maanantai 17. maaliskuuta 2014

Hauskan rajamailla

Terävistä novelleistaan tunnettu yhdysvaltalainen Lorrie Moore (s. 1957) teki viime kuussa paluun ja julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa kuuteentoista vuoteen. Odotukset ehtivät tietysti kasvaa kohtuuttomiksi, eikä Bark olisi voinut mitenkään täyttää niitä. Edellinen Birds of America (Knopf, 1998) on vuosien varrella vakiintunut amerikkalaisen kirjallisuushistorian modernien klassikoiden kaanoniin. Välissä Moore julkaisi ristiriitaisen vastaanoton saaneen romaanin A Gate at the Stairs (Random House, 2009), mutta yhtäkään Mooren kolmesta romaanista ei pidetä novellikokoelmien tasoisina. Minulta nuo romaanit ovat vielä lukematta, mutta novellit tunnen paremmin.

Bark sisältää kahdeksan tarinaa, joista neljä tosin ilmestyi jo Collected Stories -teoksessa kuusi vuotta sitten (”Foes”, ”Paper Losses”, The Juniper Tree” ja ”Debarking”). Vain puolet teoksesta on siis uutta tekstiä, mistä voi tietysti olla hiukan pettynyt. Aihepiiri on kuitenkin kauttaaltaan tyypillistä Moorea: toisiinsa yhteyden kadottaneita ihmisiä, konfliktiherkkiä lapsia ja vanhempia, umpikujaan ajautuneita aviopareja, ajan kulumiseen havahtuvia keskiluokkaisia suorittajia. Mooren kuuluisa wit on tallella, one-linereita tipahtelee ja dialogissa on poikkeuksetta jotain kieroa ja yllättävää.

Kielellinen kunnianhimo on kuitenkin tällä kertaa mennyt osin yli, kikkailun puolelle. Oikeastaan koko teoksen nimi ja sen moniselitteinen toistuminen tarinoissa saa olon vähän kiusaantuneeksi. Sanana ’bark’ tulee esille muun muassa koiran haukkumisena (tietenkin), puiden kaarnana (tietenkin), pilvenä (”sparky bark”) ja runollisena kuvauksena aivokuoren pintarakenteesta. Viittaaminen ei kuitenkaan synnytä lukijassa oikein mitään eikä varsinaisesti edes palvele tarinoiden välistä yhteyttä. Ja kun näitä bark-viittauksia alkaa odottaa, huomio harhautuu. Lukemisesta tulee pahimmillaan vaivaannuttavaa sanabongausta.

Totta kai Bark sisältää myös paljon hyvää. Kokoelman avaa erinomainen ”Debarking”, joka alkaa aseistariisuvalla virkkeellä: ”Ira had been devorced six months and still couldn’t get his wedding ring off.” Novelli myös pitää aloituksen tason ja kehittyy arvaamattomasti. Bekka-tyttären yhteishuoltajuuden kanssa elävä Ira Milkins alkaa tapailla Zoraa, jolla on erikoinen Bruny-poika. Zora viittaa kaikessa Brunyyn, pojan esiintuloa pantataan, jännitys tiivistyy, Iraa alkaa hermostuttaa. Brunyn ja Zoran suhde paljastuu häiritsevän intensiiviseksi, eikä Ira tiedä, mitä tehdä. Jos tekstin kielellinen kikkailu herättää ajoittain kaksijakoisia tuntemuksia, tässä tarinassa se toimii. ”He wished this month had a less military verb for a name. Why March? How about a month named Skip? That could work.”

Jos ”Debarking” on monella tavalla arvaamaton, ”Wings” on hyvinkin kaavamainen. Se kertoo rahan kanssa kamppailevista KC:sta ja Denchistä. Tatuoitu KC kohtaa Miltin, rikkaan leskimiehen, joka tekee hitaasti kuolemaa. Tapa, jolla ystävystyminen etenee, tuntuu suorastaan tylsistyttävältä – sivussa rokkaripoikaystävä vain odottaa kieli pitkällä. ”Wings” on monella tapaa koko Barkin pohjakosketus. Se ei yllä edes kielellisesti sille tasolle, joka pitää monet Mooren tavallisetkin tarinat säkenöivinä.

Toisaalta Bark kurottaa myös suuntiin, jotka yllättävät. ”The Juniper Tree” on ystävän kuolemaa käsittelevä kummitustarina, sinänsä jotain aivan poikkeavaa Mooren tuotannossa. Myös Yhdysvaltain hallinnon ongelmat ovat löytäneet tiensä Barkin novelleihin. ”Foes” kertoo kovasta lobbarista, jonka ilkeän luonteen syvyys paljastuu hyväntekeväisyysillallisella: hän on selvinnyt Pentagoniin osuneesta 9/11-iskusta. ”Subject to Search” on rajattu tiedustelu-upseerin ja naisen tapaamiseen, jossa puhutaan hieman liikaa. Täysin oman aihepiirinsä vangiksi Moore ei ole suostunut jäämään, vaikka sisällöltään nuo novellit eivät mitenkään mestarillisiksi kasvakaan.

Parhaimmillaan Mooren teksti kulkee koomisen ja surullisen herkässä rajamaastossa. Nokkela dialogi voi olla hetkellisesti hauskaa, mutta siitä myös aina tietää, että jotain vaikeaa on vielä luvassa. Kokoelman päättävä ”Thank You For Having Me” on tavallaan täydellinen esimerkki siitä. Novelli kertoo äidistä ja hänen teini-ikäisestä Nickie-tyttärestään. He matkustavat maaseudulle entisen lapsenvahtinsa häihin.

Maria, an attractive, restless Brazilian, was marrying a local farm boy, for the second time – a second farm boy on a second farm. The previous farm boy she had married, Ian, was present as well. He has been hired to play music, and as the guests floated by with their plastic cups of wine, Ian sat there playing a slow melancholic version of ”I Want You Back.” Except he didn’t seem to want her back. He was smiling and nodding at everyone and seemed happy to be part of this send-off. He was the entertainment. He wore a T-shirt that read, THANK YOU FOR HAVING ME.

Häät keskeytyvät absurdiin välikohtaukseen, kun paikalle ilmestyy joukko Helvetin enkeleitä ammuskelemaan taivaalle ja esittämään uhkauksia. Nickie kuitenkin avaa suunsa ja saa tilanteen kääntymään. Kaikki ovat lopulta kiitollisia, vaikka Nickien äiti on ehtinyt jo mielessään pohdiskella syntyjä syviä. ”Surely that was why faith had been invented: to raise teenagers without dying. Although of course it was also why death was invented: to escape teenagers altogether.”

Jos aloittaisin Mooren lukemisen nyt, en tarttuisi Barkiin vaan Birds of Americaan. Tuon Birdsin novelleista erityisesti ”People Like That Are the Only People Here: Canonical Babbling in Peed Onk” on aivan timanttinen – se ei turhaan toistu kaikissa Mooreen viittaavissa artikkeleissa, sen verran vavahduttava syöpäsairaan Vauvan tarina on Äidin ja Aviomiehen näkökulmasta. Tuollaiset tarinat ovat tuoneet Moorelle myös varauksetonta ihailua kirjailijapiirissä: esimerkiksi Julian Barnes muistaa aina mainita Mooren yhdeksi esikuvakseen (esimerkiksi tässä haastattelukirjassa ja esseeteoksessaan).

En tiedä, pärjääkö Bark edes laajemmassa mittakaavassa Mooren aiemmalle tuotannolle. Myös Like Life (1990) ja Self Help (1985) ovat täynnä loistavia tarinoita. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen esimerkiksi Self Helpin aloittava ”How to Be an Other Woman”, joka kulkee sinuttelun, passiivin ja luettelorakenteiden varassa – omaperäistä ja äärimmäisen tyylitajuista. Like Lifen ”You’re Ugly, Too” kuuluu jälleen amerikkalaisen novellitaiteen huippuihin: siinä yksin elävän historian professorin Zoë Hendricksin miessuhteet paljastuvat niin mutkikkaiksi ja hillittömiksi, ettei tekstiä tunnu pidättelevän mikään. Mitään samalle tasolle yltävää ei Barkista löydy, valitettavasti.