Minun on ollut vaikea kytkeä brittiläisen Zadie Smithin romaaneja niihin
päämääriin, joita hän esittää kirjoituskokoelmassaan Changing My Mind (Penguin Books, 2009). Teos sisältää kaikkea
esseistä puheisiin, muistelmateksteihin ja elokuva-arvioihin. Niistä muodostuu
kuva kirjailijasta, jolla on erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisen tyylin ja
rakenteen taju.
Suomeksikin hyvin pian julkaisunsa jälkeen käännetyt Valkoiset hampaat (White Teeth, 2000), Nimikirjoitusmies
(The Autograph Man, 2002) ja Kauneudesta (On Beauty, 2005) ovat suhteellisesta monitasoisuudestaan huolimatta
hyvin perinnetietoisia ja henkilövetoisia romaaneja, joissa ei pyritä
rakenteellisiin irtiottoihin. Sisällöllistä rosoa niissä on, muttei kielen
tasolla vielä mitään äärimmäistä.
Smithin kirjoitukset saivat minut odottamaan radikaalimpaa,
kielellisesti entistä kunnianhimoisempaa ja rakenteellisesti haastavampaa
romaania. Sellainen myös tuli. Viime vuonna julkaistu NW ilmestyi tänä syksynä suomeksi nimellä Risteymiä.
Teoksen ”radikaalius” on luonteeltaan jotain sellaista, mitä
perinnetietoiselta romaanikirjailijalta sopi odottaakin. Kun muistaa, että
radikaalin kantasana on latinan juuria tarkoittava radix, Smithin tarkoitusperät hahmottuvat paremmin: Risteymiä hakeutuu paikoitellen sellaisille
juurille, josta ovat peräisin niin kollaasitekniikka kuin tajunnanvirtakin.
Changing My Mind
-kokoelmasta minulle on jäänyt erityisesti mieleen puhe, jonka Smith on pitänyt
kirjailijuudesta Columbian yliopistossa New Yorkissa 2008. Nimellä That Crafty Feeling julkaistussa
puheessa Smith luokittelee kirjailijat Micro Managereihin ja Macro
Plannereihin, ääripäihin keksimisen ja suunnittelun mukaan. Vaikka polarisoitu
näkemys löytöretkeilijä- ja insinöörikirjailijoista ei sinänsä ole mitenkään ennenkuulumaton,
kiinnostavaksi puheen tekee Smithin omakohtaisuus.
Smith kertoo olevansa Micro Manager, kirjailija, joka voi nyhertää
romaanin ensimmäisten 20 liuskan kanssa useamman vuoden ajan, mutta kun aloitus
loksahtaa kohdalleen, loput 400 liuskaa voivat syntyä samassa ajassa kuin tuo
aloitus. Hän työstää romaanikokonaisuutta ja ilmaisua noiden ensimmäisten
sivujen ääressä eikä lähde niiden ulkopuolelle rakentelemaan juonikulkuja eikä
henkilöhistorioita. Hän pitää itselleen täysin mahdottomana sellaista työtapaa,
jossa kohtauksia voisi liikutella Post-it-lapuilla, kokonaisia henkilöitä olisi
mahdollista poistaa teoksesta kesken kaiken ja esimerkiksi tapahtumapaikka vaihtuisi
versioiden välissä Lontoosta Berliiniin. Teoksen tekeminen on myös pakko aloittaa
ensimmäiseltä sivulta, ei esimerkiksi keskeltä, mikä on kuulemma Macro
Plannereiden yleinen tapa.
Smithin puheen vilpittömyyttä voi tietenkin epäillä, mutta ehdottomasti
siitä huokuu klassinen, vanhakantainen taiteilijuus: vain taiteilija itse
tietää, milloin teos on valmis (se on valmis, kun hän laittaa sille pisteen).
Sitä päätöstä ei voi kukaan tehdä hänen puolestaan. Ajatus on kieltämättä
kaunis.
Smithin kuvailemaan työtapaan kuuluu luovuuden vastapainona
äärimmäinen epävarmuus. Hän ainakin väittää, ettei ollenkaan tiedä, mitä
romaanissa tulee tapahtumaan, kun hän aloittaa kirjoittamisen. Teoksen henkilöt
alkavat elää omaa elämäänsä, juonikulut risteävät, asioita tapahtuu – ja
lopetus voi olla jotain aivan muuta kuin kirjailija itse oli etukäteen kuvitellut.
Ja kun teos on valmis, siihen alkaa Smithin mukaan vähitellen suhtautua
inhoten, puolustella sen tekemistä ja työstää siitä irtautumista. Lopulta
kirjailijakin haluaa tunnustaa muuttuneensa. ”My God, I was a different person!”
Smithin puhe tuli hakemattakin mieleen, kun luin Risteymiä. En edes voinut muuta; tiesin,
kenen kanssa olin tekemisissä. Jo romaanin ensimmäiset noin 20 sivua
muistuttivat, mitä Smith oli kertonut: Micro Managereiden romaanien aloitus on
usein niin täyteen pakattu, että se vaatii paljon sisäistämistä – koko tarinan
ydin on usein niissä sivuissa. Risteymissä
niin todella on.
Ensimmäisten sivujen aikana tapahtuu paljon. Shar-niminen
tyttö tulee yllättäen Leah Hanwellin ovelle Luoteis-Lontoossa ja vaatii
epätoivoisena apua, kolmeakymmentä puntaa. He eivät tunne toisiaan, Leah tuntee
tarvetta auttaa. Välikohtaus sysää Leahin arvioimaan tekojaan suhteessa
menneisyyteensä, ja sitä hän työstää koko teoksen ajan. Valkoihoinen Leah on
naimisissa länsiafrikkalaisen Ranskan kansalaisen Michelin kanssa. Michel
haluaisi lapsen, mutta Leah haraa vastaan eikä halua selittää syitä.
Romaanin toinen keskushenkilö on Leahin ystävä Natalie
Blake, jolla on aivan erityisen monimutkainen elämäntarina. Tummaihoinen Natalie
on erittäin menestynyt juristi, mutta hänet on tunnettu Luoteis-Lontoon
lähiössä Keishana. Natalie menee naimisiin rikkaan lakimieskollegansa Frank De
Angelisin kanssa ja muuttaa hienoon taloon. He saavat kaksi lasta ja päätyvät
armottomaan uraputkeen, jossa Frank hankkiutuu leväperäiseen pankkibisnekseen
ja turhautunut Natalie alkaa etsiä selityksiä menneisyydestään. Keisha nousee
uudelleen esiin.
Kummankin naisen taustalla kummittelee Nathan Bogle, entinen
koulukaveri, joka vaikuttaa edelleen Kilburnin ja Willesdenin seuduilla.
Bogleen kytkeytyy myös teoksen keskelle sijoitettu tarina kolmekymppisestä Felix
Cooperista, joka lähtee Sohoon epäonniselle reissulle ostamaan autoa
krapulaiselta Tom Merceriltä.
Luoteis-Lontoon lähiöiden ihmisten elämänkohtalot
muodostavat siis eri aikatasoilla risteilevän kudelman. Leahille ja Natalielle menneiden
penkominen on inhimillisten päätösten arkeologiaa, jossa menneisyys yhtä aikaa
sekä selittää heidän tekojaan että peittää heidän todelliset motiivinsa. Kummallekin
keskiluokkaiseen elämään sopeutuminen aiheuttaa jatkuvia ongelmia, mikä he
työstävät nostalgisoimalla esimerkiksi 1990-luvun ekstaasibileitä Ibizalla. He
ovat tavallaan saavuttaneet haluamansa mutta samalla haluavat rikkoa kaiken,
koska eivät kestä sitä. Sanoinko jo, että Zadie Smith kykenee luomaan
romaanihenkilöitä, jotka eivät tyhjene muutamaan sanaan?
Rakenteellisesti Risteymiä
on fragmentaarinen ja koostuu toisistaan tyylillisesti erottuvista jaksoista,
mutta kaikesta huolimatta lopputulos ei ole mielestäni varsinaisesti ”kokeellista”
kirjallisuutta. Smithin kokeellisuus sisältää tyyli- ja rakennevalintoja, joita
käytännössä kaikkia on kokeiltu jo aiemmin – ja ne on myös pääosin huomattu
toimiviksi. Postmodernismistakaan Smithin kohdalla ei ole syytä puhua, niin
perinnetietoisina ja intertekstuaalisesti perusteltuina ratkaisut pysyvät.
Risteymiä on siis käytännössä paljon velkaa James Joycelle ja hänen aikalaisilleen, oikeastaan koko modernismin
projektille. (Tommi Melender on blogissaan osuvasti määritellyt, että Risteymiä edustaa
jonkinlaista retromodernismia.)
Smithin henkilöt siis kulkevat Luoteis-Lontoossa hetkittäin kuin
Joycen hahmot Dublinissa. Henkilöiden psykologiset oikut muistuttavat Nabokovista, myyttisiä paikkoja on kuin
William Faulknerilla ikään. Muutaman
kerran Smith väläyttää jo niinkin varhaisista vaiheista kuin jostain Mallarmén ja Apollinairen runoudesta periytyviä keinoja, kun teksti
kirsikkapuusta asettuu kirsikkapuun muotoon ja ihmisen suu taipuu kirjaimiksi.
Myös romaanin numerosymboliikka 37:n ympärillä kasvaa niin laajamittaiseksi,
että siitä saisi ihan oman tutkielmansa.
Pidän Risteymiä Smithin
parhaana romaanina. Hänen tekniikkansa tekee oikeutta tarinalle, ja kerrankin
runsasmuotoisuus aiheuttaa ennen kaikkea tunteen mielenkiintoisesta
kerrostuneisuudesta. Useinhan tämänkaltaiset tarinakudelmat muuttuvat joko
kiusalliseksi palapeliksi, jossa jokainen pala loksahtaa paikalleen, tai sitten
pelkäksi tarinamössöksi, jossa mikään asia ei kasva toista
merkityksellisemmäksi.
Risteymiä liikkuu sujuvasti eri tasoilla. Pitkien
tarinakokonaisuuksien keskeltä saattaa nousta esiin kirkas ajatus, niin kuin
vaikka tämä:
46. Hetken tauko abstraktille ajatukselle
Kautta maailman perheiden keskuudessa, eri kielillä, nousee lopulta esiin sama lause: ”En enää tunne sinua.” Siellä se lymyilee, jossain talon suojaisessa sopessa, odotellen aikaansa. Kuppipinon välissä tai puristuksissa dvd-levyjen tai muiden tallennusvälineiden seassa. ”En enää tunne sinua!” (Sivu 204.)
Näköjään myös Micro Manager voi kyetä hahmottamaan suuria
kokonaisuuksia ja ohjaamaan teemaansa kaikkialle. Ja samalla voi miettiä, mistä kaikki lähti. ”My God, I was a different person!”
