Kevyt kenttäteoria

Jos laulaja kirjoittaa kirjan, teko on lähtökohtaisesti epäilyttävä. Syy on yksinkertainen: kulttuurin sisällä vallitsee voimakas hierarkia, joka toimii tavallaan kahleena luovien yksilöiden vapaudelle. Yhdessä sovittuna vastapainona, jossa suutari pysyy lestissään ja räätäli kankaissaan.

Muistelen, että Pierre Bourdieu on kirjoittanut kulttuurista kenttinä. Jos astut kevyemmältä kentältä (kuten popmusiikista) raskaampaan, vaikkapa kirjallisuuteen tai kuvataiteeseen, rikot hierarkian sääntöjä. Kirjailija saa musisoida, sehän on vain hauskaa, mutta kuka tahansa ei saa tuottaa kirjallisuutta. Sitä varten pitää olla Kirjailija.

Amerikan Yhdysvalloissa vaikuttaa arvostamani muusikko Josh Ritter, joka julkaisi viime vuonna romaanin Bright’s Passage. En voi olla ajattelematta Ritteriä oman maanosansa Anssi Kelana. Samalla tavalla kumpikin säveltää ja sanoittaa, kulkee kitara kaulassa ja haluaa kertoa tarinoita. Myös Anssi Kela on rikkonut hierarkian sääntöjä, häneltähän ilmestyi vuonna 2008 romaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka kohtasi poikkeuksellisen vimmaista inhoa ja vastustusta Suomen kirjallisissa piireissä. Kaikkein kierointa tässä kaikessa on, että näissä romaaneissa on yllättävän paljon yhteistä.

Bright’s Passage kertoo Henry Brightin tarinan. Bright on palannut kotiinsa West Virginiaan ensimmäisen maailmansodan taisteluista Euroopasta. Mukanaan hänellä on ääni, joka puhuu mutta jota kukaan muu ei kuule. Bright käyttää äänestä nimeä Angel, ja tämä enkeli puhuu useimmiten hevosen kautta, kertoo asioita, joita Brightin tulee seuraavaksi tehdä. Angel on tullut Brightin mukaan ranskalaisesta kirkosta, jonka Bright tuhosi ympärysvaltojen joukoissa.

Vastaavasti Anssi Kelan romaanin päähenkilö näkee penkillä edesmenneen Kalevi Sorsan, joka ryhtyy hänelle oppaaksi. Pitäisikö tästä tehdä johtopäätöksiä? Että mies ja kitara -kaverit mielellään uneksivat näistä Robert Johnsonin paholaisista, jotka tulevat risteykseen auringonlaskun aikaan? Ehkä ei pidä sentään mennä niin pitkälle.

Inhoan enkeleitä ja satuhahmoja tällaisessa proosassa, inhoan todella. Brightin tarinassa on kuitenkin hyvä perusjännite, joka pitää paketin kasassa ja kiinnostuksen yllä. Henry on vienyt Everstin tyttären Rachelin, ja he saavat sodan jälkeen poikalapsen, josta enkeli käyttää nimeä The Future King of Heaven. Rachel kuitenkin kuolee lapsivuoteeseen, ja Henry jää omilleen. Enkeli käskee Henryä polttamaan kotitilan ja lähtemään kauas pois. Kun talo on liekeissä, poikavauvan kanssa hevosella pakeneva Bright saa peräänsä Everstin ja tämän kaksi vajaaälyistä poikaa, Corwinin ja Duncanin. Palavalta maatilalta tuli leviää metsään, ja kasvava maastopalo seuraa niin pakenijaa kuin takaa-ajajiakin.

Usein on vaikeaa täysin erottaa teos ja tekijä toisistaan, etenkin tällaisessa tapauksessa, kun tekijästä pitää hyvin paljon siellä toisella kulttuurin kentällä. Silti pidän epäreiluna tapaa, jolla miljoonia myynyt Stephen King arvioi Bright’s Passagea New York Timesissa: hän pohtii, olisiko tätä kirjaa julkaistu ollenkaan, ellei tekijä olisi jo valmiiksi tunnettu nimi. Lisäksi King antaa arvostelussa jälleen kerran kategorisen adverbi-inhonsa päästä valloilleen.

Kaikesta huolimatta Kingin arvion pohjasävy on myönteinen – ymmärtäisin, jos hän olisi teilaaja, joka haluaisi tarttua jokaiseen yksityiskohtaan, mutta King tuntuu kuitenkin hyväksyvän tämän romaanin perusratkaisut. Miksi siis kyseenalaistaa koko julkaiseminen? Tuollaisessa teossa kulttuurin kenttäteoria näkyy kaikkein julmimmassa muodossaan.

Minulle Bright’s Passage jätti vähän valjun olon. En puutu adverbeihin enkä juoneen – kerron vain, että tarina oli minun makuuni liian kevyt ja muuttui loppua kohden silkaksi puskafarssiksi. Kun Eversti lopulta tavoittaa Brightin, pönäkästä lopputaistelusta ei tahdo löytyä järkevää loppua millään. Suoraviivainen toiminnallisuus harvoin kääntyy hyväksi kirjallisuudeksi, eikä tämä tee poikkeusta.

”All your running away,” he said, ”and you run right to me. A coward always ends up running toward what he wishes to escape. There is no irony.” He glanced to either side, looking for something. ”My goddamn boys are off somewhere,” he said. ”My useless goddamn boys are off somewhere, but” – he pushed the muzzle of the rifle into Bright’s face – ”it makes no difference to you and me.”

Yllättäen parhaimmillaan Bright’s Passage onkin Henry Brightin ja enkelin välisissä väännöissä, joissa mies joutuu tosissaan punnitsemaan tulevien tekojensa seurauksia. Kuka hänelle todella puhuu, onko se sittenkin vain hänen oma sisäinen äänensä? Onko Henry Bright oikeasti skitsofreenikko, sitäkö tämä tarkoittaa? Eettisissä pohdinnoissa teos on omaperäisimmillään ja vahvimmillaan, mutta heti kun pusikossa kahahtaa ja pyssyjä heiluttelevat idiootit syöksyvät Brightin ja pojan perään, tunnelma latistuu.

Seuraavaksi Josh Ritter voisi minun puolestani vaikka säveltää oopperan.