Elävänä takaisin

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joista en ole tiennyt etukäteen mitään. Tämä ei kuulu niihin. New York Times Book of the Year, Guardian Book of the Year, Guardian First Book Award 2012, Sunday Herald Book of the Year, TLS Book of the Year, Evening Standard Book of the Year... Kevin Powersin The Yellow Birds on ollut esillä kaikkialla, enkä ole mistään lukenut pettynyttä arviota. Sitä on verrattu klassikkoihin Alastomista ja kuolleista aina Länsirintamalta ei mitään uutta -romaaniin.

Palkintohevosen tarkastelu on aina vaikeaa: joku toinen on jo nähnyt sen erinomaisuuden ja tunnistanut sen julkisesti. Yksityistä löytämisen iloa ei voi enää kokea. Toisaalta palkintohevosen kyydissä voi ajatella liittyvänsä hiljaiseen kansainväliseen yhteisöön. Tässä tapauksessa minäkin liityn Kevin Powersin romaanin ihailijoihin. Kyseessä on paras nykyaikaista sotaa käsittelevä romaani, minkä muistan lukeneeni.

The Yellow Birds alkaa kuitenkin vähän väkinäisesti. Powers (s. 1980) on itse entinen sotaveteraani ja runoilija, ja tietynlainen perinteikäs runollisuus on pinnassa romaanin kankeassa aloituksessa. Kaikki saa alkunsa Al Tafarista:

The war tried to kill us in the spring. As grass greened the plains of Niniveh and the weather warmed, we patrolled the lowslung hills beyond the cities and towns. We moved over them and through the tall grass on faith, kneading paths into the windswept growth like pioneers. While we slept, the war rubbed its thousand ribs against the ground in prayer.

Vähitellen luonteva tyyli kuitenkin löytyy, kielikuvat eivät enää dominoi kerrontaa vaan loksahtelevat paikalleen orgaaniseen kokonaisuuteen. Kaikkineen The Yellow Birds on täynnä draamallisia räjähdyksiä, iskuja ja osumia, joista läheskään kaikilla ei ole tekemistä taistelukentän todellisuuden kanssa. Sissisodan kuvauksessakin Powersin romaani näyttää, mitä nuoren ihmisen mielelle tapahtuu ääritilanteessa ja miten sellainen muuttaa ihmistä.

Romaanin päähenkilö on John Bartle, joka värväytyy 21-vuotiaana Yhdysvaltain armeijan sotilaaksi Irakiin. Hänen taisteluparikseen valikoituu 18-vuotias Daniel Murphy. He ovat siitä lähtien Bart ja Murph, erottamattomat. John lupaa Murphin äidille läksiäisjuhlassa, että tuo pojan elävänä takaisin. Poikien ryhmäjohtaja, kersantti Sterling kuulee lupauksen ja hermostuu. Yleensä kaunokirjallisessa tekstissä väkivallan uhka toimii suoran väkivallan kuvausta paremmin, mutta tällä kertaa kohtaus on niin dramaattinen, että lukijan pulssi nousee.

”You shouldn’t have done that, Private.”

”What?”

He stopped and put his hands on his hips. ”C’mon. Promises? Really? You’re making fucking promises now?” 

I was annoyed. ”I was just trying yo make her feel better, Sarge,” I said. ”It’s not a big deal.”

He knocked me to the ground quickly and hit me twice in the face, once below the eye and once directly in the mouth. I felt his knucles fold my lips under my teeth. I felt my front teeth cut into my top lip, the blood running hot and metallic into my mouth.

Vammojen ja tilanteen kuvaus vielä jatkuu tuosta, mutta varsinaisia pointteja on tässä vaiheessa kaksi: 1) sodan runollisuus on täysin kadonnut, 2) Murphin kuolema on tässä vaiheessa lukijalle varmaa.

John tekee lupauksen, jonka täyttäminen Irakissa osoittautuu mahdottomaksi. Sterling on sietämätön esimies, väkivaltainen ja häijy, mutta hänessä on myös tiettyjä todenpuhujan piirteitä, jotka herättävät alaisten vaistomaisen kunnioituksen. Päähenkilön ja Sterlingin suhde on yksi The Yellow Birdsin kantavista jännitteistä, ja se kestää hienosti loppuhuipennukseen saakka.

Romaani kulkee sujuvasti eri aikatasoissa, ja on pakko ihailla, miten Powers on rakentanut niiden välisen yhteyden. Toisessa tasossa kuljetaan vuoden 2004 syys–lokakuun aikana Al Tafarin taistelukentillä kohti Murphin kuolemaa, toisessa tasossa taas katsotaan elämää ennen komennusta loppuvuodesta 2003 ja komennuksen jälkeen aina kevääseen 2009 saakka. Tarinan kumpikin päälinja tähtää nimenomaan Murphin kohtalon selvittämiseen.

Kokonaisuudessa on myös hienoja upotuksia esimerkiksi Johnin kotiuttamista edeltäviltä päiviltä Saksan Kaiserslauternista. John vierailee katedraalissa ja tapaa papin. Ainakin omassa päässäni syntyi syvä yhteys sen välille, miten raamatullisista maisemista tullut nuorimies kokee olonsa kirkossa niin toivottomaksi:

I thought about what the priest asked and I looked around the cathedral. It was a beautiful place, most beautiful I’d seen in a long time. But it was a sad kind of beauty, like all things created to cover the ugly reason they existed. I took the pamphlet out of my pocket. The entire history of the church was written there, three pages for a thousand years. Some poor fool had had to decide what was worth remembering, had had to lay it out neatly for whomever might come along to wonder. I had less and less control over my own history each day. I suppose I could have made some kind of effort. It should have been easy to trace: this happened, I was there, that happened next, all of which led inevitably to the present moment. I could have picked up a handful of dirt from the street outside, some wax from the candle on the altarpiece, ash from the incense as it swung past. I could have wrung it out, hoping I might find an essential thing that would give meaning to this place or that time. I did not. Certainty had surrendered all its territory in my mind. I’d have just been left with a mess in my hands anyway, no more. I realized, as I stood there in the church, that there was a sharp distinction between what was remembered, what was told, and what was true. And I didn’t think I’d ever figure out which was which.

Tuossa kohdassa – kuten monissa muissakin – kertoja valmistelee huolellisesti tulevaa. Romaanin kantavana teemana on muisti, muistaminen: Murph nimittäin kuolee epäselvissä oloissa. Tapauksen peittäminen ja paljastuminen muodostaa romaanin suuren kaaren, joka on sanalla sanoen vaikuttava. Koko ajan päähenkilö perustelee ratkaisujaan, hioo päättelyketjujaan ja listaa sodan syyksi kaikelle inhimilliselle päätöksenteolle. Viimeisin muistuttaa Hemingwayn Kenelle kellot soivat -romaanin eetosta. ”Qué cosa más mala es la guerra”, Robert Jordan huokaa. Miten pahaa sota onkaan. Powersin romaanin versio samasta aiheesta kuuluu kuitenkin näin:

We were not destined to survive. The fact is we were not destined at all. The war would take whatever it could get. It was patient. It didn’t care about objectives, or boundaries, whether you were loved by many or not at all. While I slept that summer, the war came to me in my dreams and showed me its sole purpose: to go on, only to go on.

Romaanissa edetessä alkaa käydä ilmi, miten kaksijakoista kerronta on: sotakuvauksissa kertoja hyödyntää täysin tietoisesti runollisempaa metodia kuin sodan ulkopuolisissa. Ainakin minut se saa ajattelemaan niitä ensimmäiseen maailmansotaan lähteneitä taiteilijoita, joiden romanttiset illuusiot karisivat heti, kun ensimmäinen keskitys oli osunut tarpeeksi lähelle. Samalla tavalla nämä nykyajan nuoret miehet kohtaavat televisiosarjojen ja sotapelien jälkeen raa’an todellisuuden, jossa näennäisen suoraviivaisten ratkaisujen seuraukset ovatkin arvaamattomia.

The Yellow Birds on oikeastaan kuin taidokas kellokoneisto. Upeasti rakennettujen jännitteiden, osien välisen tarkan virityksen ja rajallisessa tilassa tehtyjen ratkaisujen jälkeen sitä katsoo hämmästyneenä. Siinä on totuuden ja kauneuden lisäksi ominaisuus, joka harvassa romaanissa on: se saa lukijan näkemään myös oman aikansa.