lähtee Newfoundlandista ja laskeutuu lopulta Galwayn seudulle Länsi-Irlantiin. Lentomatkan kuvauksen jälkeen alkaa toinen tarina, orjuuden vastustajan Frederick Douglassin luentomatka Yhdysvalloista Irlantiin 1800-luvun puolivälissä. Ja jotta lukijalla olisi varmasti tarpeeksi materiaalia käsissään, kolmantena tarinana tulee vielä senaattori George Mitchellin rauhantekomatka New Yorkista Belfastiin 1998.

Kaikkia näitä tosipohjaisia tarinoita yhdistää Yhdysvaltain ja Irlannin välinen suhde. Mutta eihän se ole vielä mikään teema romaanille. Eihän?

McCannin kunnianhimoinen rakenneidea on ollut ujuttaa näiden tositarinoiden sekaan kuvitteelliset naissukupolvet, joiden elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Ihan hyvä ajatus muuten, mutta minua ainakin häiritsee näiden naisten toissijaisuus historian suurten linjojen keskellä – he ovat lähtökohtaisesti palvelijoita, alempiarvoisia herroille, räikeää fiktiota korostuneen faktavetoisessa kerronnassa. En ollenkaan ymmärrä, mitä McCann on ajanut takaa tällä naisten aseman osoittamisella.

Romaanin alkujaksossa journalisti Emily Ehrlich tekee Alcockin ja Brownin lennosta lehtijuttua ja lähettää heidän lentokoneensa mukana kirjeen Irlantiin. Emilyn seurana on hänen tyttärensä Lottie, joka myöhemmin menee naimisiin belfastilaisen miehen kanssa ja kohtaa aikanaan senaattori Mitchellin. Kakkostarinassa Fredrick Douglassin irlantilaisen isäntäperheen palvelija Lily Duggan saa vieraalta innoituksen lähteä Amerikkaan. Lily Duggan on Emily Ehrlichin äiti, ja romaanin toinen puolisko kääntää näkökulman näihin naissukupolviin. Lily Dugganin, Emily Ehrlichin ja Lottie Ehrlichin elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Romaanin viimeisen luvun ääni kuuluu Lottien tyttärelle Hannah Carsonille, jonka pojan Pohjois-Irlannin separatistijoukot ampuvat varoittamatta. Koko teoksen aikajänne ulottuu vuodesta 1845 vuoteen 2011, ja lopussa Hannahin kädessä on tietysti se avaamaton kirje, jonka hänen isoäitinsä laittoi aikoinaan Alcockin ja Brownin matkaan.

Kokonaisuus on niin jähmeä, ettei tarinaan pääse tunnetasolla mukaan. Kaikkineen tällainen syvästi kunnioittava tapa kertoa historian suurmiehistä tuntuu jotenkin... naiivilta. Tässä teoksessa ei suurmies pidättele ripulipaskaa, niin kuin marsalkka Mannerheim tekee Juha Seppälän novellissa. Näissä henkilöissä ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Brown ja Alcock ovat nuhteettomia herrasmiehiä, Frederick Douglass syvästi henkistynyt, George Mitchell suorastaan pyhimys. Sekin on yksi käsittämätön yksityiskohta tässä romaanissa: Miksi ihmeessä McCann on ottanut romaaninsa keskeiseksi henkilöksi ihmisen, joka edelleen elää ja vaikuttaa? Miksi Mitchellistä ei edes yritetä tehdä ilmeistä fiktiota, miksi senaattorin uusperhekin kuvataan niin kuuliaisella tarkkuudella? Ainoassa todelliselta tuntuvassa kohtauksessa Mitchell pudottaa vielä lämpimän vaipan vaipparoskikseen, ennen kuin lähtee kuljettajan kyydissä lentokentälle ja kohti Pohjois-Irlantia.

Rakenteellisen asetelmallisuuden lisäksi työläännyin romaanin kieleen. Hiukan pompöösit juonenkäänteet ja pönäkät rakenneratkaisut on kuorrutettu koristeellisella kielellä. Tavallaan se on kyllä linjassa romaanin läpäisevien hyvien aikomusten, jalomielisyyden ja ylevöittämisen kanssa. Maneeriksi äityy kuitenkin tapa, jolla McCann tekee hidastuksia: verbittömien lauseiden ketjut pomppivat silmille kuin pehmeään tantereeseen laskeutuva kaksitaso. Aikakaudet vaihtuvat, maneeri säilyy.

They shot Tomas as he pulled up his boat to shore in October of 1978. Nineteen years old. Still in university, his second year, advanced probability.

Tuntuu, että TransAtlantic on jonkinlaista täsmäkirjallisuutta. Kohderyhmäkirjallisuutta. Tällaiselle tarkoitushakuiselle Yhdysvaltain ja Irlannin lämpimiä historiallisia yhteyksiä korostavalle teokselle on varmasti tilausta. Yli 36 miljoonaa amerikkalaista on ilmoittanut olevansa sukujuuriltaan ainakin joltain puolelta irlantilainen. Irlantilaiset ovat yhtä lailla innokkaita kertomaan, miten heidän sukunsa kantaäidit ja -isät ovat olleet rakentamassa Yhdysvalloista kaikkea sitä hyvää, mitä sieltä nykypäivänä löytyy. Mutta tuottaako kohderyhmäajattelu kestävää kaunokirjallisuutta? Rohkenen epäillä.

TransAtlanticista tulee mieleen, että tällaista kirjallista hanketta Suomessakin säännöllisesti haikaillaan: 2000-luvun uutta Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, suurta sukupolvisaagaa, jossa koko valtion kehityskulut ja yhden suvun elämänvalinnat risteäisivät lumoavalla tavalla keskenään, sodat ja lamat olisi kaikki kätevästi niputettu samaan kokonaisuuteen. Aivan samalla tavalla irlantilaisen ”suurteoksen” on sisällytettävä itseensä Irlannin katovuosien kuvaus, muuttoliike Yhdysvaltoihin, The Troubles, O’Connell, kaikki. Juuri sen takia esimerkiksi tuo aiemmin mainittu Donal Ryanin The Spinning Heart kertoo Irlannista paljon enemmän kuin tämä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Ryan ei luennoi eikä saarnaa, ei yritä rakentaa tekemällä tehtyjä rinnastuksia eikä pyri vetämään historian suuria linjoja yhteen.

Täysin epäonnistunut romaani TransAtlantic ei tietenkään ole. Siinä on hetkensä, vaikka ne ovat toki valitettavan harvassa. Mutta kun olen lukenut samoihin aikoihin Knausgårdin Taisteluni 3:n, on vaikea pitää mielessä, miten eri lähtökohdista kirjalliset teokset voivatkaan rakentua. Jos TransAtlanticia yrittää vähänkään verrata Knausgårdiin, irlantilaisteoksen lähtökohdat näyttävät kaavamaisuudessaan lähes toivottomilta. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Meidän aikamme ongelmia

Irlantilaisen Donal Ryanin romaani The Spinning Heart (Doubleday Ireland, 2013) onnistuu harvinaisessa asiassa: kertomaan meidän ajastamme jotain merkityksellistä. Usein lähelle katsominen on tavattoman vaikeaa. Ryan kirjoittaa talouskriisiin joutuneesta Irlannista uskottavasti, ilman teennäistä nykyajan korostamista. Teos on myös tämänvuotisessa Booker-kilvassa longlist-finalistina. Tuli palkintoa tai ei, minulle kyseessä on yksi tämän vuoden suurimmista lukukokemuksista.

The Spinning Heart tuli minua aivan poikkeuksellisen lähelle, koska se sijoittuu Länsi-Irlannin kolkkaan, jossa olen asunut. Ehdin kokea Irlannin talouskasvun juuri sen hurjimpana aikana. Asuin pikkukylän laidalla nuhjuisessa kolmen huoneen asunnossa, josta maksoin vuokraa 850 euroa kuussa, tietenkin ilman sähköä, vettä, lämmitystä tai nettiyhteyttä. Taloyhtiössä oli silloin myynnissä vastaava asunto, hintapyyntö oli 425 000 euroa. Hinnat olivat sentään jotain muuta kuin Dublinissa – siellä keskustan yksiöistäkin saatettiin pyytää yli miljoonaa euroa. Grafton Street oli koko maailman viidenneksi kallein ostoskatu, Porschen katumaastureita kulki pikkukaduilla jonossa ja tyhjille tonteille nousi lasiseinäisiä palatseja. Pikkukylien välille oli rakennettu muutama pätkä moottoritietä EU:n rahoilla, niistä oli aina plakaatit kertomassa. Iltapäivisin vanhemmat hakivat lapsiaan koulusta, kukin omalla katumaasturillaan, golfmailat takakontissa ja kasvoilla tylsistynyt ilme. Pikkukaupunkien laidoille nousi valtavia ostosparatiiseja, joissa oli hampurilaispaikkoja ja multiplex-komplekseja aivan kuin Amerikassa. Puolalaisilla rakennusmiehillä oli omat kaupunginosansa ja kauppansa ja ruokapaikkansa, jopa omat puolankieliset liitteensä The Irish Timesin välissä. Afrikasta tulleet yksinäiset siirtolaiset vaelsivat satamalaitureilla ja potkivat kiviä, koska työlupaa piti odottaa kuukausikaupalla.

Silti kaiken juppipöhinän sisällä piileskeli myös vanha Irlanti, tunnistettava ja rakastettavan nukkavieru: ikuisesti kosteat kokolattiamatot, takassa tuoksuvat turvebriketit, spontaani musisointi pubeissa, shepherd’s pie, stout, jatkuvat kiviaidat, kaupungin laidalla laiduntavat lampaat. Televisiossa mainostettiin ”uudenaikaista internet-pankkia”, mutta silti puhelinlaskujen ja sähkölaskujen ja kaasulaskujen saapumispäivinä paikalliseen postiin kiemurteli kymmenien metrien jono. Laskut piti maksaa käteisellä, ja postin virkailija klikkasi rätisevän modeemiyhteyden auki jokaisen laskun hyväksymistä varten. Ei ihme, että ihmisten päät olivat hiukan pyörällä. Nykyaika oli jotenkin nyrjähtänyt ikiaikaisen elämänmenon väliin.

Tällaista taustaa vasten buumin jälkeinen kurjuuden aika näyttää erityisen synkältä. The Spinning Heart on surumielinen kokoelma ihmiskohtaloita, mutta kukaan heistä ei varsinaisesti tunnu kaipaavan mennyttä nousukautta ja sen holtitonta huumaa. Rahaa he kuitenkin kaipaavat, rahaa ja työtä ja vähän rakkautta, paikkaa maailmassa. Teos kertoo tästä ajasta, mutta sen ydin on ikuinen: mikä menee ylös, sen on tultava myös alas. Tällainen aikakausi seuraa aina kansantalouden kuplan jälkeen, ja ihmisten selviytymiskeinot ovat universaaleja.

* * *

Bobby Mahon aikoo tappaa isänsä Frankin, koska perinnön turvin hän selviäisi lamasta. The Spinning Heartin aloitus on dramaattinen, oikeastaan makaaberi, mutta se asettaa tarinalle reunat. Nyt ollaan niin suuren epätoivon äärellä, että jopa läheisen tappaminen on vaihtoehto.

My father still lives back the road past the weir in the cottage I was reared in. I go there every day to see is he dead and every day he lets me down. He hasn’t yet missed a day of letting me down.

Isän kotitalon rautaportissa on koristeena pyörivä metallisydän, joka rapistuneessa kitinässään toimii teoksen symbolina. Se myös viittaa romaanin rakenteeseen, klassiseen näkökulmatekniikkaan, jossa jokaisessa luvussa vaihtuva henkilö saa puheenvuoron. Nämä ihmiskohtalot ovat koskettavia, moni tarina meni minulta suoraan suojauksesta läpi. Kieli on suoraviivaista ja kaunistelematonta. The Spinning Heartin maailma on rosoinen ja karu ja siksi todellinen.

Kertojia on 21, ja heistä jokaisella on sanottavansa. Luin teosta niin, että keskushenkilöitä on Bobbyn ohella kaksi muutakin, Pokey Burke ja Réaltín. Jokaisen puhujan tarina liittyy kiinteästi johonkuhun näistä kolmesta, ja heidän kohtalonsa taas ovat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa. Jos Pokey Burke ei olisi ottanut isänsä Josephin (Josien) rakennusbisnestä käsiinsä ja sählännyt eläkevakuutusmaksujen kanssa, Bobby ei olisi joutunut akuuttiin rahapulaan, kun talous kääntyi laskuun ja työt loppuivat. Jos työt olisivat jatkuneet, Réaltínin asunnon ympärille olisi valmistunut taloyhtiö – hän joutuu asumaan puolivalmiissa rakennuksessa pienen Dylan-poikansa kanssa. Kiinteistössä on vain yksi asukas hänen lisäkseen, Dorothy, joka Bobbya ihailevan Trevorin äiti. Henkisesti epävakaa Trevor keksii kaapata Réaltínin pojan. Hän pyytää hankkeeseen mukaan Denisiä, joka on rikkaan Katen kapinoiva poika ja jolla on lopulta osansa Bobby Mahonin isän Frankin kohtalossa. Réaltin taas on tehnyt poikansa joko Seanin tai pomonsa Georgen kanssa, mutta ei itsekään tiedä, kumpi on isä. Sean kuitenkin esiintyy julkisesti pojan isänä, vaikka tietää, että Trionan kanssa naimisissa oleva Bobby Mahon tekee myös läheistä tuttavuutta Réaltínin kanssa.

Tällaiseen maailmaan The Spinning Heart vetää mukanaan. Ihmisten elämät ovat olleet sidoksissa joko Pokey Burken rakennusbisnekseen tai läheiseen Dellin tietokonetehtaaseen, ja laman myötä kumpikin firma on pannut lapun luukulle. Sen jälkeen ei ole oikein mitään, ikiliikkuja on pysähtynyt: ikuisesti ei tarvitakaan lisää uusia asuntoja työntekijöille, jotka tulevat Dellille töihin. Siperiasta Irlantiin työmieheksi matkustanut Vasya on ymmällään, kun Pokey Burke kuljettaa häntä ympäri työmaata ja esittelee, miksi työtä ei enää ole. Brian suunnittelee muuttoa Australiaan, yksinkertainen Timmy ajelehtii Bobbyn perässä, vanha työkaveri Rory ei saa päiviään kulumaan, konstaapeli Jim Gildea yrittää selvittää lapsikaappausta – jokaisella on paikkansa mosaiikissa. Koskettavimmillaan teos on odottamattomissa tilanteissa, niin kuin muuten niin vahvan Seanien äkillisessä itsekritiikissä:

I don’t know in the name of God which way is up now. Bobby is after doing away with his auld fella, and Réaltín won’t leave me inside the door, and her father, who’s a quare sound auld skin, says I’m as well off leave her be for a while. Fuck that, though. He’s my young fella too, like. I’m no good to him, though. What good am I?

Jos teosta jostain haluaa kritisoida, sen maailmankuva on armoton. Se luo lohduttoman kuvan nyky-Irlannista. Siellä kaikkensa menettäneet miehet ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan ja naiset ovat sidottuja lapsiinsa. Jos tässä romaanissa nainen on aktiivisena toimijana, hän joutuu hyvin pian miehen vallankäytön kohteeksi. Niin käy esimerkiksi Lilylle, joka synnyttää viidennen lapsensa ja paljastaa julkisesti lapsen isäksi paikallisen maanviljelijän. Myös Réaltínin isä vahtii tytärtään pelottavalla tarkkuudella. Mutta tarinat linkittyvät loogisesti, eivätkä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo jää lukijalta huomaamatta. Hemingwayn maksiimin mukaisesti tarinasta on näkyvissä vain jäävuoren huippu. Sivuilta saa lukea vain välttämättömän, loput pitää päätellä itse.

Kielellisesti The Spinning Heart on paikoin herkullinen, Irlannissa englantikin on erilaista. Tutun paikallisen alatyylin (feck, shite, eejit) lisäksi törmäsin myös yhteen minulle täysin uuteen ilmaukseen: wanton tarkoittaa naishenkilöä, jolta miehet uskovat irtoavan. Lily saa tietää olevansa tällainen ja pohdiskelee ilmausta itsekseen. Myös kekkeröintiä tai kekkerihenkistä henkilöä tarkoittava craic on romaanissa pari kertaa nasevasti esillä, esimerkiksi Australiasta haaveilevan Brianin suulla näin: ”I was only ever thinking about going to Australia because every single person I know went over there for at least a year and had unreal craic.”

Olen tainnut kehua Donal Ryanin teoksen nyt niin loppuun, ettei enempää ylisanoja ole. Se kertoo meidän aikamme ongelmista, mutta ei pelkästään niistä. Olen varma, että tulevaisuuden ongelmat muistuttavat hyvin paljon näitä nykyisiä, eikä menneisyyttäkään tarvitse paljon kaivella, kun vastaavaa alkaa löytyä, Irlannin historiasta etenkin. Jos Wexfordin perunasadot eivät olisi tuhoutuneet 1848, John F. Kennedyn isoisoisä ei olisi muuttanut Yhdysvaltoihin eikä suku olisi tehnyt miljoonaomaisuutta heti suuren laman jälkeen. Mutta se on jo oma tarinansa.