Keskiluokan kipupisteitä

Minun on ollut vaikea kytkeä brittiläisen Zadie Smithin romaaneja niihin päämääriin, joita hän esittää kirjoituskokoelmassaan Changing My Mind (Penguin Books, 2009). Teos sisältää kaikkea esseistä puheisiin, muistelmateksteihin ja elokuva-arvioihin. Niistä muodostuu kuva kirjailijasta, jolla on erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisen tyylin ja rakenteen taju.

Suomeksikin hyvin pian julkaisunsa jälkeen käännetyt Valkoiset hampaat (White Teeth, 2000), Nimikirjoitusmies (The Autograph Man, 2002) ja Kauneudesta (On Beauty, 2005) ovat suhteellisesta monitasoisuudestaan huolimatta hyvin perinnetietoisia ja henkilövetoisia romaaneja, joissa ei pyritä rakenteellisiin irtiottoihin. Sisällöllistä rosoa niissä on, muttei kielen tasolla vielä mitään äärimmäistä.

Smithin kirjoitukset saivat minut odottamaan radikaalimpaa, kielellisesti entistä kunnianhimoisempaa ja rakenteellisesti haastavampaa romaania. Sellainen myös tuli. Viime vuonna julkaistu NW ilmestyi tänä syksynä suomeksi nimellä Risteymiä.

Teoksen ”radikaalius” on luonteeltaan jotain sellaista, mitä perinnetietoiselta romaanikirjailijalta sopi odottaakin. Kun muistaa, että radikaalin kantasana on latinan juuria tarkoittava radix, Smithin tarkoitusperät hahmottuvat paremmin: Risteymiä hakeutuu paikoitellen sellaisille juurille, josta ovat peräisin niin kollaasitekniikka kuin tajunnanvirtakin.

Changing My Mind -kokoelmasta minulle on jäänyt erityisesti mieleen puhe, jonka Smith on pitänyt kirjailijuudesta Columbian yliopistossa New Yorkissa 2008. Nimellä That Crafty Feeling julkaistussa puheessa Smith luokittelee kirjailijat Micro Managereihin ja Macro Plannereihin, ääripäihin keksimisen ja suunnittelun mukaan. Vaikka polarisoitu näkemys löytöretkeilijä- ja insinöörikirjailijoista ei sinänsä ole mitenkään ennenkuulumaton, kiinnostavaksi puheen tekee Smithin omakohtaisuus.

Smith kertoo olevansa Micro Manager, kirjailija, joka voi nyhertää romaanin ensimmäisten 20 liuskan kanssa useamman vuoden ajan, mutta kun aloitus loksahtaa kohdalleen, loput 400 liuskaa voivat syntyä samassa ajassa kuin tuo aloitus. Hän työstää romaanikokonaisuutta ja ilmaisua noiden ensimmäisten sivujen ääressä eikä lähde niiden ulkopuolelle rakentelemaan juonikulkuja eikä henkilöhistorioita. Hän pitää itselleen täysin mahdottomana sellaista työtapaa, jossa kohtauksia voisi liikutella Post-it-lapuilla, kokonaisia henkilöitä olisi mahdollista poistaa teoksesta kesken kaiken ja esimerkiksi tapahtumapaikka vaihtuisi versioiden välissä Lontoosta Berliiniin. Teoksen tekeminen on myös pakko aloittaa ensimmäiseltä sivulta, ei esimerkiksi keskeltä, mikä on kuulemma Macro Plannereiden yleinen tapa.

Smithin puheen vilpittömyyttä voi tietenkin epäillä, mutta ehdottomasti siitä huokuu klassinen, vanhakantainen taiteilijuus: vain taiteilija itse tietää, milloin teos on valmis (se on valmis, kun hän laittaa sille pisteen). Sitä päätöstä ei voi kukaan tehdä hänen puolestaan. Ajatus on kieltämättä kaunis.

Smithin kuvailemaan työtapaan kuuluu luovuuden vastapainona äärimmäinen epävarmuus. Hän ainakin väittää, ettei ollenkaan tiedä, mitä romaanissa tulee tapahtumaan, kun hän aloittaa kirjoittamisen. Teoksen henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, juonikulut risteävät, asioita tapahtuu – ja lopetus voi olla jotain aivan muuta kuin kirjailija itse oli etukäteen kuvitellut. Ja kun teos on valmis, siihen alkaa Smithin mukaan vähitellen suhtautua inhoten, puolustella sen tekemistä ja työstää siitä irtautumista. Lopulta kirjailijakin haluaa tunnustaa muuttuneensa. ”My God, I was a different person!”

Smithin puhe tuli hakemattakin mieleen, kun luin Risteymiä. En edes voinut muuta; tiesin, kenen kanssa olin tekemisissä. Jo romaanin ensimmäiset noin 20 sivua muistuttivat, mitä Smith oli kertonut: Micro Managereiden romaanien aloitus on usein niin täyteen pakattu, että se vaatii paljon sisäistämistä – koko tarinan ydin on usein niissä sivuissa. Risteymissä niin todella on.

Ensimmäisten sivujen aikana tapahtuu paljon. Shar-niminen tyttö tulee yllättäen Leah Hanwellin ovelle Luoteis-Lontoossa ja vaatii epätoivoisena apua, kolmeakymmentä puntaa. He eivät tunne toisiaan, Leah tuntee tarvetta auttaa. Välikohtaus sysää Leahin arvioimaan tekojaan suhteessa menneisyyteensä, ja sitä hän työstää koko teoksen ajan. Valkoihoinen Leah on naimisissa länsiafrikkalaisen Ranskan kansalaisen Michelin kanssa. Michel haluaisi lapsen, mutta Leah haraa vastaan eikä halua selittää syitä.

Romaanin toinen keskushenkilö on Leahin ystävä Natalie Blake, jolla on aivan erityisen monimutkainen elämäntarina. Tummaihoinen Natalie on erittäin menestynyt juristi, mutta hänet on tunnettu Luoteis-Lontoon lähiössä Keishana. Natalie menee naimisiin rikkaan lakimieskollegansa Frank De Angelisin kanssa ja muuttaa hienoon taloon. He saavat kaksi lasta ja päätyvät armottomaan uraputkeen, jossa Frank hankkiutuu leväperäiseen pankkibisnekseen ja turhautunut Natalie alkaa etsiä selityksiä menneisyydestään. Keisha nousee uudelleen esiin.

Kummankin naisen taustalla kummittelee Nathan Bogle, entinen koulukaveri, joka vaikuttaa edelleen Kilburnin ja Willesdenin seuduilla. Bogleen kytkeytyy myös teoksen keskelle sijoitettu tarina kolmekymppisestä Felix Cooperista, joka lähtee Sohoon epäonniselle reissulle ostamaan autoa krapulaiselta Tom Merceriltä.

Luoteis-Lontoon lähiöiden ihmisten elämänkohtalot muodostavat siis eri aikatasoilla risteilevän kudelman. Leahille ja Natalielle menneiden penkominen on inhimillisten päätösten arkeologiaa, jossa menneisyys yhtä aikaa sekä selittää heidän tekojaan että peittää heidän todelliset motiivinsa. Kummallekin keskiluokkaiseen elämään sopeutuminen aiheuttaa jatkuvia ongelmia, mikä he työstävät nostalgisoimalla esimerkiksi 1990-luvun ekstaasibileitä Ibizalla. He ovat tavallaan saavuttaneet haluamansa mutta samalla haluavat rikkoa kaiken, koska eivät kestä sitä. Sanoinko jo, että Zadie Smith kykenee luomaan romaanihenkilöitä, jotka eivät tyhjene muutamaan sanaan?

Rakenteellisesti Risteymiä on fragmentaarinen ja koostuu toisistaan tyylillisesti erottuvista jaksoista, mutta kaikesta huolimatta lopputulos ei ole mielestäni varsinaisesti ”kokeellista” kirjallisuutta. Smithin kokeellisuus sisältää tyyli- ja rakennevalintoja, joita käytännössä kaikkia on kokeiltu jo aiemmin – ja ne on myös pääosin huomattu toimiviksi. Postmodernismistakaan Smithin kohdalla ei ole syytä puhua, niin perinnetietoisina ja intertekstuaalisesti perusteltuina ratkaisut pysyvät. Risteymiä on siis käytännössä paljon velkaa James Joycelle ja hänen aikalaisilleen, oikeastaan koko modernismin projektille. (Tommi Melender on blogissaan osuvasti määritellyt, että Risteymiä edustaa jonkinlaista retromodernismia.)

Smithin henkilöt siis kulkevat Luoteis-Lontoossa hetkittäin kuin Joycen hahmot Dublinissa. Henkilöiden psykologiset oikut muistuttavat Nabokovista, myyttisiä paikkoja on kuin William Faulknerilla ikään. Muutaman kerran Smith väläyttää jo niinkin varhaisista vaiheista kuin jostain Mallarmén ja Apollinairen runoudesta periytyviä keinoja, kun teksti kirsikkapuusta asettuu kirsikkapuun muotoon ja ihmisen suu taipuu kirjaimiksi. Myös romaanin numerosymboliikka 37:n ympärillä kasvaa niin laajamittaiseksi, että siitä saisi ihan oman tutkielmansa.

Pidän Risteymiä Smithin parhaana romaanina. Hänen tekniikkansa tekee oikeutta tarinalle, ja kerrankin runsasmuotoisuus aiheuttaa ennen kaikkea tunteen mielenkiintoisesta kerrostuneisuudesta. Useinhan tämänkaltaiset tarinakudelmat muuttuvat joko kiusalliseksi palapeliksi, jossa jokainen pala loksahtaa paikalleen, tai sitten pelkäksi tarinamössöksi, jossa mikään asia ei kasva toista merkityksellisemmäksi.

Risteymiä liikkuu sujuvasti eri tasoilla. Pitkien tarinakokonaisuuksien keskeltä saattaa nousta esiin kirkas ajatus, niin kuin vaikka tämä:

46. Hetken tauko abstraktille ajatukselle 

Kautta maailman perheiden keskuudessa, eri kielillä, nousee lopulta esiin sama lause: ”En enää tunne sinua.” Siellä se lymyilee, jossain talon suojaisessa sopessa, odotellen aikaansa. Kuppipinon välissä tai puristuksissa dvd-levyjen tai muiden tallennusvälineiden seassa. ”En enää tunne sinua!” (Sivu 204.)

Näköjään myös Micro Manager voi kyetä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia ja ohjaamaan teemaansa kaikkialle. Ja samalla voi miettiä, mistä kaikki lähti. ”My God, I was a different person!”

Arvokkaan miehen elämä

Kevättalvella 2004 ystäväni törmäsi Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla teokseen, joka tuntui aivan poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Useampikin nimekäs amerikkalaiskirjailija oli julistanut romaanin unohdetuksi mestariteokseksi – alkuteos oli vuodelta 1961. Ystäväni teki ostopäätöksen ja luki kirjan: se oli todella hyvä. Kun sain kuulla siitä, ostin oman kappaleen ja luin sen heti. Kehut eivät olleet katteettomia. Kyseessä oli Richard Yatesin Revolutionary Road.

Yatesin esikoisromaanista tehtiin viisi vuotta lukukokemukseni jälkeen varsin onnistunut Hollywood-elokuva, ja samoihin aikoihin kirjakin suomennettiin. Siinä välissä olin itse ehtinyt lukea Yatesin tuotantoa enemmänkin enkä ollut ajatellut häntä unohdettuna kirjailijana enää pitkään aikaan – hänen teoksiaanhan jaeltiin ja luettiin enemmän kuin koskaan – mutta viime kesänä Yates nousi jälleen mieleeni.

Heinäkuussa kansainvälinen media nosti esiin hiukan samalla tavalla unohdetun mestariteoksen, John Williamsin Stonerin vuodelta 1965. Jälleen tuli vetoapua eläviltä suuruuksilta. Kun Yatesia kehui Richard Ford, Williamsin taakse asettui itse Ian McEwan. Vaikka McEwan käytti BBC4:n aamuohjelmassa siitä vain ilmaisua ”a minor masterpiece”, mylläkkä oli silti valmis: koko lukeva maailma syöksyi Stonerin perään. Minäkin tartuin siihen, tosin muutamien kuukausien viivyttelyn jälkeen.

Tällaisiin ”arkistolöytöihin” on aina hiukan vaikea suhtautua stoalaisella tyyneydellä. On helpompaa kuunnella ystävän suosituksia, selailla hyllyjä, tehdä omia päätöksiä. Stonerin maailma oli kuitenkin niin tuttu ja vakuuttava, ettei siihen ollut mitään vaikeuksia upota heti avaussivulta ja unohtaa samalla koko yleinen keskustelu.

En tiedä, onko tällaisella nimellä varustettu romaani tuottanut 1960-luvun maailmassa pettymyksen, mutta teos ei kerro kannabiksen tapakäyttäjästä vaan miehestä, jonka nimi on Stoner. William Stoner. Hänen elämänsä käydään romaanissa niin dickensiläiseen tapaan kuuliaisesti läpi syntymästä kuolemaan, että tarinaan tulee nykypäivän perspektiivistä tietyllä tavalla jopa vino tunnelma. Jossain taustalla soi minun mielessäni Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä -romaanin aloitus:

Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon. Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita. (Alkuteos 1933, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)

Stoner on vakava ja surullinen romaani, vaikka sekin sisältää nuoren rakastajattaren, vastarakkauden puutetta ja melko moniselitteisen turmion.

William Stoner on missourilaisen maanviljelijäperheen ainoa poika, joka lähtee paikalliseen yliopistoon opiskelemaan maataloutta mutta huomaa sydämensä vetävän kirjallisuuden pariin. Hän hylkää lupauksensa vanhempiensa maatilan jatkamisesta ja uppoutuu varhaisen englanninkielisen kirjallisuuden syövereihin, tekee ansiokkaan väitöskirjan, saa apulaisprofessuurin yliopistosta ja alkaa opettaa työkseen. Toinen opiskelukaveri Dave Masters kuolee kesken opintojensa ensimmäisessä maailmansodassa, kun taas toinen, Gordon Finch, on mukana Stonerin elämässä yliopistolla aina katkeraan loppuun asti.

Opiskeluidensa keskellä Stoner päättää valloittaa nuoren Edithin itselleen ja silkalla sitkeydellä myös onnistuu siinä. He menevät naimisiin, avioliitosta tulee onneton. He saavat yhden tyttären, Gracen, josta tulee onneton. He ostavat omakotitalon, jonka mukana Stoner saa niskaansa hirveät velat – lisää onnettomuutta. Edith katkeroituu kotona, kaikki kärsivät. Sitten yliopistolle tulee uusi professori Hollis Lomax, jonka kanssa Stoner joutuu niin katkeraan riitaan, etteivät miehet sen jälkeen puhu toisilleen vuosikymmeniin.

Kuten sanoin, Stoner on vakava ja surullinen romaani. Teksti ei ole kuitenkaan lohdutonta, koska siinä aistii tietynlaisen totuuden ja kauneuden. William Stoner hyväksyy kohtalonsa ja nauttii siitä, mitä tekee. Ehkä tällaisen keskittymisen kuvaus viehättää näinä aikoina, kun tuntuu, että kaikkea on koko ajan ihan liikaa. Stoner on ehkä harmaa mies, mutta hän säilyttää arvokkuutensa kaikissa tilanteissa. Ei murru, vaikka ympärillä riehuisi sota, kotona seinät kaatuisivat päälle ja työyhteisön häneen kohdistama paine näyttäisi muiden silmissä täysin sietämättömältä.

Harmaudestaan huolimatta Stoner ei ole nuhteeton. Romaanin käännekohdassa hän aloittaa suhteen oppilaansa Katherine Driscollin kanssa. Williams kuvaa hienosti miestä, jolla ei tunnu olevan mitään menetettävää. Edith suhtautuu toiseen naiseen niin välinpitämättömästi, että se vaikuttaa lietsovan Stoneria entisestään. Eikä lopulta kulisseilla ole enää kovin paljon väliä Stonerille, hän alkaa käydä huolimattomaksi, vapautua kahleistaan. Edes dekaaniksi edennyt Gordon Finch ei pysty enää tekemään ystävänsä puolesta kaikkea, mitä haluaisi.

Jaksoissa, joissa verkko yliopistolla kiristyy, tunnelma muistuttaa hetkittäin J.M. Coetzeen Disgracea, joka toki ilmestyi vuosikymmeniä myöhemmin. Siinäkin englannin kielen opettajaa jahdataan oppilaan kanssa aloitetun suhteen takia. Koko yliopistomaailman vallankäytön kuvaus sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat voineet mennä minulta sokkotestissä läpi Coetzeena. Tuossa yliopistojaksossa Williams on kaiken kaikkiaan vahvimmillaan: myös lukija joutuu hikoilemaan, jos aikoo päästä siitä yli.

Lukijana en voi mitään näille omille anakronismeilleni, mutta Stonerin avioliittokuvaus tuntuu välillä muistuttavan kovasti Ian McEwanin On Chesil Beachia (vaikka oikeasti pitäisi sanoa, että On Chesil Beach on paljon velkaa Stonerille). Stonerin elämän ainoa intohimoinen jakso suhteessa nuoreen vaimoonsa aiheuttaa onnettoman raskauden. Mutta jälleen, ettei tuon raskauden seurauksena olisi pelkkää epäonnea: Williams osaa taitavasti kertoa isän ja tyttären välisistä hiljaisista, valoisista hetkistä kotona. Niiden hetkien kuvauksille on tarinan loppupuolella käyttöä. Ne sisältävät jälleen sellaista totuutta ja kauneutta, joka tekee William Stonerin elämästä todellisen. Hänen elämänsä voi olla surullista ja keskivertoa, mutta ainakin se on tässä romaanin maailmassa todellista.

What did you expect? he thought again.

Mitä oikein odotit? Stoner kyselee itseltään viimeisinä päivinä. Williams ei väistele moraliteettia, vaan syöksee Stonerin syvälle ihmisyyteen. Vuosikaudet Everymania opettanut Stoner hakee lopulta omaa totuuttaan, punnitsee elämänsä päätöksiä. Hän piti kiinni periaatteistaan, mutta ne maksoivat hänelle professuurin yliopistolla. Periaatteidensa takia hän ei lähtenyt Missourista, ei ryhtynyt tekemään uutta uraa muualla, jäi jumiin omaan pieneen maailmaansa. Periaatteet pitivät hänet kotona, sidottuna vaimoon, jonka kanssa hän ei koskaan lähentynyt – vuodet kuluivat. Mutta periaatteet tekivät hänestä sen persoonan, jollaisena hänet opittiin tuntemaan: arvokkaana ja suoraselkäisenä miehenä, joka ei myynyt itseään kenellekään. Jopa hänen viimeinen puheensa läksiäisissä on esimerkki siitä. Stonerin kunniakoodi on oikeastaan mafialuokkaa, vaikka hän on vastuussa kaikesta vain itselleen. Miehellä täytyy olla koodi. Koodista mies tunnetaan.

Ei ole sinänsä yllättävää, että englannin kielen professorina uransa tehnyt John Williams on kirjoittanut teoksen, joka liikkuu monella tasolla. On ilmiselvää, että päähenkilö opettaa teoksia, joiden syvimpien totuuksien kanssa joutuu itse tekemisiin. Yllättävää kuitenkin on, miten luontevasti kaikki tapahtuu – täysin orgaanisesti oikeastaan. Stonerin elämän kuuliaisesti kronikoiva kertoja ei luo mitään kiusallisia siirtymiä eikä kikkaile muutenkaan. Sen ansiosta perustunne pysyy: tällaista elämä on.

Pienten, unohdettujen mutta sittemmin löydettyjen mestariteosten joukossa Stonerille on ehdottomasti sija varattuna. Heti siitä Revolutionary Roadin alapuolelta.

Mono no aware

En aikonut lukea Ruth Ozekin uutta romaania A Tale for the Time Being (Canongate, 2013). Vilkuilin Booker-ehdokasta epäluuloisesti, koska sen asetelmat vaikuttivat niin itsestään selviltä: on Japanin ja Yhdysvaltain kulttuurieroja, ajan kulumisen filosofiaa, kuolemaa, tsunamia, toista maailmansotaa, pohdintaa naisen asemasta yhteiskunnassa, zen-buddhalaisuutta, masennusta ja itsemurhaa. Mitä hyvää tuollaisen läpikäyminen toisi minun elämääni?

Jokin siinä kuitenkin veti puoleensa, ja yhtäkkiä olin lukenut ensimmäiset kymmenen sivua, sitten jo viisikymmentä. Huuhtouduin mukaan, enkä kokenut järkäleen ääressä lopulta edes uupumusta.

Tarina rakentuu 16-vuotiaan japanilaisen Naoko Yasutanin päiväkirjan ympärille. Nao on kirjoittanut elämästään vihkoon, jonka punaiset kannet ovat Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin alkukielisestä laitoksesta. Hello Kitty -lounaslaatikkoon pakattu päiväkirja ajautuu rantaan läntisessä Kanadassa, missä kirjailija Ruth Ozeki löytää sen. New Yorkista Brittiläiseen Kolumbiaan muuttanut kirjailija muistuttaa samannimistä elävää romaanikirjailijaa, mutta fiktiosta tässä on silti selvästi kyse. Ruth etsii kiihkeästi uutta aihetta, ja kun sellainen tulee eteen Hello Kitty -boksissa, hän uppoutuu tarinaan.

Naon elämä on ollut vaikea, mutta hän kirjoittaa siitä päiväkirjassaan irtonaisella otteella. Lukijan silmien edestä vilisevät lapsuus Kaliforniassa, muutto Tokioon, työttömän isän itsemurhayritys metrolinjalla (ja siitä saadut sakot!), fetissikahvilan myyjäneidit, vaikeudet koulussa, omat lavastetut hautajaiset videoituina YouTubessa, isän monomaaninen origamiharrastus, prostituutio, Sendain maanjäristys ja tsunami, 104-vuotiaan isoäidin opetukset, kamikaze-lentäjänä sotasankariksi nimetyn isosedän haamu... Jollain kummallisella tavalla ainekset pysyvät kasassa ja muodostavat Ruthin selvitystyön kanssa orgaanisen tarinakokonaisuuden. Romaanikirjailija Ozeki tavoittaa teinitytön synkän mutta samalla sympaattisen ja mustalla huumorilla silatun kirjallisen tyylin.

Enemmän kirjallisia ongelmia on Ruthin selvitystyön kuvauksessa, joka välillä etenee osin puisevasti. Ruthin ja hänen miehensä Oliverin keskustelut sisältävät hidastumia ja ohipuhumista, jotka toivat mieleeni Kazuo Ishiguron varhaiset romaanit. Ruthin salapoliisityön yksityiskohdissa on myös uskottavuusongelmia: esimerkiksi Naon isän itsemurhayritystä käsittelevän kertomuksen löytyminen Yhdysvalloista ja itsemurhatutkijan jäljittäminen menee vielä äärirajoilla, mutta Haruki #1:n salaisten ranskankielisten sotapäiväkirjojen käännättäminen englanniksi... No, ainakaan teos ei sisällä läjää itsestään selviä ratkaisuita, vaikka asetelmissa sellaisia tuntuikin olevan. Sitä paitsi tietynlainen ”uskomattomuuden” tunne luo A Tale for the Time Beingiin sen fiiliksen. Lukijan on tarkoituskin epäillä aikaan, paikkaan ja olemiseen liittyviä asioita. Mikä tässä on todellista? Mikä voi ylipäänsä olla pysyvää? Minkä varaan elämänsä voi rakentaa? Milloin on nykyhetki, jos jo nykyhetkestä kirjoittaminen on ehtinyt kadottaa sen?

Minun ei ollut tarkoitus lukea A Tale for the Time Beingiä, mutta välttämätöntä se silti oli. Ei ainakaan mikään vahinko, työtapaturma.

Tämän vuoden vaikuttavimpiin lukukokemuksiini on kuulunut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Sekään ei ole teos, jonka vaaleanpunaisia kansia aikuinen mies mielellään esittelisi julkisissa kulkuvälineissä. Kirjassa Kankimäki jättää työnsä ja matkustaa Japaniin etsimään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia, joka tunnetaan Tyynynaluskirjan kirjoittajana. Hän lukee matkallaan myös Ruth Ozekin ainoan suomennetun teoksen Lihan oppivuosi (Otava, 1998). Koin voimakasta ymmärtämisen tunnetta Kankimäen teoksen ääressä. Olen itsekin matkustanut Japanissa (nimellä Rauri Shihubonen) ja jättänyt yhden kerran vakituisen työpaikan, heittäytynyt tyhjän päälle. Kankimäen teos kertoo mono no awaresta ja on samalla loistava esimerkki siitä. Myös edellä mainittu Kazuo Ishiguro tuntee mono no awaren. Ja Ruth Ozeki.

Mono no awarelle ei ole oikein mielekästä suomennosta, mutta kun ilmiö tulee vastaan, sen kyllä tuntee sisuskaluissaan. Kyse on eräänlaisesta herkkyydestä maailman asioiden edessä, tunnetta, joka syntyy, kun havahtuu hetkessä kaiken kauniin ja hyvän ja tärkeän katoamiseen. Ajatuksen tasolla huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa tarkasti yksilöidä, mitä se on. Suomalaisille tutumpi melankolia on surumielistä, vellovaa kaipuuta, mutta mono no awaressa kaipuu ei ole samalla tavalla suurimuotoista: siinä havahtuminen on hetkellisempää ja juuri siksi niin liikuttavaa. En väitä olevani mikään tämän ilmiön asiantuntija, mutta etenkin Kankimäen kirjan lukemisen jälkeen olen alkanut havainnoida ympäristöäni mono no awaren kautta. Syksyinen luonto tarjoaa paljon mono no aware -hetkiä, mutta jopa Woody Allenin uudessa Blue Jasmine -leffassa pieni ripaus sitä. Säännöllisesti uudelleen lukemani Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on massiivinen mono no aware -trippi, minkä myös Kankimäki kirjassaan poimii. Myös Ruth Ozekin A Tale for the Time Being tarjoaa osuvan mono no aware -kokemuksen.

Ozekin teoksen mono no awaressa on kuitenkin häiriö, sama tunne ei läpäise koko teosta. Tavallaan pidän siitä, koska se rikkoo odotukseni. Se hajottaa palasiksi kuvan romaaniin tehdyistä itsestään selvistä ratkaisuista, mitä etukäteen pelkäsin. Kyse on selittämisestä: teoksen tapahtumia aletaan lopuksi purkaa osiin kvanttimekaniikan kautta, näitä paralleeleja, henkilöiden ja paikkojen outoja yhteyksiä. Arkiset hetket eivät olekaan enää ohikiitäviä, jos mukaan otetaan monimaailmatulkinta. (Jep, ei kaikkein ilmeisin tapa rakentaa romaani. Sitä paitsi kyseessä on vain mahdollinen selitys, joten en usko spoilaavani tarinaa keneltäkään, vaikka avaankin kuvion tässä.)

Omassa mielessäni Ozekin ratkaisu kasvaa kokoaan suuremmaksi, vaikka ymmärrän, että joku saattaa myös inhota sitä. Minulla on kuitenkin syyni, tähän teokseen risteävä mono no aware -kokemus. Minuun on nimittäin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Mark Oliver Everettin elämäkerta Things The Grandchildren Should Know (Picador, 2009), jossa suuresti arvostamani rockmuusikko E. kertoo elämästään ja paljon myös isästään Hugh Everettistä.

Hugh Everett III (1930–1982) on mukana myös Ozekin teoksessa, koska kehitti surullisen elämänsä aikana uraauurtavan monimaailmatulkinnan. Kvanttimekaniikan radikaali teoria rinnakkaisista todellisuuksista sai kuuluisuutta vasta kauan keksijänsä kuoleman jälkeen. BBC:n muutaman vuoden takainen dokumentti Parallel Worlds, Parallel Lives kertoo Mark Everettistä etsimässä isäänsä tuon teorian keskeltä. YouTubesta viidessä osassa löytyvä dokumentti on superkoskettava – ja parhaissa kohdissaan täyttä mono no awarea, koska päähenkilön etsimän ja löytämän asian välissä on hetkellisen tunnekuohun mentävä reikä.

I’m turning out just like my father 

Though I swore I never would 

Now I can say that I have love for him 

I never really understood 

What it must have been like for him 

Living inside his head 

I feel like he’s here with me now 

Even though he’s dead. 

(Eels: Things The Grandchildren Should Know)

Ei muuta. Kannatti lukea Ruth Ozekin A Tale for the Time Being.

Hyvät aikomukset

En tajunnut Colum McCannin uutta TransAtlantic-romaania yhtään. Irlantilaiskirjailijan teos on Booker-ehdokkaana, samassa longlist-finalistien joukossa kuin muutama viikko sitten lukemani Donal Ryanin The Spinning Heart. Siinä missä Ryanin romaani on intensiivinen ja vahvan emotionaalinen, TransAtlantic keskittyy enemmän ulkokohtaisuuksiin ja historian suurten linjojen hahmotteluun.

Colum McCann (s. 1965) saavutti suurta menestystä Let The Great World Spin -romaanillaan 2009. Odotukset ehtivät kasvaa neljässä vuodessa suuriksi. Kirjailija päätti lähteä yrittämään jotain vielä mahtipontisempaa.

Minusta tuntuu, että anglo-amerikkalaisella kielialueella suhtaudutaan usein lähtökohtaisen suopeasti sellaisiin teoksiin, jotka pyrkivät hahmottamaan historian suuria linjoja – vaikka sitten kielen tai kerronnan kustannuksella. TransAtlantic on erittäin kunnianhimoinen romaani, ja siitä näkee heti, että tekijä on tosissaan ottamassa haltuun vuosisatojen mittaisia kehityskulkuja, irlantilaisten paikkaa maailmassa, elämän tarkoitusta ja muutamia muita varmoja asioita. Näistä aikomuksista sitä varmasti myös kiitellään – sitä on helppo pitää ”tärkeänä” romaanina esimerkiksi orjuutta ja köyhyyttä ja nälkää ja siirtolaisuutta ja IRA-aikoja käsittelevien jaksojensa perusteella. Minun silmissäni TransAtlantic muistuttaa kuitenkin lähinnä jotain taideteollista museoesinettä. Sen yksityiskohdatkin ovat niin tarkasti rakennettuja, ettei mikään hengitä.

Teos alkaa vuoden 1919 tositapahtumista. Sodankäyneet brittimiehet Alcock ja Brown lentävät ensimmäisinä maailmassa Atlantin yli. Pitkään matkaan viritetty Vickers Vimy -pommikone lähtee Newfoundlandista ja laskeutuu lopulta Galwayn seudulle Länsi-Irlantiin. Lentomatkan kuvauksen jälkeen alkaa toinen tarina, orjuuden vastustajan Frederick Douglassin luentomatka Yhdysvalloista Irlantiin 1800-luvun puolivälissä. Ja jotta lukijalla olisi varmasti tarpeeksi materiaalia käsissään, kolmantena tarinana tulee vielä senaattori George Mitchellin rauhantekomatka New Yorkista Belfastiin 1998.

Kaikkia näitä tosipohjaisia tarinoita yhdistää Yhdysvaltain ja Irlannin välinen suhde. Mutta eihän se ole vielä mikään teema romaanille. Eihän?

McCannin kunnianhimoinen rakenneidea on ollut ujuttaa näiden tositarinoiden sekaan kuvitteelliset naissukupolvet, joiden elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Ihan hyvä ajatus muuten, mutta minua ainakin häiritsee näiden naisten toissijaisuus historian suurten linjojen keskellä – he ovat lähtökohtaisesti palvelijoita, alempiarvoisia herroille, räikeää fiktiota korostuneen faktavetoisessa kerronnassa. En ollenkaan ymmärrä, mitä McCann on ajanut takaa tällä naisten aseman osoittamisella.

Romaanin alkujaksossa journalisti Emily Ehrlich tekee Alcockin ja Brownin lennosta lehtijuttua ja lähettää heidän lentokoneensa mukana kirjeen Irlantiin. Emilyn seurana on hänen tyttärensä Lottie, joka myöhemmin menee naimisiin belfastilaisen miehen kanssa ja kohtaa aikanaan senaattori Mitchellin. Kakkostarinassa Fredrick Douglassin irlantilaisen isäntäperheen palvelija Lily Duggan saa vieraalta innoituksen lähteä Amerikkaan. Lily Duggan on Emily Ehrlichin äiti, ja romaanin toinen puolisko kääntää näkökulman näihin naissukupolviin. Lily Dugganin, Emily Ehrlichin ja Lottie Ehrlichin elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Romaanin viimeisen luvun ääni kuuluu Lottien tyttärelle Hannah Carsonille, jonka pojan Pohjois-Irlannin separatistijoukot ampuvat varoittamatta. Koko teoksen aikajänne ulottuu vuodesta 1845 vuoteen 2011, ja lopussa Hannahin kädessä on tietysti se avaamaton kirje, jonka hänen isoäitinsä laittoi aikoinaan Alcockin ja Brownin matkaan.

Kokonaisuus on niin jähmeä, ettei tarinaan pääse tunnetasolla mukaan. Kaikkineen tällainen syvästi kunnioittava tapa kertoa historian suurmiehistä tuntuu jotenkin... naiivilta. Tässä teoksessa ei suurmies pidättele ripulipaskaa, niin kuin marsalkka Mannerheim tekee Juha Seppälän novellissa. Näissä henkilöissä ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Brown ja Alcock ovat nuhteettomia herrasmiehiä, Frederick Douglass syvästi henkistynyt, George Mitchell suorastaan pyhimys. Sekin on yksi käsittämätön yksityiskohta tässä romaanissa: Miksi ihmeessä McCann on ottanut romaaninsa keskeiseksi henkilöksi ihmisen, joka edelleen elää ja vaikuttaa? Miksi Mitchellistä ei edes yritetä tehdä ilmeistä fiktiota, miksi senaattorin uusperhekin kuvataan niin kuuliaisella tarkkuudella? Ainoassa todelliselta tuntuvassa kohtauksessa Mitchell pudottaa vielä lämpimän vaipan vaipparoskikseen, ennen kuin lähtee kuljettajan kyydissä lentokentälle ja kohti Pohjois-Irlantia.

Rakenteellisen asetelmallisuuden lisäksi työläännyin romaanin kieleen. Hiukan pompöösit juonenkäänteet ja pönäkät rakenneratkaisut on kuorrutettu koristeellisella kielellä. Tavallaan se on kyllä linjassa romaanin läpäisevien hyvien aikomusten, jalomielisyyden ja ylevöittämisen kanssa. Maneeriksi äityy kuitenkin tapa, jolla McCann tekee hidastuksia: verbittömien lauseiden ketjut pomppivat silmille kuin pehmeään tantereeseen laskeutuva kaksitaso. Aikakaudet vaihtuvat, maneeri säilyy.

They shot Tomas as he pulled up his boat to shore in October of 1978. Nineteen years old. Still in university, his second year, advanced probability.

Tuntuu, että TransAtlantic on jonkinlaista täsmäkirjallisuutta. Kohderyhmäkirjallisuutta. Tällaiselle tarkoitushakuiselle Yhdysvaltain ja Irlannin lämpimiä historiallisia yhteyksiä korostavalle teokselle on varmasti tilausta. Yli 36 miljoonaa amerikkalaista on ilmoittanut olevansa sukujuuriltaan ainakin joltain puolelta irlantilainen. Irlantilaiset ovat yhtä lailla innokkaita kertomaan, miten heidän sukunsa kantaäidit ja -isät ovat olleet rakentamassa Yhdysvalloista kaikkea sitä hyvää, mitä sieltä nykypäivänä löytyy. Mutta tuottaako kohderyhmäajattelu kestävää kaunokirjallisuutta? Rohkenen epäillä.

TransAtlanticista tulee mieleen, että tällaista kirjallista hanketta Suomessakin säännöllisesti haikaillaan: 2000-luvun uutta Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, suurta sukupolvisaagaa, jossa koko valtion kehityskulut ja yhden suvun elämänvalinnat risteäisivät lumoavalla tavalla keskenään, sodat ja lamat olisi kaikki kätevästi niputettu samaan kokonaisuuteen. Aivan samalla tavalla irlantilaisen ”suurteoksen” on sisällytettävä itseensä Irlannin katovuosien kuvaus, muuttoliike Yhdysvaltoihin, The Troubles, O’Connell, kaikki. Juuri sen takia esimerkiksi tuo aiemmin mainittu Donal Ryanin The Spinning Heart kertoo Irlannista paljon enemmän kuin tämä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Ryan ei luennoi eikä saarnaa, ei yritä rakentaa tekemällä tehtyjä rinnastuksia eikä pyri vetämään historian suuria linjoja yhteen.

Täysin epäonnistunut romaani TransAtlantic ei tietenkään ole. Siinä on hetkensä, vaikka ne ovat toki valitettavan harvassa. Mutta kun olen lukenut samoihin aikoihin Knausgårdin Taisteluni 3:n, on vaikea pitää mielessä, miten eri lähtökohdista kirjalliset teokset voivatkaan rakentua. Jos TransAtlanticia yrittää vähänkään verrata Knausgårdiin, irlantilaisteoksen lähtökohdat näyttävät kaavamaisuudessaan lähes toivottomilta. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Meidän aikamme ongelmia

Irlantilaisen Donal Ryanin romaani The Spinning Heart (Doubleday Ireland, 2013) onnistuu harvinaisessa asiassa: kertomaan meidän ajastamme jotain merkityksellistä. Usein lähelle katsominen on tavattoman vaikeaa. Ryan kirjoittaa talouskriisiin joutuneesta Irlannista uskottavasti, ilman teennäistä nykyajan korostamista. Teos on myös tämänvuotisessa Booker-kilvassa longlist-finalistina. Tuli palkintoa tai ei, minulle kyseessä on yksi tämän vuoden suurimmista lukukokemuksista.

The Spinning Heart tuli minua aivan poikkeuksellisen lähelle, koska se sijoittuu Länsi-Irlannin kolkkaan, jossa olen asunut. Ehdin kokea Irlannin talouskasvun juuri sen hurjimpana aikana. Asuin pikkukylän laidalla nuhjuisessa kolmen huoneen asunnossa, josta maksoin vuokraa 850 euroa kuussa, tietenkin ilman sähköä, vettä, lämmitystä tai nettiyhteyttä. Taloyhtiössä oli silloin myynnissä vastaava asunto, hintapyyntö oli 425 000 euroa. Hinnat olivat sentään jotain muuta kuin Dublinissa – siellä keskustan yksiöistäkin saatettiin pyytää yli miljoonaa euroa. Grafton Street oli koko maailman viidenneksi kallein ostoskatu, Porschen katumaastureita kulki pikkukaduilla jonossa ja tyhjille tonteille nousi lasiseinäisiä palatseja. Pikkukylien välille oli rakennettu muutama pätkä moottoritietä EU:n rahoilla, niistä oli aina plakaatit kertomassa. Iltapäivisin vanhemmat hakivat lapsiaan koulusta, kukin omalla katumaasturillaan, golfmailat takakontissa ja kasvoilla tylsistynyt ilme. Pikkukaupunkien laidoille nousi valtavia ostosparatiiseja, joissa oli hampurilaispaikkoja ja multiplex-komplekseja aivan kuin Amerikassa. Puolalaisilla rakennusmiehillä oli omat kaupunginosansa ja kauppansa ja ruokapaikkansa, jopa omat puolankieliset liitteensä The Irish Timesin välissä. Afrikasta tulleet yksinäiset siirtolaiset vaelsivat satamalaitureilla ja potkivat kiviä, koska työlupaa piti odottaa kuukausikaupalla.

Silti kaiken juppipöhinän sisällä piileskeli myös vanha Irlanti, tunnistettava ja rakastettavan nukkavieru: ikuisesti kosteat kokolattiamatot, takassa tuoksuvat turvebriketit, spontaani musisointi pubeissa, shepherd’s pie, stout, jatkuvat kiviaidat, kaupungin laidalla laiduntavat lampaat. Televisiossa mainostettiin ”uudenaikaista internet-pankkia”, mutta silti puhelinlaskujen ja sähkölaskujen ja kaasulaskujen saapumispäivinä paikalliseen postiin kiemurteli kymmenien metrien jono. Laskut piti maksaa käteisellä, ja postin virkailija klikkasi rätisevän modeemiyhteyden auki jokaisen laskun hyväksymistä varten. Ei ihme, että ihmisten päät olivat hiukan pyörällä. Nykyaika oli jotenkin nyrjähtänyt ikiaikaisen elämänmenon väliin.

Tällaista taustaa vasten buumin jälkeinen kurjuuden aika näyttää erityisen synkältä. The Spinning Heart on surumielinen kokoelma ihmiskohtaloita, mutta kukaan heistä ei varsinaisesti tunnu kaipaavan mennyttä nousukautta ja sen holtitonta huumaa. Rahaa he kuitenkin kaipaavat, rahaa ja työtä ja vähän rakkautta, paikkaa maailmassa. Teos kertoo tästä ajasta, mutta sen ydin on ikuinen: mikä menee ylös, sen on tultava myös alas. Tällainen aikakausi seuraa aina kansantalouden kuplan jälkeen, ja ihmisten selviytymiskeinot ovat universaaleja.

* * *

Bobby Mahon aikoo tappaa isänsä Frankin, koska perinnön turvin hän selviäisi lamasta. The Spinning Heartin aloitus on dramaattinen, oikeastaan makaaberi, mutta se asettaa tarinalle reunat. Nyt ollaan niin suuren epätoivon äärellä, että jopa läheisen tappaminen on vaihtoehto.

My father still lives back the road past the weir in the cottage I was reared in. I go there every day to see is he dead and every day he lets me down. He hasn’t yet missed a day of letting me down.

Isän kotitalon rautaportissa on koristeena pyörivä metallisydän, joka rapistuneessa kitinässään toimii teoksen symbolina. Se myös viittaa romaanin rakenteeseen, klassiseen näkökulmatekniikkaan, jossa jokaisessa luvussa vaihtuva henkilö saa puheenvuoron. Nämä ihmiskohtalot ovat koskettavia, moni tarina meni minulta suoraan suojauksesta läpi. Kieli on suoraviivaista ja kaunistelematonta. The Spinning Heartin maailma on rosoinen ja karu ja siksi todellinen.

Kertojia on 21, ja heistä jokaisella on sanottavansa. Luin teosta niin, että keskushenkilöitä on Bobbyn ohella kaksi muutakin, Pokey Burke ja Réaltín. Jokaisen puhujan tarina liittyy kiinteästi johonkuhun näistä kolmesta, ja heidän kohtalonsa taas ovat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa. Jos Pokey Burke ei olisi ottanut isänsä Josephin (Josien) rakennusbisnestä käsiinsä ja sählännyt eläkevakuutusmaksujen kanssa, Bobby ei olisi joutunut akuuttiin rahapulaan, kun talous kääntyi laskuun ja työt loppuivat. Jos työt olisivat jatkuneet, Réaltínin asunnon ympärille olisi valmistunut taloyhtiö – hän joutuu asumaan puolivalmiissa rakennuksessa pienen Dylan-poikansa kanssa. Kiinteistössä on vain yksi asukas hänen lisäkseen, Dorothy, joka Bobbya ihailevan Trevorin äiti. Henkisesti epävakaa Trevor keksii kaapata Réaltínin pojan. Hän pyytää hankkeeseen mukaan Denisiä, joka on rikkaan Katen kapinoiva poika ja jolla on lopulta osansa Bobby Mahonin isän Frankin kohtalossa. Réaltin taas on tehnyt poikansa joko Seanin tai pomonsa Georgen kanssa, mutta ei itsekään tiedä, kumpi on isä. Sean kuitenkin esiintyy julkisesti pojan isänä, vaikka tietää, että Trionan kanssa naimisissa oleva Bobby Mahon tekee myös läheistä tuttavuutta Réaltínin kanssa.

Tällaiseen maailmaan The Spinning Heart vetää mukanaan. Ihmisten elämät ovat olleet sidoksissa joko Pokey Burken rakennusbisnekseen tai läheiseen Dellin tietokonetehtaaseen, ja laman myötä kumpikin firma on pannut lapun luukulle. Sen jälkeen ei ole oikein mitään, ikiliikkuja on pysähtynyt: ikuisesti ei tarvitakaan lisää uusia asuntoja työntekijöille, jotka tulevat Dellille töihin. Siperiasta Irlantiin työmieheksi matkustanut Vasya on ymmällään, kun Pokey Burke kuljettaa häntä ympäri työmaata ja esittelee, miksi työtä ei enää ole. Brian suunnittelee muuttoa Australiaan, yksinkertainen Timmy ajelehtii Bobbyn perässä, vanha työkaveri Rory ei saa päiviään kulumaan, konstaapeli Jim Gildea yrittää selvittää lapsikaappausta – jokaisella on paikkansa mosaiikissa. Koskettavimmillaan teos on odottamattomissa tilanteissa, niin kuin muuten niin vahvan Seanien äkillisessä itsekritiikissä:

I don’t know in the name of God which way is up now. Bobby is after doing away with his auld fella, and Réaltín won’t leave me inside the door, and her father, who’s a quare sound auld skin, says I’m as well off leave her be for a while. Fuck that, though. He’s my young fella too, like. I’m no good to him, though. What good am I?

Jos teosta jostain haluaa kritisoida, sen maailmankuva on armoton. Se luo lohduttoman kuvan nyky-Irlannista. Siellä kaikkensa menettäneet miehet ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan ja naiset ovat sidottuja lapsiinsa. Jos tässä romaanissa nainen on aktiivisena toimijana, hän joutuu hyvin pian miehen vallankäytön kohteeksi. Niin käy esimerkiksi Lilylle, joka synnyttää viidennen lapsensa ja paljastaa julkisesti lapsen isäksi paikallisen maanviljelijän. Myös Réaltínin isä vahtii tytärtään pelottavalla tarkkuudella. Mutta tarinat linkittyvät loogisesti, eivätkä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo jää lukijalta huomaamatta. Hemingwayn maksiimin mukaisesti tarinasta on näkyvissä vain jäävuoren huippu. Sivuilta saa lukea vain välttämättömän, loput pitää päätellä itse.

Kielellisesti The Spinning Heart on paikoin herkullinen, Irlannissa englantikin on erilaista. Tutun paikallisen alatyylin (feck, shite, eejit) lisäksi törmäsin myös yhteen minulle täysin uuteen ilmaukseen: wanton tarkoittaa naishenkilöä, jolta miehet uskovat irtoavan. Lily saa tietää olevansa tällainen ja pohdiskelee ilmausta itsekseen. Myös kekkeröintiä tai kekkerihenkistä henkilöä tarkoittava craic on romaanissa pari kertaa nasevasti esillä, esimerkiksi Australiasta haaveilevan Brianin suulla näin: ”I was only ever thinking about going to Australia because every single person I know went over there for at least a year and had unreal craic.”

Olen tainnut kehua Donal Ryanin teoksen nyt niin loppuun, ettei enempää ylisanoja ole. Se kertoo meidän aikamme ongelmista, mutta ei pelkästään niistä. Olen varma, että tulevaisuuden ongelmat muistuttavat hyvin paljon näitä nykyisiä, eikä menneisyyttäkään tarvitse paljon kaivella, kun vastaavaa alkaa löytyä, Irlannin historiasta etenkin. Jos Wexfordin perunasadot eivät olisi tuhoutuneet 1848, John F. Kennedyn isoisoisä ei olisi muuttanut Yhdysvaltoihin eikä suku olisi tehnyt miljoonaomaisuutta heti suuren laman jälkeen. Mutta se on jo oma tarinansa.

Väärällä jalalla

Kun Philip Roth kertoi viime vuonna New York Timesille lopettaneensa kirjoittamisen ja kuluttavansa nykyään aikaa iPhonen kanssa, hän tuli myös sivulauseessa kehuneeksi Louise Erdrichin The Round House -romaania. Roth oli jo aiemmin ylistänyt Erdrichia, ja kun The Round House (HarperCollins, 2012) tuli vastaan, minunkin oli se luettava.

Louise Erdrich ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka hän on sentään ollut pari vuotta sitten Pulitzer-finalistina romaanillaan The Plague of Doves (2008). Erdrich (s. 1954) kuuluu Ojibwe- eli Chippewa-heimoon, isänsä puolelta hän on saksalaista sukujuurta. Minnesotan Little Fallsissa syntynyt Erdrich käsittelee tuotannossaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen modernia elämää Ojibwe-heimon silmin, eikä The Round House tee siinä poikkeusta. Romaanin miljöö on tiettävästi tuttu Erdrichin aiemmasta tuotannosta, ja teoksen nimikin viittaa heimon käyttämään seremonialliseen rakennukseen.

Vuoteen 1988 sijoittuva romaani alkaa dramaattisesti: 13-vuotiaan Joe Couttsin äiti Geraldine on raiskattu raa’asti, valeltu bensalla ja yritetty sytyttää tuleen. Seremoniatalon lähellä tapahtunut välikohtaus ajaa Joen kavereineen salapoliisityöhön, selvittämään, kuka on tehnyt väkivaltaa Geraldinelle. Ojibwe-heimon kaunotar ja lempeä äiti ei halua enää puhua, laahustaa vain kotona käpertyneenä itseensä. Joen isä yrittää edistää vaimonsa raiskauksen selvittämistä virallista reittiä, mutta reservaatin poliisi Vince Madwesin ja FBI-agentti Soren Bjerke eivät pääse puusta pitkälle. Teinipojat kokevat, että heidän apuansa tarvitaan.

Varsinaisesti romaani alkaa symbolisella kuvauksella siitä, miten pienten puiden juuret uhkaavat Joen kotitalon perustuksia. Isä ja poika yrittävät saada kasvillisuutta kuriin, mutta urakka tuntuu mahdottomalta. Sitä seuraa nopea siirtymä iltapäivän kadoksissa olleen äidin tilanteeseen: sairaanhoitaja yrittää pidätellä isää ja poikaa poissa sairaalahuoneesta.

The Round House alkaa väkevästi, mutta vaikuttavan avauksen jälkeen intensiteetti hiipuu. Joen, hänen parhaan kaverinsa Cappy Lafournaisin sekä Zack Peacen ja Angus Kashpaw’n tutkimukset harhautuvat, niin kuin leikeissä usein tapahtuu. Vanhaisteinien touhujen kuvaus on sinänsä uskottavaa, mutta hiukan koomisiksi livahtavat kohtaukset muodostavat oudon kontrastin romaanin varsinaiselle aiheelle. Niin kuin teoksen jälkisanoissa todetaan, kolmasosa Amerikan alkuperäiskansojen naisista ilmoittaa elämänsä aikana tulleensa raiskatuksi, ja 86 prosenttia raiskaajista on muita kuin näiden kansojen edustajia – ja harva tekijä saa koskaan tuomiota. Lukemat ovat hämmästyttävän suuret. Romaanin aihe on siis vakava, mutta Joen ja kavereiden riemukkaat dialogit eivät tue tätä turvattomuuden sanomaa:

When the water numbed us, we got out and made fun of another’s shriveled dicks.

Zack laughed at me, Aren’t you a little short for Storm Trooper?

Size matters not. Judge me by my size, do you?

Zack had a Darth Vader, circumsized, and I did too. Cappy’s and Angus’s stille had their hoods, so they were Emperors. We argued over whether it was better to be an Emperor or Darth Vader – which one girls liked better.

Toisaalta The Round Housea voi lukea niin, että ylivoimaisen raskaan tematiikan keventäjinä ovat nämä viattomat pojat, joille seksuaalisuus on vasta vitsailun aihe. Minulle tämä epäsuhta ei alkanut toimia oikein missään vaiheessa, vaan tarina eteni hiukan vastahakoisesti.

Lähdinkö väärällä jalalla liikkeelle? Juutuin järkyttävään aloitukseen, enkä tajunnut, että romaani kertookin ensisijaisesti teinipojan elämästä reservaatissa? On vakavaa poliisitutkintaa, kuulusteluita, synkkiä perhetragedioita, alkuperäiskansojen kurimusta, raiskauksia, rahakätköjä, viinanjuontia, pelkoa ja uhkaa. Samalla on kikkelihuumoria, avaruussarjoja, kaljan ja tupakan maistelua, pyöräretkiä, teinipoikien huolettomuutta (”I can’t take hearing about your grandma doing it with a three-balled man.”). Mitä tästä pitäisi ajatella?

The Round Housen keskeisenä teemana on oikeuden toteutuminen. Joen isoisä on toiminut reservaatissa tuomarina, samoin Cappylla on siteitä oikeuslaitokseen. Oikeuden asiakirjojen kautta pojat pääsevät käsiksi puoliksi valkoisen Linda Wishkobin taustoihin, ja sillä taas on kauaskantoista merkitystä raiskaajan henkilöllisyyden selvittämisessä.

Juonellisesti romaani saa uutta kierrettä, kun pojat löytävät tapahtumapaikalta oletetun raiskaajan tavaroita. He kuitenkin päätyvät tuhoamaan todistusaineistoa, koska oluet ja tupakat ovat pojista niin houkuttelevia. Kun Joe lopulta löytää alueelta muovisen nuken täynnä seteleitä, suhtautuminen oikeudenmukaisuuteen muuttuu entisestään. Joen täti Sonja osoittautuu hyväksi avuksi rahankätkennässä. Valitettavasti en täysin päässyt jyvälle siitä, millainen oikeuskäsitys Joella loppujen lopuksi on. Hän kertoo tarinansa varttuneena miehenä, muttei arvioi tekemisiään jälkikäteen. Tehty mikä tehty.

Vaikka en ole täysin vakuuttunut kaikista The Round Housen rakenteellisista ratkaisuista, Louise Erdrichin kirjallisesta lahjakkuudesta olen. Kielellisesti teos on hieno, ja komposition epäsuhdan vastapainona sen sivuilta aukeaa eri tyylilajien aarrearkku. Tragedia, komedia, jännitysromaani, nuortenromaani, salapoliisiromaani, Stand By Me, William Faulknerin Yoknapatawpha-romaanit, ajankuvat, dialogijaksot, kansantarut, kaikki lajit ja tyylit yhdistyvät samaan teokseen.

Siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia antaa tarinan viedä. Kaikkea oli hiukan liikaa.

Ymmärrän kuitenkin viime vuoden National Book Award -raatia, joka palkitsi The Round Housen vuoden parhaana fiktiivisenä teoksena. Hyvän puolella, pahaa vastaan.

Kaipuuta novellimitassa

Olin pari vuotta sitten iloisesti yllättynyt irlantilaisen Colm Tóibínin (s. 1955) Brooklyn-romaanista. Kikkailemattomalla tavalla kerrottu tarina sai minut unohtamaan, miten perinteisistä aineksista se oli rakennettu: tyylitietoisen ja varmaotteisen kertojan käsissä tarina oli enemmän kuin osiensa summa. Osasin odottaa hiukan samantyyppistä, tunnetasolla voimakasta ja rehellisen illuusiotonta kerrontaa, kun tartuin Kaijamari Sivillin suomentamaan Tóibínin novellikokoelmaan Äitejä ja poikia. Alkuteos on ilmestynyt jo ennen Brooklyniä, vuonna 2006.

Äitien ja poikien kertomuksissa vallitsee teoskokonaisuutena eräänlainen tutkielmaluonne: Äiti juo, poika haluaa puuttua asiaan. Poika on pedofiilipappi, äidin on pakko kohdata poikansa. Äiti ja poika jäävät miehen kuoleman jälkeen kahdestaan, heidän täytyy pärjätä omillaan. Poika tekee suuren taidevarkauden ja pelkää äitinsä lavertelevan. Poika on muusikko ja kohtaa äitinsä laulamassa kapakassa. Äiti on kuollut, ja poika ryhtyy suhteeseen kaverinsa kanssa.

Erilaisia äitejä ja poikia tulee yhdeksän tarinan verran, ja välillä tuntuu, että Tóibín ei ole täysin kotonaan novellin rajoitusten kanssa. Etenkin ”Matka” ja ”Kesätyö” ovat muodoltaan jossain määrin epätyydyttäviä – tuntuu kuin teksti olisi leikattu väkisin lyhyeen mittaan. Niihin jää paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, mikä harmittaa minua lukijana. Joukkoon mahtuu myös muutama toimimaton teksti, ”Laulu” ehkä kaikkein selvimpänä – se ei tunnu tarinana missään määrin uskottavalta. En usko, että jumalaisesti laulavan äidin kapakassa näkevä poika käyttäytyisi niin. Myös toinen musiikkipitoinen teksti, ”Famous Blue Raincoat”, tuntuu teennäiseltä eikä säväytä. Näiden lisäksi pedofiilipappia käsittelevä ”Pappi suvussa” ei oikein lähde lentoon, vaikka näkökulman kääntäminen läheisten tuskaan onkin onnistunut veto. Tóibínin tekstit edustavat henkilötutkielmina klassista angloamerikkalaista short story -perinnettä: mitään taide-esseistiikkaa ne eivät tarjoa.

Kokoelman kantavana tunteena on jonkinlainen hahmoton surumielisyys. Huumori ei pilkahda vähääkään: kuoleman kanssa ollaan tekemisissä ja kipeitä muistoja kaivetaan esille. Yksitotisuus on ehdoton rajoite näissä teksteissä, tunneskaala pysyy hyvin kapealla sektorilla eivätkä kontrastit oikein riitä piristämään lukijaa. Puuduin monta kertaa, ennen kuin pääsin kirjan loppuun. Erityisesti teoksen päättävä laaja novelli ”Pitkä talvi” oli synkkää luettavaa ja myös teoksen ainoa teksti, joka ei sijoitu Irlantiin. Siinä juopotteleva äiti katoaa lumimyrskyssä jossain päin Pohjois-Espanjaa eivätkä perheenjäsenet enää löydä häntä. Ei paljon naurata.

Huomaan, että alan kuulostaa ankaralta. On aika vaihtaa nuottia. Tóibínin novelleissa on nimittäin myös paljon hyvää.

Kokoelman aloittava ”Järkimies” kertoo viileästä rikollisesta, joka on onnistunut varastamaan eräästä galleriasta yhden Rembrandtin ja kaksi muuta arvotaulua. Hän on piilottanut ne Wicklow’n vuorille, kunnes ostajaehdokas Hollannista ilmoittautuu. Tarinan intensiteetti on erinomainen, ja Tóibínin tyyli saa kertomuksen kasvamaan huimiin mittasuhteisiin oikeastaan hyvin pienillä käänteillä – niin kuin hyvässä novellissa on tapana. Päähenkilö on klassisessa välitilassa: hän on tehnyt täydellisen rikoksen mutta ei voi kertoa siitä kenellekään, ei edes äidilleen. Vaikeudet hollantilaisten kanssa kasvavat niin yllättäen, että hän alkaa katua tekoaan. Miljoonataulujen myyminen osoittautuu odotettua vaikeammaksi, olisi sittenkin ollut viisaampaa varastaa jotain ihan muuta.

”Järkimies” liikkuu rationaalisten päätösten rajamailla, ja niiden tutkijana Tóibín onnistuu. Kun päähenkilö käy puhumassa äidilleen, pyytää olemaan hiljempaa vuoriston piilopaikasta, tarinaan tulee taas yksi taso lisää. Tunnetasolla varas käsittelee äitiään oikeastaan hyvin lempeästi ja ymmärtävästi, vaikka on rikollisena muuten kylmäverinen viimeistelijä ja yksityiskohtien taitaja. Häntä vain harmittaa äidin laveasanaisuus poliisin suhteen. Mutta äiti on äiti.

Kokoelman toinen erinomainen novelli on ”Pelin henki”. Nancyn mies on kuollut kolarissa eikä hänen ruokakauppansa enää pärjää uudelle hienolle Dunnesille, joten hän päättää perustaa pikaruokalan. Taustalla on ahdistava velkakierre, josta Nancy haluaa eroon. Fish & chips -kioskin perustaminen on hankalaa, koska pikkukaupungin poliitikot ja pankki ovat ensin hanketta vastaan. Kaikki kuvittelevat, että edesmennyt George jätti Nancylle ruhtinaallisen perinnön, kun oikeasti mieheltä jäivät vain velat. Nancy päättää, että jos hän nousee vielä omilleen, hän kerää rahansa ja muuttaa lapsineen pois pikkukaupungista, suureen maailmaan. Lopulta kioski menestyy loistavasti ja tarjoaa myös Gerard-pojalle työtä. Kioskin yhteyteen perustetaan myös viinikauppa, joka tuo entistä enemmän tuloja. Vähitellen Gerardista tulee mestari kirjanpitoasioissa. Poika haluaa jättää opinnot sikseen ja jatkaa kaupantekoa. Samaan aikaan Nancy tekee henkistä lähtöä, on panemassa putiikkeja pakettiin ja muuttamassa lapsineen Dubliniin – heiltä lupaa kysymättä.

”Pelin hengen” loppuun ladatussa konfliktissa on jotain samaa kuin Brooklyn-romaanin hienoimmissa hetkissä. Novellin tapahtumapaikkakin on samainen Enniscorthy, josta Brooklynin päähenkilö Eilis lähti Amerikkaan. Kun Nancy vaatii Gerardia kouluttautumaan ja unohtamaan pikkukaupungin pienet piirit, vastassa on poika, joka nimenomaan haluaa ”kuulua johonkin”. Pojan mielessä äidin unelma Dublinista ja siitä, ettei enää tarvitse koskaan tehdä työtä, on tyhjä. Äidin kaipuu täyteen tuntemattomuuteen tarkoittaa, ettei pojalla olekaan tulevaisuutta, jonka poika on jo itsellään nähnyt.

Tällaisen pakahduttavan kaipuun kuvaajana Tóibín on vahvimmillaan. Niistä hetkistä nautin, mutta ympärille jäi niin paljon rutiinisuoritusta, etten ole täysin vakuuttunut Äideistä ja pojista kokonaisuutena. Seuraavaksi lukisin Tóibínilta mielelläni Henry Jamesin 1800-luvun loppuvuosista kertovan romaanin The Master (2004). Kaijamari Sivillin suomennoksena.

Hyperbolan suurmestari

Luen luvattoman paljon angloamerikkalaista kirjallisuutta. Satunnaisten kotimaisten uutuuksien lisäksi nykyään vain piipahdan venäläisissä klassikoissa ja sellaisessa eurooppalaisessa kirjallisuudessa, joka on myös angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä yleisesti luettua ja arvostettua.

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931–1989) on minulle siitä tärkeä kirjailija, että hänen teoksensa ovat jotain ihan muuta. Ne edustavat jotain sellaista, mitä olisi vaikea löytää amerikkalaisen proosan kentältä tai edes muiden eurooppalaisten modernistien tuotannoista.

Bernhardin teoksia on suomennettu yhdeksän: kolme romaania Teokselta sekä yksi romaani ja viisiosainen omaelämäkerta Lurra Editions -kustantamolta. Tuo Olli Sarravaaran suomennossarja ilmestyi vuosina 2011–2013, ja sen osat ovat Syy, Kellari, Hengitys, Kylmyys ja Muuan lapsi. Alkuperäisteokset ilmestyivät 1975–1982. Sarravaara on suomentanut Bernhardilta vuonna 2008 myös Betoni-romaanin, alkujaan vuodelta 1982. Kaikki Bernhard-suomennokset täyttävät kulttuuriteon mittaluokan, ja erityisesti Lurra Editionsille nostan hattua.

Teoksen julkaisema kolmikko on Tarja Roinilan loistavaa suomennostyötä. Hakkuu. Muuan mielenkuohu ilmestyi 2007 (alkuteos 1984), Haaskio 2009 (alkuteos 1983) ja Vanhat mestarit tänä keväänä (alkuteos 1985). Tutustuin Bernhardiin aikanaan tuon Hakkuun kautta enkä ole siitä vieläkään toipunut. Siinä ”taiteellisille illallisille” kutsuttu kirjailija istuu varjoisaan nurkkaan sijoitetussa nojatuolissa ja räimii täysin maanisella tavalla Wienin seurapiirejä. Itsemurhan tehnyt ja samana päivänä haudattu ystävä leijuu puhumattomassa tilassa ja luo räikeän kontrastin kaikkeen, mitä kirjailija ympärillään näkee.

Haaskio, aiemmin kirjoitettu mutta myöhemmin suomennettu, sisältää myös itsemurhan. Kertojan ystävä Wertheimer on tappanut itsensä – heistä kumpikaan ei toipunut opiskelusta pianistilegenda Glenn Gouldin kanssa. Kun he kohtasivat neron, he luopuivat vähitellen omasta kunnianhimostaan pianonsoittajina, ja Wertheimer ajautui lopulta riistämään hengen itseltään. Mitä mieltä oli jatkaa, kun nerous oli jo nähty? Tosin ei Glenn Gouldistakaan tullut kovin onnellista ihmistä – muistan itsekin Yle Teemalla esitetyn hienon The Genius Within: The Inner Life of Glenn Gould -dokumentin (joka löytyy kokonaisena myös YouTubesta). Bernhardin romaanissa soivat nämä Goldberg-variaatioiden verkkaiset sävelet.

Bernhardin teoksissa ahdistavat ja äärimmäiset asiat, itsemurhat ja kuolemat ja depressiot, kääntyvät käyttövoimaksi. Niistä vapautuu selittämätön lataus, eräänlainen hehku, joka saa näihin teoksiin elämää, totuutta ja kauneutta. Kaikkein yllättävin piirre Bernhardin maanisen synkässä pitkien virkkeiden vyöryssä on – nauru.

Teoksen tänä keväänä julkaisema Bernhard-suomennos Vanhat mestarit on alaotsikoltaan Komedia. Pohdin pitkään, miksi kirjailija on halunnut osoittaa moisen asian, mutta kirjan luettuani jäin käsitykseen, että kyseessä on modernistin kumarrus antiikin suuntaan: tässä teoksessa loppu on ”onnellinen” eikä päähenkilöitä syöstä tuhoon. Bernhard ei siis mielestäni pakota alaotsikolla lukijaa ottamaan komediallista lukuasentoa vaan sallii myös käänteisen tavan. Vanhoja mestareita voi lukea myös nauramatta.

Vanhat mestarit on muiden Bernhardin keskeisten teosten tapaan ”juoneltaan” yksinkertainen. Siinä tapahtuu hyvin vähän. 87-vuotias Reger on kutsunut hieman nuoremman ystävänsä Atzbacherin tapaamiseen Wienin taidehistorialliseen museoon lauantaina puoliltapäivin. Regerillä on ehdotus ystävälleen, mutta koska hän ei voi sitä heti paljastaa, seuraa monologimuotoinen selostus tapahtumien kulusta: siitä, miksi Reger on istunut kolmekymmentä vuotta samassa Bordone-salissa katsomassa Tintoretton Valkopartaista miestä, siitä, mitä mieltä The Timesin musiikkikriitikko Reger on Wienin esittävän taiteen nykyisestä tasosta, ja muun muassa siitä, mitä Regerin rakkaalle vaimolle tapahtui. Niin, kuolema on syvästi läsnä tässäkin teoksessa.

Bernhard on teoksissaan kääntänyt yhden kielellisen keinon ääriasentoon. Kyseessä on liioittelu, hyperbola. Jos Vanhojen mestareiden hienosta käymälävuodatuksesta irrottaa keskeiset väitteet, teksti näyttää tältä:

”Wienin käymälät ovat kertakaikkinen skandaali, edes Etelä-Balkanilta ei löydy ainuttakaan yhtä siivotonta käymälää – –  Wienissä ei ole käymäläkulttuuria, hän sanoi, Wien on kertakaikkinen käymäläskandaali – –  Wienistä löytyvät maailman saastaisimmat WC:t – –   Wien on pinnallisesti kuuluisa oopperastaan, mutta tosiasiallisesti Wieniä pelätään ja kammoksutaan sen käymälöiden takia – –  Kun Wienissä joutuu menemään vessaan, tuloksena on yleensä katastrofi – –  Wieniläiset ovat ylimalkaan likaisia – –  Wienin asunnot ovat vielä likaisempia kuin Wienin käymälät – –  Jos menee wieniläisen kanssa hänen asuntoonsa, suorastaan jäykistyy kauhusta – –  Myös ja ennen kaikkea Wienin kahviloissa käymälät ovat niin likaisia että ällöttää – –  myös Wienin ravintolat ovat likaisia, väitän että likaisimpia koko Euroopassa – –   Wienin käymälät ovat etovimpia paitsi Euroopassa myös koko maailmassa – –   Wieniläiset ovat todellakin Euroopan likaisinta väkeä ja on tieteellisesti todistettu, että wieniläinen käyttää saippuaa vain kerran viikossa.” (Sivuilta 103–106.)

Vuodatus syvenee ja hakee yhä uusia muotoja ja kohteita, mitä pidemmälle se etenee. Vähitellen likaisista käymälöistä edetään kokonaisen WC-lain laatimiseen ja eri kansakuntien käyttäytymismallien tyypittelyyn. Joku tosiaan saattaisi nähdä tämänkaltaisessa liioittelussa myös huumoria.

Huomattavan toisteisuuden, pitkien virkkeiden ja spiraalimaisten rakenteiden lisäksi Bernhardin teokset eivät ole muutenkaan erityisen kutsuvia ilmiasultaan. Teksti kulkee yhtenä valtavana muurina alusta loppuun, ilman minkäänlaisia kappalejakoja tai lukurakenteita. Tavallaan sekin vahvistaa hyperbolaa, kerryttää materiaalia siihen samaan suureen pyörteeseen, joka ahmii kaiken. Olisi kuitenkin kohtuutonta väittää, ettei Bernhardin toiston keskeltä löytyisi myös hienoja kiteytyksiä. Yksi suosikeistani on tämä museo-oppaan tulonmuodostusta koskeva tiivistys:

”Museo-opas ei ole muuta kuin turhamainen hölötysautomaatti, joka kytkee itsensä päälle opastuksen ajaksi, ja hölötysautomaatti papattaa yhtä ja samaa vuosi vuoden perään. Museo-oppaat eivät ole mitään muuta kuin turhamaisia taidelässyttäjiä, joilla ei ole taiteesta harmainta aavistusta, jotka käyttävät taidetta häikäilemättömästi hyväkseen omalla iljettävän hölöttävällä tavallaan. Museo-oppaat pyörittävät taidehölötyskonettaan koko vuoden ja tekevät sillä ison tilin.” (Sivu 84.)

Täydellistä hyperbolaa! Kaikkineen Vanhat mestarit sisältää runsaasti käyttökelpoisia ajatuksia taiteen arvioinnista, länsimaisen taiteen tilasta ja kitchin tunnistamisesta. Varsinaisena ydinajatuksena luen kirjan kohtauksen, jossa myös itse täydellisyys ajetaan kriisiin:

”Varokaakin pureutumasta syvälle taideteoksiin, hän sanoi, te pilaatte ne kaikki, nekin jotka ovat teille rakkaimpia. Älkää katsoko maalausta liian kauan, älkää lukeko kirjaa liian paneutuvasti, älkää kuunnelko musiikkikappaletta liian täysipainoisesti, te tuhoatte kaiken ja siten sen mikä maailmassa on kauneinta ja hyödyllisintä. Lukekaa sitä mitä rakastatte mutta älkää syventykö täysipainoisesti, kuunnelkaa sitä mitä rakastatte mutta älkää kuunnelko täysipainoisesti, katsokaa sitä mitä rakastatte mutta älkää katsoko täysipainoisesti. Koska olen aina katsonut kaikkea täydellisesti, aina kuunnellut kaikkea täydellisesti, lukenut aina kaiken täydellisesti, tai ainakin yrittänyt kuunnella ja lukea ja katsella kaikkea täydellisesti, on kaikesta lopulta ja viime kädessä tullut karmaisevaa, olen tällä tavoin tehnyt koko kuvataiteesta ja koko musiikista ja koko kirjallisuudesta jotain karmivaa, hän sanoi eilen.” (Sivu 45.)

Reger on tosiaan käyttänyt elämänsä taiteen pohtimiseen, yksityiseen ajatteluun. Tintoretton Valkopartainen mies toimii hänen vastinparinaan, eräänlaisena koetinkivenä. Maalauksessahan on vain tämä valkopartainen mies hyvin tummassa vaateparressa, pimeässä ja kuvattuna niin, että vain hänen kasvonsa ja toinen kätensä ovat näkyvissä. Teoksen hienoimpiin lukeutuvassa kohtauksessa vauras englantilainen saapuu Bordone-saliin vain nähdäkseen, että museon seinällä on todella sama Valkopartainen mies kuin hänen makuuhuoneensa seinällä – toisen täytyy olla väärennös! Reger ei hätkähdä siitäkään. Hän ei oikeastaan välittänyt edes ottaa selvää, miten juttu päättyi.

Vanhojen mestarien äärellä pysähdyin itsekin monta kertaa pohtimaan suhdettani kuvataiteeseen. Tunsin jatkuvasti pistoja sydämessäni, kun Reger suomi maalaustaidetta kuluttavaa massaa, museoihin rynniviä ihmislaumoja, jotka vain juoksevat salista toiseen ja ahmivat kaiken. Olen itsekin tehnyt niin – kukapa ei olisi. Sentään niihin iljettäviin, kannettaviin museonauhureihin en ole ikinä sortunut. Mutta ei sekään minua pelasta, kun oikein ryhdytään tarkastelemaan. Täydellisyydestä ollaan niin kaukana kuin vain on ikinä mahdollista.

Synkän taidekritiikin ja länsimaisen kulttuurin syvän rappion ääressä Reger hakee kaikesta huolimatta lohtua – taiteesta. Umpikujassa ollaan, joten nautitaan nyt edes siitä. Teoksen nimi ja olennainen johtoajatus nousevat näistä virkkeistä:

”Ilman ihmisiä meillä ei ole pienintäkään henkiinjäämisen mahdollisuutta, vaikka olisimme ottaneet seuralaisiksi kuinka monta hengen jättiläistä ja kuinka monta vanhaa mestaria tahansa, he eivät korvaa ihmistä, sanoi Reger, loppujen lopuksi kaikki nuo niin sanotut hengen jättiläiset ja niin sanotut vanhat mestarit jättävät meidät yksin ja saamme nähdä, että nämä hengen jättiläiset ja vanhat mestarit päälle päätteeksi pitävät meitä pilkkanaan ja saamme todeta, että olemme eläneet kaikkien hengen jättiläisten ja kaikkien vanhojen mestarien kanssa yksinomaan pilkallisissa väleissä.” (Sivu 184.)

Pilkallisissa väleissä vanhojen mestarien kanssa – mikä kohtalo ihmisellä, joka on katsellut kolmekymmentä vuotta vanhan mestarin Tintoretton yhtä maalausta. Vanhat mestarit jättävät meidät yksin, ja silti siinä on jotain lohdullista. Niin kuin on tässä romaanissakin, joka loppua kohti muuttuu yhä surumielisemmäksi. Lopussa nauru kuitenkin vapauttaa.

Edit 14.7.2013 klo 21.05: Bernhardin teoksia on suomennettu yhdeksän. Lurra Editionsin vuonna 2008 julkaisema Betoni-suomennos lisätty joukkoon mukaan.

Kadonneet ja unohtuneet

E.L. Doctorow (s. 1931) kuuluu niihin amerikkalaiskirjailijoihin, joita olen aina arvostanut mutta jotka ovat silti jääneet hiukan unohduksiin. Mielestäni Doctorowin Danielin kirja (The Book of Daniel, 1971) ja sitä seurannut Ragtime (1975) ovat edelleen aikakautensa parasta amerikkalaista kaunokirjallista fiktiota: yhteiskunnallisesti tarkkanäköistä, aikakäsitykseltään oivaltavaa, ilmaisultaan lennokasta.

Viimeisen 20 vuoden aikana Doctorow on julkaissut harvoin. Vuonna 2005 häneltä ilmestyi Marssi (The March, suom. 2007), jonka karrikoivasta tyylistä en liiemmin pitänyt. Teos oli muuten tuolloin Pulitzer-palkintoehdokkaana toisen samannimisen teoksen kanssa (palkinnon voittanut Geraldine Brooksin March ei sekään kyllä kolahtanut minuun). Viimeksi Doctorow on tarttunut Homer ja Langley Collyerin (1881–1947) tositarinaan. Vuonna 2009 ilmestynyt Homer ja Langley -romaani saatiin suomeksi tänä keväänä, Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Homer on tarinan sokea Homeros, joka panee tapahtumia paperille ja tekee selkoa veljesten omalaatuisesta elämästä 1900-luvun alkuvuosista eteenpäin. Heidän isänsä on ollut tunnettu newyorkilainen naistenlääkäri, jonka ostamassa talossa Fifth Avenuen ja 128th Streetin kulmassa veljekset elävät herroina sen jälkeen, kun sekä isä että äiti ovat kuolleet espanjantautiin. Homer on ollut nuorena lupaava pianisti mutta sokeutunut vähitellen. Langley on veljeksistä se eksentrisempi: hän käy päivittäin ostamassa kioskilta kaikki mahdolliset lehdet ja uneksii koko maailman tapahtumat kertovasta sanomalehdestä (siis vähän niin kuin internetistä). Kun Langley palaa ensimmäisestä maailmansodasta, hän on entistä erikoisempi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaroiden hamstraus etenee olohuoneeseen pysäköityyn T-mallin Fordiin saakka, hulluus alkaa olla kaikkien nähtävissä.

Jälleen kerran Doctorow venyttää todellisuuden rajoja. Hänen tarinassaan veljekset syntyvät vähän toisella tavalla kuin oikeasti, ja he myös elävät 1980-luvulle saakka – siis nelisenkymmentä vuotta pidempään kuin todelliset vastineensa. Tämä kaikki on tietysti tarkoituksenmukaista, koska Doctorow haluaa esittää koko 1900-luvun keskeisen materiaalihistorian näiden veljesten kautta. Oikeassa elämässähän Collyerin veljesten asunnosta kuljetettiin ulos 140 tonnia tavaraa sen jälkeen, kun he olivat löytyneet sieltä kuolleina.

On tietysti toinen asia, miten hyvin tällainen tavara auttaa muodostamaan kuvaa yhdestä vuosisadasta ja sen arvomaailmasta. Esimerkiksi kaasunaamarit eivät avaa ainakaan minulle minkäänlaista huikaisevaa näköalaa 1900-luvun sotahistoriaan. Tähän olin oikeastaan hiukan pettynyt, ettei tavarapaljouden esittelystä kaikilta osin synny paljon muuta kuin yksityiskohtien luettelomaista selostusta. Ongelma on hiukan samankaltainen kuin Marssissa: kun kaikki mahdollinen raahataan näkösälle ja marssitetaan lukijan silmien edestä, mikään ei oikein jää mieleen.

Paitsi ettei asia ole tällä kertaa aivan näin mustavalkoinen. Homer ja Langley on tarinana paremmin hallittu kuin Marssi, ja veljesten asuntoon rakentuva jätevuori toimii kokonaisuudessaan vaikuttavana kuvana materialistisesta vuosisadasta. Hautautuminen romun keskelle ja mustien ikkunaluukkujen taakse on haikea kohtalo, kun samaan aikaan ympärillä aukeaa suurkaupunki täynnä elämää. Sokean ja vähitellen myös kuuroutuvan Homerin kertomus kuvaa tarkasti sitä, miten Harlemissa sijaitsevan kivilinnan läpi ovat aikojen saatossa kulkeneet gangsterit, katutytöt, pianonsoiton oppilaat, apulaiset, hipit, muusikot. Hamstraaminen on itsessään syvästi surullista, ja hautautuminen kirjapinojen ja lehtikasojen ja kaiken mahdollisen käyttökelvottoman romun keskelle tekee veljesten kohtalosta suorastaan musertavan. Olennainen tulee näissä virkkeissä:

Siinä elämänvaiheessamme talo oli vaarallisesti risteilevien polkujen labyrintti, täynnä esteitä ja umpikujia. Jos valoa oli tarpeeksi, sanomalehtipaalien välissä mutkittelevia käytäviä pistin pystyi liikkumaan, tai reitin saattoi löytää myös ujuttautumalla sivuttain sekalaisten rojuröykkiöiden välistä – kasoissa oli pianojen sisuksia, virtajohtoihin käärittyjä moottoreita, työkalulaatikoita, maalauksia, autonosia, renkaita, pinottuja tuoleja, antiikkilamppuja, paikoiltaan siirrettyjä vanhempiemme kalusteita, rullalle käärittyjä mattoja, vaatekasoja, polkupyöriä – mutta liikkuminen edellytti sellaisia luontaisia kykyjä kuin sokealla miehellä, joka aistii esineiden paikat ilman siirtymien perusteella ja pääsee siten huoneesta toiseen tappamatta matkalla itseään. (Sivu 162.)

Hienosti kiteytetty ajatus: ihmisen täytyy olla sokea selvitäkseen tässä materialistien maailmassa.

Homer ja Langley ei yritä olla Suuri Amerikkalainen Romaani, vaikka ainekset ovat mahtipontiset, jopa suuruudenhullut. Kaiken keskellä huomasin miettiväni, miksi Doctorow on kirjailijana niin monimutkainen tapaus, yhtä aikaa arvostettu ja unohdettu. Sitten havaitsin tämän lauseen, joka on painettu suomennetun teoksen kansiliepeeseen: ”Häntä on kiitetty erityisesti taidosta yhdistää mukaansatempaava tarina asiantuntevasti kuvattuun miljööseen.”

Kirjojen kansitekstit kuuluvat vaikeimpien kirjallisuudenlajien joukkoon, mutta tuo on jo suorastaan kiusallista. Kunpa edes passiivi olisi korvattu jollain aktiivisella vaihtoehdolla! Syntyisi aivan erilainen vaikutelma, jos kansiliepeessä lukisi vaikka Michiko Kakutanin ylistämä... tai James Woodin arvostama... tai oikeastaan mitä tahansa yksilöityä. Mukaansatempaava tarina ja asiantuntevasti kuvattu miljöö sopisivat melkein kehen tahansa tunnettuun amerikkalaiseen kirjailijaan. Ennemmin kiinnittäisin huomiota Doctorowin omaperäiseen aikakäsitykseen: hänen teoksissaan aika taipuu. Anakronismeissaan Doctorow on aidosti ovela.

Mutta miksi en kaikesta huolimatta osaa ylistää Doctorowia? Miksi en muista nostaa häntä esiin keskusteluissa, osoittaa jotenkin tätä mykkää arvostustani? Asia askarruttaa minua.

Doctorowin unohtamista Suurimpien Amerikkalaiskirjailijoiden listalta voi tarkastella myös genren näkökulmasta. Doctorowin leipälajina on historiallinen fiktio, eikä se ole lajityyppinä lähtökohtaisesti villitse suuria kansanjoukkoja aikalaiskeskusteluissa. Doctorowin romaanit sijoittuvat Yhdysvaltain historian murroskohtiin, ja moni niistä on vielä melko lähellä. On vielä vaikea hahmottaa, onko Doctorowin näkemys niistä ainutlaatuinen ja kestävä. Kaiken lisäksi hän taivuttelee todellisuutta mielensä mukaan, vaihtaa faktoja paremmin tarinaan sopiviin fiktiivisiin elementteihin. Olen myös taipuvainen ajattelemaan hänen romaaniensa filmatisointeja niin, että ne ovat jättäneet julkisessa keskustelussa alkuteokset varjoonsa – Dustin Hoffmanin tähdittämä Billy Bathgate ja Milos Formanin ohjaama Ragtime ainakin.

Myönnän, etten ole kokenut varsinaista tunnemyrskyä yhdenkään Doctorowin teoksen ääressä. Kun arvostaminen on jo valmiiksi hiljaista ja älyperäistä, hehkuttaminen jää vähiin myöhemminkin. Arvostan, mutta en fanita. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Doctorow erityisesti tarvitsisi minulta minkäänlaista suosionosoitusta: hänelle löytyy varmasti myös äänekkäitä kehujia maailmalta.

Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn muitakin itseltäni vuosiksi unohtuneita mutta suuresti arvostettuja amerikkalaisia tekijöitä. Sellaisia olisivat ainakin Don DeLillo, John Edgar Wideman ja Carol Shields. Mutta pitäisikö fanitusta ylipäätään pitää kaunokirjallisuuden mittarina? Jos kyllä, mistä se kertoisi?

Hipsterikirjallisuutta

Varmaan moni muukin kiinnostui Tao Linistä Hesarin taannoisen jutun perusteella. Millainen kirjailija on tämä 29-vuotias newyorkilainen, jonka teoksissa nykyteknologia ja sosiaalinen ahdistus paiskaavat kättä?

Tartuin Tao Linin pienoisromaaniin Shoplifting from American Apparel (Melville House, 2009). Se kertoo masentuneesta Samista, joka vetelehtii, elää varastelemalla, syö muroja soijamaidolla ja on kirjailija. Sam ei vain tunnu saavan kovinkaan paljon aikaiseksi kirjallisella rintamalla, koska hänen aikansa kuluu Gmailin chatissa ja yleisessä sosiaalisessa bondailussa. Masentuneeksi Sam on tosiaan aivan yllättävän sosiaalinen, ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä.

Teos marssittaa lukijan eteen koko joukon amerikkalaista arkipäivän esineistöä, New York Timesin Style Guidesta Wendy’sin hampurilaisten kautta Bret Easton Ellisin romaaneihin, Rilo Kileyn levyihin ja Odwallan mehuihin. Samin ja hänen kavereidensa kulutusvimma kohdistuu pääosin vegeruokiin ja hipsterituotteisiin, joilla he voivat osoittaa elävänsä tietynlaista elämää. Gmail, Facebook, YouTube, Photobucket ja monet muut nettipalvelut täyttävät vuorokauden minuutit.

Juonta teoksessa on vain nimeksi. Sam suorittaa myymälävarkauden kahteen otteeseen – toisella kerralla American Apparelista ja toisella kerralla yliopiston tietokonekaupasta – ja jää kummallakin kerralla kiinni. Oikeanlaisen elämäntavan ylläpitämiseksi otetaan siis tietoisia riskejä. Samilla on myös yrityksiä tyttöystäväksi, ensin Sheila ja lopussa Audrey, mutta kummankaan kanssa hän ei pääse oikein alkua pidemmälle.

Teoksessa kerrotaan hyvin lakonisella kielellä haahuilusta ja jahkailusta, ja tämä tietty intohimottomuus oli ainakin minulle lukijana ajoittain lähes sietämätöntä. Jahkailusta on sentään kirjoitettu merkittäviä eepoksia, joissa on uudistettu kieltä ja luotu kokonaisia maailmoja, mutta tässä ei synny oikeastaan mitään. Sam ei pääse juuri missään maaliin, myymälävarkaudetkin jäävät vain yritelmiksi, kirjallisista hankkeista puhumattakaan. Jopa Samin ahkerasti harrastama masturbaatio vaikuttaa pohjimmiltaan täysin innottomalta.

Onko Tao Lin kupla? Onko tämä pienoisromaani kupla? Kysymykset ovat retorisia, ja ne toistuivat mielessäni koko lukuprosessin ajan – uskon, että se on ollut myös tekijän tarkoituksena. Sisällyksettömyydestä on tehty performanssi, jossa kyseenalaistaminen toimii käyttövoimana. Kannattaako tällaista nollasisältöä edes kertoa, kuvailla, kirjoittaa? Mikä on lähtökohtaisesti luomistyön arvoista? Jo teoksen takakansiteksti on tältä kantilta katsottuna häikäilemättömän provokatiivinen: ”The inmate with a mop held back the inmate without a mop.”

Näinhän taideteoreettisia virityksiä rakennetaan; tällaisista on Amerikassa varmaan yksityiskohtaisia oppikirjojakin. Elämän tarkoituksettomuudesta todistetaan kirjoittamalla siitä juuri sellaisena kuin se ympärillä näkyy. Ja jos lukijana kyseenalaistaa sen, teos kysyy vastakysymyksen: jos elämä ei ole tätä, mitä se sitten on? Vastaukset siihen olisivat alkuperäistä teosta arvokkaampia, ellei teos pyrkisi kaikessa aina muistuttamaan itsestään liikkeellepanevana voimana. Että se sai lukijansa ”ajattelemaan”.

Rivakassa dialogissaan Shoplifting from American Apparel tuntuu ihan tuoreelta, vaikka repliikeissä näkyy samanlainen poseeraus, joka häiritsi ainakin minua läpi koko tekstin. Ollaan yhtä aikaa naivistisia ja näennäisen oppineita, pinnallisia ja korostetun syvämietteisiä, täysin latteita ja vimmatun intertekstuaalisia. Kirjallisia ja populaarikulttuurisia viitteitä satelee joka suuntaan, mutta kaikki tuntuu yhtä merkityksettömältä. On vain tämä Sam, joka vähän näpistelee ja chattailee. Ja kun hän joutuu oikeuteen, hän toimii näin:

Around 10 a.m. Sam was called into a very small room where he sat opposite a public attorney. “You have no prior arrests, you’ll get one day community service with a fine,” said the public attorney through bars. 

“I have a prior arrest,” said Sam. 

The public attorney stared at Sam.“Don’t say that,” she said. “Don’t tell me that.”

”Oh,” said Sam. “Okay. Thank you.”

Vaikea tällaista pienoisromaania on arvioida muuna kuin osana kirjallista performanssia. Enkä voi yhden satasivuisen tekstin perusteella leimata kirjailijaakaan lahjattomaksi. Mutta jotenkin tuntuu, että Tao Lin on Twitterissä paljon kiinnostavampaa seurattavaa kuin tällaisessa painetussa muodossa.

Silmänkääntäjän evankeliumi

En muista yhtään romaania, jolla olisi ollut lukemisen kannalta näin häiritsevä nimi: J.M. Coetzeen vastikään ilmestynyt teos on nimeltään The Childhood of Jesus. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, onhan romaanimuotoisia Jeesus-elämäkertatulkintoja tehty kasapäin, mutta häiriö tuleekin nyt toisesta suunnasta. Koko romaanissa ei puhuta Jeesuksesta eikä kristinuskosta sanaakaan.

Teoksen päähenkilöinä ovat Simón ja David, jotka saapuvat Belstar-laivalla Novilla-nimiseen kaupunkiin. Tuntematon, eteläamerikkalaiselta vaikuttava maa on eräänlainen sosialistinen utopia, josta ei leipä lopu. Simón on aikuinen mies, joka on ottanut laivamatkalla kuusivuotiaan Davidin hoitaakseen – poika on kadottanut kirjeen, johon oli kirjoitettu tiedot hänen vanhemmistaan. Simón päättää auttaa Davidia löytämään kadonneet vanhemmat Novillasta. Kaikille mies toistaa saman asian heidän suhteestaan: ”Not my grandson, not my son. But I am responsible for him.”

Alkuasetelma on yksinkertainen, mutta siitä purkautuva juoni on harvinaisen mutkikas. Simón ja David saavat pitkällisten selvittelyiden jälkeen katon päänsä päälle, vaatimattoman lähiökorttelin asunnon. Simón pääsee töihin ahtaajaksi satamaan, David menee kouluun. Vanhempien etsintä jatkuu. Davidin koulukaverina on Fidel, ja sitä kautta Simón tutustuu Fidelin äitiin Elenaan ja aloittaa tämän kanssa intohimottoman suhteen.

Yhtenä päivänä Simón ja David näkevät paremmalla La Residencia -asuinalueella naisen, joka pelaa tennistä. Simón päättää, että kyseessä on Davidin äiti, eikä David pane vastaan. Lopulta tämä lapseton Inés saapuu lähiöön, ottaa Davidin pojakseen ja muuttaa Simónin tilalle asuntoon. Simón siirtyy tieltä pois ja hankkiutuu satamaan epämääräiseen asujaimistoon. Naisen mukana tulevat myös tämän omituinen veli Diego ja susikoira Bolivar.

Simón jää Davidin kummisedäksi ja joutuu katsomaan pitkään sivusta, miten Inés muuttuu ylihuolehtivaksi äitihahmoksi, joka suosii täydellistä eristäytymistä. Inés näyttää itsekin olevan vakuuttunut, että hän todella on Davidin äiti. Kun koulussa tulee ongelmia yliälykkään ja arrogantin Davidin kasvatuksessa, Inés käy opettajan kimppuun kuin tiikeri. Kuusivuotias poika on sentään lukenut jo Don Quijoten!

Koko romaanin ajan punnitsin mielessäni nimeä: The Childhood of Jesus, Jeesuksen lapsuus. Allegoriselle tulkinnalle tulee vihjeitä pitkin matkaa – esillä on toistuvasti leipää ja kalaa, Inés uskoo olevansa Davidin oikea äiti vaikka ei ole koskaan synnyttänyt, kuusivuotiaalla pojalla on radikaali käsitys ihmisyydestä, hän harrastaa yliluonnollisia asioita ja pakenemistemppuja – mutta mitään yksiselitteistä avainta ratkaisulle ei näy missään. Millainen evankeliumi tämä oikein on? Entä mikä mies on tämä Simón, jonkinlainen ahtaajaksi tekeytynyt puuseppä? Miksi hän on ylipäänsä lähtenyt matkalle, rakentamaan uutta elämää? Miksi hän on niin voimakkaasti kiintynyt poikaan, jota ei pohjimmiltaan tunne eikä oikein ymmärräkään?

Novilla on kaupunkina omituinen, koko yhteiskuntajärjestys tuntuu kummalliselta. Ihmisillä on paljon leipää, mutta heiltä puuttuu kyky juhlia, luoda vahvoja yhteisöllisiä suhteita, suhtautua asioihin intohimoisesti. Hyväntahtoisuus on termi, joka toistuu jatkuvasti: kaupungin ihmiset ovat aivan häiritsevän hyväntahtoisia, mutta heidän avuliaisuutensa raja kulkee järjestelmän rajoissa. Näyttää kuin tämä sosialistinen yhteiskuntamalli olisi tehnyt heistä loputtoman sovinnaisia, ja sovittelun mahdollisuudet loppuvat vasta byrokratiaan. Kaupungin oikeusjärjestelmä ei vaikuta kovin toimivalta, mutta siihenkin suhtaudutaan täysin annettuna. Etenkin romaanin loppupuolen käänteissä Simón, Inés ja David muuttuvat yhteisössään harvinaisen radikaaleiksi. Yksi hienoimmista hetkistä koetaan koulussa, jossa señor León koettelee Davidia:

’(...) Now show us how you write. Write, Conviene que yo diga la verdad, I must tell the truth. Write it. Con-viene.’ 

Writing from left to right, forming the letters clearly if slowly, the boy writes: Yo soy la verdad, I am the truth. 

’You see,’ says señor León, turning to Inés. ’This is what I had to deal with day after day after day while your son was in my class. I say, there can be only on authority in the classroom, there cannot be two. Do you disagree?’

Silti en ymmärrä, miten teoksen raskasrakenteinen yhteiskunta-analyysi liittyy Jeesuksen lapsuuteen. Tavallaan tuntuu, että olen vähällä saavuttaa tuon ymmärryksen, mutta jokin tässä palapelissä ei vain loksahda kohdalleen. Mitä tästä pitäisi ajatella? Mihin näiden Jeesus-tulkintojen tulisi johtaa? Mitä Coetzee on ajanut tällä kaikella takaa? Mietin myös, miten olisin lukenut tämän teoksen, jos nimi olisi ollut tavanomaisempi: Simón ja David. Pojan elämä. Novillan mestari. Barbaarit tulevat.

Häiritsevän nimen ansiosta romaani kuitenkin toimii. En muista, milloin olisin viimeksi joutunut askaroimaan näin ankarasti, jotta ymmärtäisin edes jollain tasolla, mitä olen lukemassa. Teksti sinänsä on kieleltään suoraviivaista, paikoin lakonista, mutta kun kokonaisuus ei jäsenny, ymmärtämiseen saa nähdä vaivaa.

Coetzeen tuotannon mittapuulla en kylläkään lukenut tätä kaikilta osin mielikseni, sen verran puuduttavaa yhteiskunta-analyysiä etenkin teoksen alkupuoli sisälsi. Ja loppupuolella juoni meni niin äärimmäisyyksiin, etten hämmästynyt enää oikein mistään – jopa uskomattomimmista käänteistä tuli banaaleja, kun niitä tuli riittävän monta. En esimerkiksi mitenkään voinut uskoa Inésin toimivan niin kuin hän toimi – hänhän jätti nopeasti koko elämänsä ja ilmoittautui pojalle äidiksi tuosta vain ja esiintyi sen jälkeen kuin äiti. Rakenteellisesti teos olisi voinut muuttua mielenkiintoisemmaksi rikotulla kronologialla tai näkökulmavaihdoksilla. Kohtauksesta toiseen etenevän lineaarisen rakenteen muokkaaminen olisi ollut perusteltua, mutta luultavasti sen seurauksena teoksesta olisi tullut nykyistä vaikeaselkoisempi.

Coetzeeta on kyllä pakko arvostaa. Nobelin jälkeenkin hänen tuotantonsa on ollut keskimäärin todella korkeatasoista, eikä JC ole todellakaan mennyt sieltä, missä aita olisi ollut matalin. Myös The Childhood of Jesus on taiteellisesti kunnianhimoinen teos, joka ei päästä lukijaa helpolla. Älyllinen pähkinä on kuitenkin niin kova, että kovinkaan syvältä tämä ei minua koskettanut.