Kadonneet ja unohtuneet

E.L. Doctorow (s. 1931) kuuluu niihin amerikkalaiskirjailijoihin, joita olen aina arvostanut mutta jotka ovat silti jääneet hiukan unohduksiin. Mielestäni Doctorowin Danielin kirja (The Book of Daniel, 1971) ja sitä seurannut Ragtime (1975) ovat edelleen aikakautensa parasta amerikkalaista kaunokirjallista fiktiota: yhteiskunnallisesti tarkkanäköistä, aikakäsitykseltään oivaltavaa, ilmaisultaan lennokasta.

Viimeisen 20 vuoden aikana Doctorow on julkaissut harvoin. Vuonna 2005 häneltä ilmestyi Marssi (The March, suom. 2007), jonka karrikoivasta tyylistä en liiemmin pitänyt. Teos oli muuten tuolloin Pulitzer-palkintoehdokkaana toisen samannimisen teoksen kanssa (palkinnon voittanut Geraldine Brooksin March ei sekään kyllä kolahtanut minuun). Viimeksi Doctorow on tarttunut Homer ja Langley Collyerin (1881–1947) tositarinaan. Vuonna 2009 ilmestynyt Homer ja Langley -romaani saatiin suomeksi tänä keväänä, Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Homer on tarinan sokea Homeros, joka panee tapahtumia paperille ja tekee selkoa veljesten omalaatuisesta elämästä 1900-luvun alkuvuosista eteenpäin. Heidän isänsä on ollut tunnettu newyorkilainen naistenlääkäri, jonka ostamassa talossa Fifth Avenuen ja 128th Streetin kulmassa veljekset elävät herroina sen jälkeen, kun sekä isä että äiti ovat kuolleet espanjantautiin. Homer on ollut nuorena lupaava pianisti mutta sokeutunut vähitellen. Langley on veljeksistä se eksentrisempi: hän käy päivittäin ostamassa kioskilta kaikki mahdolliset lehdet ja uneksii koko maailman tapahtumat kertovasta sanomalehdestä (siis vähän niin kuin internetistä). Kun Langley palaa ensimmäisestä maailmansodasta, hän on entistä erikoisempi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaroiden hamstraus etenee olohuoneeseen pysäköityyn T-mallin Fordiin saakka, hulluus alkaa olla kaikkien nähtävissä.

Jälleen kerran Doctorow venyttää todellisuuden rajoja. Hänen tarinassaan veljekset syntyvät vähän toisella tavalla kuin oikeasti, ja he myös elävät 1980-luvulle saakka – siis nelisenkymmentä vuotta pidempään kuin todelliset vastineensa. Tämä kaikki on tietysti tarkoituksenmukaista, koska Doctorow haluaa esittää koko 1900-luvun keskeisen materiaalihistorian näiden veljesten kautta. Oikeassa elämässähän Collyerin veljesten asunnosta kuljetettiin ulos 140 tonnia tavaraa sen jälkeen, kun he olivat löytyneet sieltä kuolleina.

On tietysti toinen asia, miten hyvin tällainen tavara auttaa muodostamaan kuvaa yhdestä vuosisadasta ja sen arvomaailmasta. Esimerkiksi kaasunaamarit eivät avaa ainakaan minulle minkäänlaista huikaisevaa näköalaa 1900-luvun sotahistoriaan. Tähän olin oikeastaan hiukan pettynyt, ettei tavarapaljouden esittelystä kaikilta osin synny paljon muuta kuin yksityiskohtien luettelomaista selostusta. Ongelma on hiukan samankaltainen kuin Marssissa: kun kaikki mahdollinen raahataan näkösälle ja marssitetaan lukijan silmien edestä, mikään ei oikein jää mieleen.

Paitsi ettei asia ole tällä kertaa aivan näin mustavalkoinen. Homer ja Langley on tarinana paremmin hallittu kuin Marssi, ja veljesten asuntoon rakentuva jätevuori toimii kokonaisuudessaan vaikuttavana kuvana materialistisesta vuosisadasta. Hautautuminen romun keskelle ja mustien ikkunaluukkujen taakse on haikea kohtalo, kun samaan aikaan ympärillä aukeaa suurkaupunki täynnä elämää. Sokean ja vähitellen myös kuuroutuvan Homerin kertomus kuvaa tarkasti sitä, miten Harlemissa sijaitsevan kivilinnan läpi ovat aikojen saatossa kulkeneet gangsterit, katutytöt, pianonsoiton oppilaat, apulaiset, hipit, muusikot. Hamstraaminen on itsessään syvästi surullista, ja hautautuminen kirjapinojen ja lehtikasojen ja kaiken mahdollisen käyttökelvottoman romun keskelle tekee veljesten kohtalosta suorastaan musertavan. Olennainen tulee näissä virkkeissä:

Siinä elämänvaiheessamme talo oli vaarallisesti risteilevien polkujen labyrintti, täynnä esteitä ja umpikujia. Jos valoa oli tarpeeksi, sanomalehtipaalien välissä mutkittelevia käytäviä pistin pystyi liikkumaan, tai reitin saattoi löytää myös ujuttautumalla sivuttain sekalaisten rojuröykkiöiden välistä – kasoissa oli pianojen sisuksia, virtajohtoihin käärittyjä moottoreita, työkalulaatikoita, maalauksia, autonosia, renkaita, pinottuja tuoleja, antiikkilamppuja, paikoiltaan siirrettyjä vanhempiemme kalusteita, rullalle käärittyjä mattoja, vaatekasoja, polkupyöriä – mutta liikkuminen edellytti sellaisia luontaisia kykyjä kuin sokealla miehellä, joka aistii esineiden paikat ilman siirtymien perusteella ja pääsee siten huoneesta toiseen tappamatta matkalla itseään. (Sivu 162.)

Hienosti kiteytetty ajatus: ihmisen täytyy olla sokea selvitäkseen tässä materialistien maailmassa.

Homer ja Langley ei yritä olla Suuri Amerikkalainen Romaani, vaikka ainekset ovat mahtipontiset, jopa suuruudenhullut. Kaiken keskellä huomasin miettiväni, miksi Doctorow on kirjailijana niin monimutkainen tapaus, yhtä aikaa arvostettu ja unohdettu. Sitten havaitsin tämän lauseen, joka on painettu suomennetun teoksen kansiliepeeseen: ”Häntä on kiitetty erityisesti taidosta yhdistää mukaansatempaava tarina asiantuntevasti kuvattuun miljööseen.”

Kirjojen kansitekstit kuuluvat vaikeimpien kirjallisuudenlajien joukkoon, mutta tuo on jo suorastaan kiusallista. Kunpa edes passiivi olisi korvattu jollain aktiivisella vaihtoehdolla! Syntyisi aivan erilainen vaikutelma, jos kansiliepeessä lukisi vaikka Michiko Kakutanin ylistämä... tai James Woodin arvostama... tai oikeastaan mitä tahansa yksilöityä. Mukaansatempaava tarina ja asiantuntevasti kuvattu miljöö sopisivat melkein kehen tahansa tunnettuun amerikkalaiseen kirjailijaan. Ennemmin kiinnittäisin huomiota Doctorowin omaperäiseen aikakäsitykseen: hänen teoksissaan aika taipuu. Anakronismeissaan Doctorow on aidosti ovela.

Mutta miksi en kaikesta huolimatta osaa ylistää Doctorowia? Miksi en muista nostaa häntä esiin keskusteluissa, osoittaa jotenkin tätä mykkää arvostustani? Asia askarruttaa minua.

Doctorowin unohtamista Suurimpien Amerikkalaiskirjailijoiden listalta voi tarkastella myös genren näkökulmasta. Doctorowin leipälajina on historiallinen fiktio, eikä se ole lajityyppinä lähtökohtaisesti villitse suuria kansanjoukkoja aikalaiskeskusteluissa. Doctorowin romaanit sijoittuvat Yhdysvaltain historian murroskohtiin, ja moni niistä on vielä melko lähellä. On vielä vaikea hahmottaa, onko Doctorowin näkemys niistä ainutlaatuinen ja kestävä. Kaiken lisäksi hän taivuttelee todellisuutta mielensä mukaan, vaihtaa faktoja paremmin tarinaan sopiviin fiktiivisiin elementteihin. Olen myös taipuvainen ajattelemaan hänen romaaniensa filmatisointeja niin, että ne ovat jättäneet julkisessa keskustelussa alkuteokset varjoonsa – Dustin Hoffmanin tähdittämä Billy Bathgate ja Milos Formanin ohjaama Ragtime ainakin.

Myönnän, etten ole kokenut varsinaista tunnemyrskyä yhdenkään Doctorowin teoksen ääressä. Kun arvostaminen on jo valmiiksi hiljaista ja älyperäistä, hehkuttaminen jää vähiin myöhemminkin. Arvostan, mutta en fanita. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Doctorow erityisesti tarvitsisi minulta minkäänlaista suosionosoitusta: hänelle löytyy varmasti myös äänekkäitä kehujia maailmalta.

Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn muitakin itseltäni vuosiksi unohtuneita mutta suuresti arvostettuja amerikkalaisia tekijöitä. Sellaisia olisivat ainakin Don DeLillo, John Edgar Wideman ja Carol Shields. Mutta pitäisikö fanitusta ylipäätään pitää kaunokirjallisuuden mittarina? Jos kyllä, mistä se kertoisi?

Hipsterikirjallisuutta

Varmaan moni muukin kiinnostui Tao Linistä Hesarin taannoisen jutun perusteella. Millainen kirjailija on tämä 29-vuotias newyorkilainen, jonka teoksissa nykyteknologia ja sosiaalinen ahdistus paiskaavat kättä?

Tartuin Tao Linin pienoisromaaniin Shoplifting from American Apparel (Melville House, 2009). Se kertoo masentuneesta Samista, joka vetelehtii, elää varastelemalla, syö muroja soijamaidolla ja on kirjailija. Sam ei vain tunnu saavan kovinkaan paljon aikaiseksi kirjallisella rintamalla, koska hänen aikansa kuluu Gmailin chatissa ja yleisessä sosiaalisessa bondailussa. Masentuneeksi Sam on tosiaan aivan yllättävän sosiaalinen, ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä.

Teos marssittaa lukijan eteen koko joukon amerikkalaista arkipäivän esineistöä, New York Timesin Style Guidesta Wendy’sin hampurilaisten kautta Bret Easton Ellisin romaaneihin, Rilo Kileyn levyihin ja Odwallan mehuihin. Samin ja hänen kavereidensa kulutusvimma kohdistuu pääosin vegeruokiin ja hipsterituotteisiin, joilla he voivat osoittaa elävänsä tietynlaista elämää. Gmail, Facebook, YouTube, Photobucket ja monet muut nettipalvelut täyttävät vuorokauden minuutit.

Juonta teoksessa on vain nimeksi. Sam suorittaa myymälävarkauden kahteen otteeseen – toisella kerralla American Apparelista ja toisella kerralla yliopiston tietokonekaupasta – ja jää kummallakin kerralla kiinni. Oikeanlaisen elämäntavan ylläpitämiseksi otetaan siis tietoisia riskejä. Samilla on myös yrityksiä tyttöystäväksi, ensin Sheila ja lopussa Audrey, mutta kummankaan kanssa hän ei pääse oikein alkua pidemmälle.

Teoksessa kerrotaan hyvin lakonisella kielellä haahuilusta ja jahkailusta, ja tämä tietty intohimottomuus oli ainakin minulle lukijana ajoittain lähes sietämätöntä. Jahkailusta on sentään kirjoitettu merkittäviä eepoksia, joissa on uudistettu kieltä ja luotu kokonaisia maailmoja, mutta tässä ei synny oikeastaan mitään. Sam ei pääse juuri missään maaliin, myymälävarkaudetkin jäävät vain yritelmiksi, kirjallisista hankkeista puhumattakaan. Jopa Samin ahkerasti harrastama masturbaatio vaikuttaa pohjimmiltaan täysin innottomalta.

Onko Tao Lin kupla? Onko tämä pienoisromaani kupla? Kysymykset ovat retorisia, ja ne toistuivat mielessäni koko lukuprosessin ajan – uskon, että se on ollut myös tekijän tarkoituksena. Sisällyksettömyydestä on tehty performanssi, jossa kyseenalaistaminen toimii käyttövoimana. Kannattaako tällaista nollasisältöä edes kertoa, kuvailla, kirjoittaa? Mikä on lähtökohtaisesti luomistyön arvoista? Jo teoksen takakansiteksti on tältä kantilta katsottuna häikäilemättömän provokatiivinen: ”The inmate with a mop held back the inmate without a mop.”

Näinhän taideteoreettisia virityksiä rakennetaan; tällaisista on Amerikassa varmaan yksityiskohtaisia oppikirjojakin. Elämän tarkoituksettomuudesta todistetaan kirjoittamalla siitä juuri sellaisena kuin se ympärillä näkyy. Ja jos lukijana kyseenalaistaa sen, teos kysyy vastakysymyksen: jos elämä ei ole tätä, mitä se sitten on? Vastaukset siihen olisivat alkuperäistä teosta arvokkaampia, ellei teos pyrkisi kaikessa aina muistuttamaan itsestään liikkeellepanevana voimana. Että se sai lukijansa ”ajattelemaan”.

Rivakassa dialogissaan Shoplifting from American Apparel tuntuu ihan tuoreelta, vaikka repliikeissä näkyy samanlainen poseeraus, joka häiritsi ainakin minua läpi koko tekstin. Ollaan yhtä aikaa naivistisia ja näennäisen oppineita, pinnallisia ja korostetun syvämietteisiä, täysin latteita ja vimmatun intertekstuaalisia. Kirjallisia ja populaarikulttuurisia viitteitä satelee joka suuntaan, mutta kaikki tuntuu yhtä merkityksettömältä. On vain tämä Sam, joka vähän näpistelee ja chattailee. Ja kun hän joutuu oikeuteen, hän toimii näin:

Around 10 a.m. Sam was called into a very small room where he sat opposite a public attorney. “You have no prior arrests, you’ll get one day community service with a fine,” said the public attorney through bars. 

“I have a prior arrest,” said Sam. 

The public attorney stared at Sam.“Don’t say that,” she said. “Don’t tell me that.”

”Oh,” said Sam. “Okay. Thank you.”

Vaikea tällaista pienoisromaania on arvioida muuna kuin osana kirjallista performanssia. Enkä voi yhden satasivuisen tekstin perusteella leimata kirjailijaakaan lahjattomaksi. Mutta jotenkin tuntuu, että Tao Lin on Twitterissä paljon kiinnostavampaa seurattavaa kuin tällaisessa painetussa muodossa.