maanantai 5. toukokuuta 2014

Kirjallista vainoamista

Kun amerikkalaisen romaanin alku sijoittuu yliopiston luovan kirjoittamisen koulutukseen, tunnelma virittyy kai väistämättä melko kirjalliseksi. Ja kun opinahjon nimi on Camden College, ollaan joko Bret Easton Ellisin romaanissa tai jossain sellaisessa teoksessa, joka on erittäin tietoinen Ellisin keksimästä paikasta.

Jaime Clarken vastikään ilmestynyt Vernon Downs (Roundabout Press, 2014) on romaani Bret Easton Ellisistä ja fanista, joka raivaa tiensä hänen lähelleen. Ellis kulkee romaanissa nimellä Vernon David Downs, tuttavallisemmin siis Vernon Downs (New Yorkin osavaltiossa on muuten myös samanniminen laukkarata). Päähenkilö Charlie Martens on kirjallisuutta opiskeleva nuorimies, joka etenee määrätietoisesti kirjailijan kotiin saakka.

Kuinkahan monta Suurta Amerikkalaista Romaania on sijoitettu yliopiston kirjallisuuskoulutukseen tai sellaisen liepeille? Viime vuosina muistan lukeneeni sellaisen muun muassa Jeffrey Eugenidesilta (The Marriage Plot, 2011) ja Philip Rothilta (Indignation, 2008). Char Harbachin Pelin henki (The Art of Fielding, 2011) odottaa hyllyssäni vielä parempia aikoja. Jenkeissä campus novel on itse asiassa niin suuri genre, ettei sitä aina muistakaan näin suomalaisesta näkökulmasta. Suomessa yliopistoon sijoittuvia romaaneja nähdään toki säännöllisesti, mutta niiden asema ei ole yhtä vakiintunut kuin Yhdysvalloissa. Ei täällä tietysti ole ihan vastaavaa yliopistotasoista kirjoittajakoulutustakaan.

Jaime Clarke avaa siis romaaninsa kampuskohtauksella. Bret Easton Ellisin The Rules of Attraction (1987, suom. Vetovoiman lait) sijoittuu kampukselle, joten asetelmalle on perusteensa. Huomattava osa Clarken ratkaisuista on perusteltavissa ensisijaisesti viittauksilla Ellisiin, ja siitä voi tehdä helposti päätellä, kuinka hyvin romaani toimii omillaan. Moni ratkaisu kantaa aika heikosti, jos Ellisin tuotanto ei ole lukijalle ollenkaan tuttua.

Charlie Martens tutustuu Vernon David Downsin tuotantoon tyttöystävänsä Olivian kautta. Lontoosta Phoenixiin vaihto-opiskelijaksi tullut Olivia palvoo Downsin teoksia, ja ja kun Olivia jättää Charlien, Charlie päättää hankkia Olivian takaisin – tietenkin – Downsin avulla. Ainekset ovat kuin kunnon kampusromaanissa konsanaan: kiihkeää ja melodramaattista. Tunnelma kuitenkin muuttuu, kun Charlie lähtee tien päälle. Ensin hän matkustaa Vermontissa sijaitsevaan Camden Collegeen ja hankkii opintotoimistosta kepulikonstein Vernon Downsin yhteystiedot. Seuraava intertekstuaalinen askel on Sieppari ruispellossa, kun Charlie matkustaa herkällä mielellä New Yorkiin etsimään Vernon Downsin käsiinsä.

Vernon Downs löytyy Manhattanilta varsin helposti, ja kumman mutkattomasti Charlie myös saavuttaa kuuluisan kirjailijan luottamuksen. Downs muistuttaa tosiaan ulkoisesti monin tavoin esikuvaansa, ja hänen tuotantonsa myötäilee sitä yhtä lailla: läpimurtoromaani The Vegetable King sisältää paljon raakuuksia, joita suuren yleisön on ollut vaikea hyväksyä, ja esikoisteos Minus Numbers on huumehöyryisine juhlintoineen ollut kaksikymppisen Downsin pääsylippu kirjallisiin piireihin. (Ellisin esikoisteos Less Than Zero eli Alta nollan kulkee myös teemojensa puolesta tarinassa mukana.)

Totta kai myös Charlie Martens kirjoittaa kaunokirjallista proosaa ja näyttää tekstejään Downsille. Downs lupaa lukea Charlien novellin, antaa siitä palautteen ja suositella sitä myös agentille, jos Charlie tekee palveluksen: Charlien pitää kirjoittaa pilalle menneestä nuorisosta John F. Kennedy Jr:n George-lehteen hänen puolestaan. Charlie tekee työtä käskettyä, ja vähitellen hänestä tuleekin Downsin avustaja: hän alkaa järjestää Downsin kirjallista materiaalia Camden Collegen arkistoa varten. Ja kun Downsin ex-tyttöystävä kadottaa heidän Oscar-koiransa ja Downs lähtee etsintämatkalle, Charlie jää yksin kirjailijan kotiin.

Charlie on jo yksissä juhlissa antanut kirjallisuustoimittajan luulla häntä Vernon Downsiksi. Kun Charlie jää Manhattanin kämpille yksin, hän ikään kuin luisuu Downsiksi. Hän ei väitä kenellekään varsinaisesti mitään – hän vain jättää oikaisematta asian, kun ihmiset luulevat häntä Downsiksi. Naapureille, drinkkiseuran tarjoajille, bilekutsun tuojille ja erinäisille toimittajille hän toimittaa Downsin virkaa. Mutta Olivia ei vain ota yhteyttä. Sen sijaan moni muu ottaa, ja Charlie vetää sujuvasti menestyskirjailijan roolia niin puhelimessa, sähköpostissa kuin kirjallisilla kokkareilla. Eikä romaaniin rakennettu mise en abyme olisi mitään, ellei Charlie kohtaisi ihmistä, joka on täsmälleen samalla asialla kuin hän itse.

Tässä vaiheessa myös romaani saavuttaa lakipisteensä, Lunar Park -viittaukset tulevat käytettyä ja juonen hieno kierre tulee sellaiseen kohtaan, jossa kaikki lähtee pienenemään. Fiilis on hiukan sama kuin Sofia Coppolan hienosti alkavassa Somewhere-elokuvassa, joka päättyy dramaattisen loppuhuipennuksen sijaan ankeaan antikliimaksiin: tyhjyyden kuvaus on ratkaisun hetkellä pelkkää tyhjyyttä. Charliella on myös henkilökohtainen tragediansa, mutta kun asia lopussa tulee ilmi, sen painoarvo jää mitättömäksi. Se tuntuu kirjalliselta pelastusrenkaalta. Sen pitäisi selittää kaikki tapahtumat, mutta se on niin huonosti pohjustettu, ettei niin tapahdu.

Koko ajan Clarken romaani tuntuu sinnittelevän jossain yhdentekevyyden rajamailla. Idea on tavallaan kekseliäs, juoni kulkee tavallaan sujuvasti, kieli on tavallaan... ihan toimivaa. Mutta teos ei missään vaiheessa kasva sellaiseen mittaluokkaan, että se nousisi luomansa intertekstuaalisen verkon yläpuolelle ja näyttäisi lukijalle jotain, mikä ei olisi aivan ilmeistä. Teos velloo omassa nokkeluudessaan, mutta ei sellaisenaan kuitenkaan ihan riitä. Ainakaan minulle. Totta kai tällainen pastissi on kunnianosoitus Bret Easton Ellisin tuotannolle ja syvä kumarrus J.D. Salingerille, mutta kun pintaliito drinkkibaareissa ei saa syvyyttä edes päähenkilön menneisyyden traagisesta paljastuksesta, jotain olennaista tekstistä puuttuu. Ehkä sielu?

Toisaalta romaanin kiinnostavin ulottuvuus on oikeastaan ulkokirjallinen. Kirjan kirjoittaja Jamie Clarke on elävässä elämässä suhtautunut jossain määrin pakkomielteisesti Bret Easton Ellisiin. Hän on oikeasti hankkinut Benningtonin alumnitoimistosta epärehellisin keinoin Ellisin yhteystiedot ja keplotellut haastattelemaan Ellisiä tämän loft-asuntoon Manhattanilla. Ellis myös luki Clarken esikoisromaanin We’re So Famous (Bloomsbury USA, 2001) ja auttoi sen kanssa. Tästä kaikesta Clarke kertoi Gawkerin haastattelussa jo vuonna 2005. Silloin Vernon Downs -niminen käsikirjoitus oli ilmestynyt pdf-muodossa Ellisin fanisivustolle – mitään romaania ei vielä ollut, mitään kustannussopimuksia ei ollut edes allekirjoitettu. Romaanin päähenkilökin oli vielä nimeltään James Wells. Kului yhdeksän vuotta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti