Terävistä novelleistaan
tunnettu yhdysvaltalainen Lorrie Moore
(s. 1957) teki viime kuussa paluun ja julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa
kuuteentoista vuoteen. Odotukset ehtivät tietysti kasvaa kohtuuttomiksi, eikä Bark olisi voinut mitenkään täyttää
niitä. Edellinen Birds of America
(Knopf, 1998) on vuosien varrella vakiintunut amerikkalaisen kirjallisuushistorian
modernien klassikoiden kaanoniin. Välissä Moore julkaisi ristiriitaisen
vastaanoton saaneen romaanin A Gate at
the Stairs (Random House, 2009), mutta yhtäkään Mooren kolmesta romaanista
ei pidetä novellikokoelmien tasoisina. Minulta nuo romaanit ovat vielä
lukematta, mutta novellit tunnen paremmin.
Bark
sisältää kahdeksan tarinaa, joista neljä tosin ilmestyi jo Collected Stories -teoksessa kuusi vuotta sitten (”Foes”, ”Paper Losses”,
The Juniper Tree” ja ”Debarking”). Vain puolet teoksesta on siis uutta tekstiä,
mistä voi tietysti olla hiukan pettynyt. Aihepiiri on kuitenkin kauttaaltaan tyypillistä
Moorea: toisiinsa yhteyden kadottaneita ihmisiä, konfliktiherkkiä lapsia ja
vanhempia, umpikujaan ajautuneita aviopareja, ajan kulumiseen havahtuvia
keskiluokkaisia suorittajia. Mooren kuuluisa wit on tallella, one-linereita tipahtelee ja dialogissa on poikkeuksetta
jotain kieroa ja yllättävää.
Kielellinen kunnianhimo on
kuitenkin tällä kertaa mennyt osin yli, kikkailun puolelle. Oikeastaan koko
teoksen nimi ja sen moniselitteinen toistuminen tarinoissa saa olon vähän
kiusaantuneeksi. Sanana ’bark’ tulee esille muun muassa koiran haukkumisena
(tietenkin), puiden kaarnana (tietenkin), pilvenä (”sparky bark”) ja runollisena
kuvauksena aivokuoren pintarakenteesta. Viittaaminen ei kuitenkaan synnytä
lukijassa oikein mitään eikä varsinaisesti edes palvele tarinoiden välistä yhteyttä.
Ja kun näitä bark-viittauksia alkaa odottaa, huomio harhautuu. Lukemisesta
tulee pahimmillaan vaivaannuttavaa sanabongausta.
Totta kai Bark sisältää myös paljon hyvää.
Kokoelman avaa erinomainen ”Debarking”, joka alkaa aseistariisuvalla
virkkeellä: ”Ira had been devorced six
months and still couldn’t get his wedding ring off.” Novelli myös pitää
aloituksen tason ja kehittyy arvaamattomasti. Bekka-tyttären yhteishuoltajuuden
kanssa elävä Ira Milkins alkaa tapailla Zoraa, jolla on erikoinen Bruny-poika.
Zora viittaa kaikessa Brunyyn, pojan esiintuloa pantataan, jännitys tiivistyy,
Iraa alkaa hermostuttaa. Brunyn ja Zoran suhde paljastuu häiritsevän intensiiviseksi,
eikä Ira tiedä, mitä tehdä. Jos tekstin kielellinen kikkailu herättää ajoittain
kaksijakoisia tuntemuksia, tässä tarinassa se toimii. ”He wished this month had a less military verb for a name. Why March?
How about a month named Skip? That could work.”
Jos ”Debarking” on monella
tavalla arvaamaton, ”Wings” on hyvinkin kaavamainen. Se kertoo rahan kanssa
kamppailevista KC:sta ja Denchistä. Tatuoitu KC kohtaa Miltin, rikkaan
leskimiehen, joka tekee hitaasti kuolemaa. Tapa, jolla ystävystyminen etenee,
tuntuu suorastaan tylsistyttävältä – sivussa rokkaripoikaystävä vain odottaa
kieli pitkällä. ”Wings” on monella tapaa koko Barkin pohjakosketus. Se ei yllä
edes kielellisesti sille tasolle, joka pitää monet Mooren tavallisetkin tarinat
säkenöivinä.
Toisaalta Bark kurottaa myös
suuntiin, jotka yllättävät. ”The Juniper Tree” on ystävän kuolemaa käsittelevä
kummitustarina, sinänsä jotain aivan poikkeavaa Mooren tuotannossa. Myös
Yhdysvaltain hallinnon ongelmat ovat löytäneet tiensä Barkin novelleihin. ”Foes” kertoo kovasta lobbarista, jonka ilkeän
luonteen syvyys paljastuu hyväntekeväisyysillallisella: hän on selvinnyt
Pentagoniin osuneesta 9/11-iskusta. ”Subject to Search” on rajattu
tiedustelu-upseerin ja naisen tapaamiseen, jossa puhutaan hieman liikaa. Täysin
oman aihepiirinsä vangiksi Moore ei ole suostunut jäämään, vaikka sisällöltään
nuo novellit eivät mitenkään mestarillisiksi kasvakaan.
Parhaimmillaan Mooren teksti
kulkee koomisen ja surullisen herkässä rajamaastossa. Nokkela dialogi voi olla
hetkellisesti hauskaa, mutta siitä myös aina tietää, että jotain vaikeaa on
vielä luvassa. Kokoelman päättävä ”Thank You For Having Me” on tavallaan
täydellinen esimerkki siitä. Novelli kertoo äidistä ja hänen teini-ikäisestä
Nickie-tyttärestään. He matkustavat maaseudulle entisen lapsenvahtinsa häihin.
Maria, an attractive, restless Brazilian, was marrying a local farm boy, for the second time – a second farm boy on a second farm. The previous farm boy she had married, Ian, was present as well. He has been hired to play music, and as the guests floated by with their plastic cups of wine, Ian sat there playing a slow melancholic version of ”I Want You Back.” Except he didn’t seem to want her back. He was smiling and nodding at everyone and seemed happy to be part of this send-off. He was the entertainment. He wore a T-shirt that read, THANK YOU FOR HAVING ME.
Häät keskeytyvät absurdiin
välikohtaukseen, kun paikalle ilmestyy joukko Helvetin enkeleitä ammuskelemaan taivaalle
ja esittämään uhkauksia. Nickie kuitenkin avaa suunsa ja saa tilanteen
kääntymään. Kaikki ovat lopulta kiitollisia, vaikka Nickien äiti on ehtinyt jo
mielessään pohdiskella syntyjä syviä. ”Surely
that was why faith had been invented: to raise teenagers without dying.
Although of course it was also why death was invented: to escape teenagers
altogether.”
Jos aloittaisin Mooren
lukemisen nyt, en tarttuisi Barkiin
vaan Birds of Americaan. Tuon Birdsin novelleista erityisesti ”People
Like That Are the Only People Here: Canonical Babbling in Peed Onk” on aivan
timanttinen – se ei turhaan toistu kaikissa Mooreen viittaavissa artikkeleissa,
sen verran vavahduttava syöpäsairaan Vauvan tarina on Äidin ja Aviomiehen
näkökulmasta. Tuollaiset tarinat ovat tuoneet Moorelle myös varauksetonta
ihailua kirjailijapiirissä: esimerkiksi Julian
Barnes muistaa aina mainita Mooren yhdeksi esikuvakseen (esimerkiksi tässä haastattelukirjassa ja esseeteoksessaan).
En tiedä, pärjääkö Bark edes
laajemmassa mittakaavassa Mooren aiemmalle tuotannolle. Myös Like Life (1990) ja Self Help (1985) ovat täynnä loistavia tarinoita. Minuun on tehnyt
suuren vaikutuksen esimerkiksi Self
Helpin aloittava ”How to Be an Other Woman”, joka kulkee sinuttelun,
passiivin ja luettelorakenteiden varassa – omaperäistä ja äärimmäisen
tyylitajuista. Like Lifen ”You’re
Ugly, Too” kuuluu jälleen amerikkalaisen novellitaiteen huippuihin: siinä yksin
elävän historian professorin Zoë Hendricksin miessuhteet paljastuvat niin mutkikkaiksi
ja hillittömiksi, ettei tekstiä tunnu pidättelevän mikään. Mitään samalle
tasolle yltävää ei Barkista löydy, valitettavasti.