Entisen nörtin tunnustuksia

Juuri nyt eletään vaikeinta aikaa vuodesta: uusia kirjoja tulee jatkuvasti, ja tuntuu, ettei mikään ahkeruus saa pinoja pienenemään. Olen lukenut ison kasan romaaneja edellisen merkintäni jälkeen, pääosin uusia kotimaisia. Vasta kun tartuin Ready Player Oneen, tajusin, että siitä haluan kirjoittaakin jotain.

Ernest Clinen maailmalla mainetta kerännyt Ready Player One on suomennettu melkeinpä tuoreeltaan, siitä kiitos Gummerukselle. Viisisataasivuinen, lähinnä scifiksi luokiteltava romaani on jo työn alla elokuvaksi. Täysiveriseksi Hollywood-tuotteeksi kirjassa on kieltämättä hyvät mahdollisuudet: siinä hyvä on todella hyvää ja paha todella pahaa, eikä oikeuden toteutumista tarvitse epäillä hetkeäkään. Jos Ready Player Onea katsoo ankaralla silmällä, se on viihteellinen, räikeän nostalgisoiva ja älyllisesti ohut. Etenkin sen henkilöhahmot ovat lapsellisia. Mutta miksi minä pidin siitä?

Taisin kadota omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Myönnän, että täsmäisku mielen nostalgiakeskukseen tekee joskus terää. Siellä nostalgian ytimessä olen kuusivuotias ja kaivan pahvilaatikosta Atari 2600 -pelikonsolin. Pelaamme veljeni ja kavereideni kanssa tuntikaupalla Space Invadersia, Pole Positionia, Freewaytä ja monia muita hittipelejä, vaikka ne alkavat olla 1980-luvun puolivälin jälkeen jo vähän vanhentuneita. Siinä tehdään ihmismieleen muistijälkiä, jotka eivät katoa.

Seitsemänvuotiaana saan vihdoin Commodore 64:n. Vapaa-aika kuluu pelaamiseen kotona ja kavereilla. Aika kuluu, koneet vaihtuvat. Ostan Amiga 500:n, sitten ensimmäisen PC:n. Nintendon matolaatikkokin muuttuu Super NESiksi ja Donkey Kong -elektroniikkapeli Gameboyn Super Mario Landiksi. Yläasteella teemme kavereiden kanssa retkiä Helsingin keskustaan, jossa sijaitsee kuuluisa Monttu, Korkeavuorenkadun maanalainen peliluola. Siellä silmäni räpsähtävät lautasiksi ennennäkemättömästä Virtua Fighterista. Sega Saturn, Neo-Geo, CD-i ja monet muut pelikonsolit tulevat tutuiksi.

Kotikulmilla kuljetamme kavereiden kanssa tietokoneita toistemme luokse, kytkemme nollakaapelin ja pelaamme ilman taukoja. Unettomia öitä aiheuttavat Doom ja Doom II, myöhemmin Quake. Lukiossa pelaan Command & Conqueria puhelinlinjoilla illasta toiseen niin, ettei meille kotiin voi kukaan edes soittaa. Välissä tuijotan Star Wars -elokuvia ja Monty Pythoneita. Roikun Telixillä purkeissa, kunnes WWW korvaa BBS:t 1990-luvun puolivälissä. Avaan ensimmäisen sähköpostiosoitteen, opettelen HTML-koodauksen perusteet, irkkaan ulkomaalaisten kanssa, rakennan tietokoneeni itse osista, ylikellotan ja säädän. Sitten tapahtuu jotain, ja yhtäkkiä tietokoneet eivät jaksa enää oikein kiinnostaa.

Nörttikulttuurin keskellä kasvaneeseen Ready Player One iskee kuin Guilen flash kick Street Fighter II:ssa. Sen juonen palikat putoilevat kuin hypnoottisesti etenevässä Tetriksessä, eikä tarinaa malttaisi millään jättää kesken.

Vuonna 2044 maapallo on ankea paikka. Oklahoma Cityn slummissa asuu Wade Watts, joka miljoonien muiden ihmisten tavoin pakenee surkeaa todellisuutta OASISiin. OASIS on eräänlainen kehittynyt versio internetistä, virtuaalinen maailma, jonka sisällä ollaan kädet datahanskoja myöten.

Kun OASISin kehittäjä ja maailman rikkain mies James Halliday kuolee, selviää, että hän on jättänyt järjestelmän sisälle pääsiäismunan. Sen löytäjä perii Hallidayn omaisuuden ja koko OASISin. Ensin pitää kuitenkin löytää kolme avainta ja avata niiden avulla kolme porttia. Viiden vuoden ankaran etsimisen ja klaanien kilpailun jälkeen ensimmäisen avaimen sattuu löytämään teini-ikäinen Wade Watts. Hänen Parzival-hahmostaan tulee yhtäkkiä universumin halutuin.

Juonen pääpaha on nimeltään IOI, Innovative Online Industries. Asianmukaiseen Star Wars -henkeen tietysti kuuluu, että IOI:n johtaja Nolan Sorrento on joutunut voiman pimeälle puolelle oltuaan ensin arvostettu pelisuunnittelija. Samaan aikaan romaanikokonaisuutta kantaa Taru sormusten herrasta -skeema, jossa kaikkein pieninkin voi pelastaa maailman.

Parzival kamppailee OASISin herruudesta, avaimista ja porttien avaamisesta yhdessä ihastusta herättävän Art3misin, parhaan ystävänsä Aechin ja samuraihenkisten Shoton ja Daiton kanssa. He osaavat 1980-luvun peliklassikot täydellisesti, muistavat Monty Python -elokuvien repliikit unissaankin, tietävät Rushin albumien pienimmät koukut. James Halliday on jättänyt Anorakin Almanakan nimellä kulkevaan päiväkirjaansa vihjeitä, joiden perusteella jokainen pääsiäismunan etsijä eli munastaja työtään tekee.

Juonen yllättävyys aiheuttaa kahtalaista liikettä lukijassa. Romaanin yllätykset ovat sisällöllisesti paikoin ihan oivaltavia, mutta kun lukija oppii odottamaan aina seuraavaa yllätystä, tuntuminen iskee. Käy niin kuin Slummien miljonääri -elokuvassa, jossa jokainen knoppitieto loksahtaa paikalleen. Siinä huomaa muuttuvansa Pavlovin koiraksi, kun ehdollistuu seuraavaan mielihyväimpulssiin.

Kun tarinasta on kaikki rönsyt karsittu, se juoksee kuin Turrican ja lentää kuin R-Type, liian sulavasti ja taitavasti, ilman sellaista umpikujaa, joka panisi lukijan ahtaalle. Vasta todellisuuden väliintulo päästää tarinan uudelle tasolle. Vaikka täytyyhän senkin yllättää, miltä ihastuttava Art3mis todella näyttää luonnossa. Ja sen, millainen on Parzivalin paras ystävä Aech, kun he eivät ole koskaan tavanneet toisiaan IRL.

Romaanin esittämä ökypaha korporaatio tarjoaa ajatuskokeen siitä, millaista hallintaa verkossa kerättävällä tiedolla voisi toteuttaa. Kun ihmiset kokevat olevansa enemmän olemassa virtuaalisesti kuin todellisuudessa, taistelu yksilön oikeuksista vaatii melkoista sankaruutta. Ilmainen hakukonekaan ei ole ilmainen.

Viihdyin suuresti Ready Player Onen parissa. Mietin sen jälkeen, onko sitä edes turha selitellä. Tietokonepelit ovat valtava teollisuudenala ja merkittävä osa modernia länsimaista kulttuuria. Kun ennen pidettiin sivistymättömänä ihmistä, joka ei ole lukenut tiettyjä länsimaiseen kaanoniin kuuluvia romaaneja, kohta samanlaista yleissivistyksen testausta voidaan alkaa harjoittaa siitä, tunteeko klassiset pelit. Mutta parasta on jättää testaamatta, koska eihän se ketään lohduta.

Nykyään hallittavien asioiden määrä on niin laaja, että jokainen ehtii koluta vain neliösentin siitä, mitä olisi tarjolla. Tänäkin syksynä jätän suurimman osan julkaistuista kirjoista lukematta.