Rakkaus, kuolema & kehnot ajokorttikuvat

David Shields herätti suurta huomiota vuonna 2010 julkaistulla teoksellaan Reality Hunger. A Manifesto. Erinäisistä kreditoimattomista lainauksista koostettu teos oli provokatiivinen antiromaani, julistus siitä, miten uudenaikainen kaunokirjallinen teos tulisi rakentaa – ja samalla yksi esitys sellaisesta.

Toinen puoli minussa ihasteli Reality Hungerin häikäilemätöntä orgaanisuutta ja huoletonta nokkeluutta, toinen puoli taas inhosi sen poseeraavaa luonnetta ja dogmaattista tapaa pyrkiä määrittelemään kokonaista lajia. Sitä paitsi Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993, suom. 1996) tutki jo ennen internetin leviämistä hyvin samankaltaisia tulevaisuusskenaarioita; Calvino uskoi esseissään nopeuteen, keveyteen, täsmällisyyteen, näkyvyyteen ja moninaisuuteen, jotka sisältyvät myös Shieldsin arvokartalle. (Kuten kirjoitin viime kesäkuussa, hype on aina hypeä.)

Nyt Shields on julkaissut uuden teoksen, joka jatkaa siitä, mihin edeltäjä jäi. How Literature Saved My Life on Reality Hungeria henkilökohtaisempi yritys tutkia kaunokirjallisuuden merkityksiä kokevalle subjektille. Eli käytännössä kirjailijalle itselleen.

Huomaan, että ambivalenssini Shildsiä kohtaan on tallella. Toisaalta arvostan hänen pyrkimystään vakavan, henkilöön menevän kirjallisuuspohdinnan sanansaattajana. Arvostan tapaa, jolla hän käsittelee lajia: fragmentaarisuus ja luonnosmaisuus muuttuvat hänen käsissään usein luontevalla tavalla omaperäiseksi, ajatuksia herättäväksi koosteeksi. Shields ikään kuin kuratoi kirjallisuuskeskustelua, nivoo yhteen irtoajatuksia kirjallisuudesta, käy sellaista substanssiin menevää keskustelua, jota päivittäismediassa ei enää nykypäivänä käydä. Samalla näistä langanpäistä alkaa lukijalla herätä omia ajatuksia, jotka täyttävät fragmenttien välistä tilaa. Tunne on hiukan sama kuin silloin, kun huomaa kesken musiikin kuuntelun, miten ajatukset ovat olleet jossain ihan muualla jo monta minuuttia.

Toisaalta tunnen jälleen tulleeni kusetetuksi. Shields tekee tämän tahallaan! Ärsyynnyn suunnattomasti hänen omahyväisyydestään (jo alun vertaus runoilija Ben Lerneriin ”minun seuraavan sukupolven doppelgängerinäni” on kiusallinen), hänen kohtuuttomasta haudanvakavuudestaan kirjallisuuden ääressä, hänen toistuvista viittauksistaan vaimoonsa (jonka nimi on ”edelleen Laurie”), hänen toivottomasta itsekorostuksestaan (esimerkiksi typeristä pohdinnoista siitä, millaista identiteettityötä Brownin ”vähempiarvoisessa” Ivy League -eliittiyliopistossa opiskelu pakottaa ihmisen tekemään).

Kaikkineen näin totinen analyysi kirjallisuuden merkityksestä ihmiselle muuttuu tavallaan tarkoitusperiensä vastaiseksi. Se tyhjentää itse itsensä ja muuttuu latteaksi julistamiseksi:

Acutely aware of our mortal condition, I find books that simply allow us to escape existence a staggering waste of time (literature matters so much to me I can hardly stand it).

Teoksen köyhin jakso on sen pisin, ”Fifty-five works I swear by”, jossa Shields listaa itselleen tärkeät teokset. Paneutuminen ei kuulu Shieldsin hyveisiin, ja lista on yksinkertaisesti vain lista. Sen lukeminen on yhdentekevää, koska perustelut eivät pyri oikeastaan mihinkään muuhun kuin tarpeettomaan itsekorostukseen. Tavallaan koko How Literature Saved My Life on oman sanomansa vanki: Kirjallisuus on pelastanut David Shieldsin, mutta mitä siitä? Eikö koko pelastaa-sanakin ole jo niin suuri, että se hävettäisi tällaisessa yhteydessä ketä tahansa? Ei, lohdutus ei riitä – pitää tarjota pelastusta.

Kaikkineen How Literature Saved My Life on kuitenkin kiistattoman kunnianhimoinen yritys konseptoida kirjallisuuden syvintä olemusta. Muistan, että aikoinaan eräällä kirjailija Antero Viinikaisen luennolla kuulin nasevan tiivistelmän kirjallisuuden kolmesta ikuisesta aiheesta. Näihin kolmeen aiheeseen on tiivistettävissä siis koko länsimainen kirjallisuus: 1. Rakkaus on ihanaa. 2. Elämä on lyhyt. 3. Minä olen nero. Tiivistetysti ne ovat siis rakkaus, kuolema ja itsekorostus (narsismi). Juuri näiden kolmen aiheen äärellä koko tämä Shieldsinkin teos pyörii.

Shieldsin teoksen luvuilla on hienot nimet, pidän monista paljon. Samalla lukujen nimet jo paljastavat, minkä aihepiirin kanssa ollaan tekemisissä – siksi haluan siteerata ne myös tässä. Luvut ovat siis 1. Negotiating against myself (itsekehua), 2. Love is a long, close scrutiny (rakkautta), 3. Why is the human animal so sad? (kuolemaa), 4. Our ground time here will be short (kuolemaa), 5. The wound and the bow (kuolemaa), 6. All great books wind up with the writer getting his teeth bashed in (itsekehua), 7. Life v. Art (kuolemaa), 8. How literature saved my life (itsekehua).

Shields osaa myös tiivistää hienosti tämän kolmen ikuisen aiheen pohdiskelun:

What separates us is not what happens to us. Pretty much the same things happen to most of us: birth, love, bad driver’s licence photos, death. What separates us is how each of us thinks about what happens to us. That’s what I want to hear.

Rakkaus, kuolema ja huonot ajokorttikuvat. Huono pärstäkuva tosiaan harmittaa – sehän on todellisuuden avoin hyökkäys nerouden ulkoisia piirteitä vastaan.

Humankind cannot bear very much reality.

How Literature Saved My Life on siinä mielessä taattua David Shiedsiä, ettei se jätä kylmäksi. Minä inhosin koko kirjaa. Samalla jokin osa minussa piti siitä, pakotti lukemaan loppuun, kirjoittamaan ajatuksiani siitä. Sen takia suosittelen sitä jokaiselle.

Tuoli-ihmisiä ja kaaputyttöjä

Alkuvuoden hehkutetuin kaunokirjallinen teos taitaa olla George Saundersin Tenth of December. Pakko minunkin oli ottaa siitä selvää. Onhan se hieno, rosoisella tavalla epätasainen mutta silti pysäyttävä novellikokoelma.

Saundersin tekstit venyttävät häikäilemättömästi genrerajoja. Ne pohjaavat jonkinlaiseen likaiseen realismiin mutta trippailevat luontevasti myös absurdismiin, surrealismiin ja spekulatiiviseen fiktioon. Kaukana ei ole maagisen realismin sekään juonne, jossa ihmiset elävät uskomattomien asioiden keskellä mutta eivät kiinnitä outouksiin mitään huomiota.

Mielessäni Saunders asettuu sellaiseen kirjalliseen kehityskulkuun, jossa aiemmin ovat kulkeneet esimerkiksi Kurt Vonnegut ja Robert Coover. Ehkä juuri rohkeus panee arvostamaan tätä teosta, tietty häikäilemättömyys ja aihekirjon monipuolisuus. Ja tietysti häikäisevää on myös Saundersin kyky hyppiä kielen tekstilajeista toisiin, vaihtaa leuhkasta teinislangista uskottavaan, tiiviiseen päiväkirjatyyliin.

Puhun ”arvostamisesta”. Saundersin novellit ovat taidokkaita, rohkeita ja hienoja, mutta läheskään jokainen ei iskenyt täysillä omaan tunnekeskukseeni eikä saanut mieltäni laukkaamaan. Esimerkiksi teoksen aloittava ”Victory Lap” tuntuu kaikesta kielellisestä briljeerauksestaan huolimatta enemmän kokeilevalta genrehybridiltä kuin vakavalta yritykseltä hypätä ahdistellun teinitytön nahkoihin. Kahden sivun mittainen ”Sticks” kertoo lähiöisästä, joka pystyttää pihalleen krusifiksia muistuttavan pylvään, ja pylväs puetaan aina ajankohtaan sopivasti. En tajunnut tarinaa ollenkaan; minusta se oli vain tylsä, kuin kirjoituskoulun harjoitusteksti. Samoin kokoelman kolmas teksti ”Puppy” jäi minusta jotenkin... tavanomaiseksi.

Selvästi vaikuttavampi tarina oli ”Escape from Spiderhead”, joka sisältää yhdistelmän eroottista scifi-trilleriä ja medikalisoitua moraalifilosofiaa. Sen toisteinen dialogi (”Drip on?” ”Acknowledge.”) on suorastaan hypnoottista. Toki välillä koko seksifantasia tuntuu aivan Philip K. Dickin novellilta, mutta eihän se ole huono asia. ”My Chivalric Fiasco” taas kertoo keskiajan teemapuiston pomosta, joka yrittää ostaa itsensä ulos raiskaustapauksesta – sinänsä hyvä, jännitteinen tarina. ”Exhortation” on suureellinen sähköpostiviesti, jonka tuskastunut pomo lähettää alaisilleen – toimii. ”Homen” päähenkilö on Irakista palaava nuori sotilas, jolla painaa päälle post-traumaattinen stressi – vähän niin kuin Kevin Powersin taannoin lukemassani romaanissa.

Yksi novelli on kuitenkin ylitse muiden, ja se tekee teoksesta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Kokoelman keskelle sijoitettu ”The Semplica Girl Diaries” on niin uskomaton, ettei sitä voi ohittaa.

Novellissa työelämän ja perhearjen puristuksiin jäänyt isä voittaa raaputusarvalla kymppitonnin. Se on hänelle suurinta ikinä, ja mies päättää sen kunniaksi yllättää tyttärensä Lillyn. Hän ostaa Lillylle syntymäpäivälahjaksi joukon ornamentteja heidän pihamaalleen. Lillyn ystävän Leslien pihalla on ollut kaikkein suurin muodostelma niitä, ja ne ovat tehneet tyttöön valtavan vaikutuksen.

Nämä Semplica Girl -näyttelyesineet eivät kuitenkaan ole mitä tahansa patsaita, vaan ihan oikeita ihmisiä, siirtotyöläisiä, jotka ovat lunastamassa itseään vapaaksi. Tytöt on kytketty microline-virtapiirillä yhteen räkkiin. Sen ansiosta he eivät voi karata mihinkään vaan joutuvat seisomaan Amerikan keskiluokan puutarhoissa vaurauden merkkinä.

Kaikkein huikeinta ja vavahduttavinta tarinassa on tapa, jolla Saunders kuvailee, kuinka ihmiset ovat tulleet kyvyttömiksi näkemään sitä, mikä on ilmeistä. Eihän ihmisiä voi kohdella noin! Eihän ihminen voi suostua pitämään pihallaan eläviä ihmispatsaita vain siksi, että se on mahdollista! Vai voiko? Tietenkin novelli on allegoria nykymaailmasta, jossa miljoonat paperittomat siirtolaiset tekevät mitä tahansa selviytyäkseen. Novellin hienous piilee juuri siinä, miten näiden lähitulevaisuuden ihmisten sokeus paljastuu lukijalle pala palalta. Siinä päähenkilön päiväkirjan ekonominen tyyli toimii erinomaisesti:

Maybe too excited to tell in order, plus tired after long great day. But will try.

In morning kids go off to school as usual. Greenway comes at ten. Nice guys. Big guys! One w/Mohawk. Yard done by tow (!). Roses in, fountain in, pathway in. SG truck arrives at three. SGs exit truck, stand shyly near fence while rack installed. Rack nice. Opted for ”Lexington” (mid-range in terms of price): bronze up-rights w/Colonial caps, EzyReleese levers. 

SGs already in white smocks. Microline already strung through. SGs holding microline in hands, like mountain climbers holding rope. Only no mountain (!). One squatting, others standing polite/nervous, one sniffing new roses. She gives timid wave, other says something to her, like saying: Hey, not supposed to wave. But I wave back, like saying: In this household, is o.k. to wave.

Saundersin kuvaama maailma ei ole itse asiassa edes kovin kaukana siitä, mitä on jo nähty. Muistan Sasha Baron Cohenin irvokkaasta Brüno-elokuvasta kohtauksen, jossa laulaja ja Idols-tuomari Paula Abdul saapuu haastatteluun. Yhdysvalloissa uutta uraa tekevä itävaltalainen muotitoimittaja Brüno on vuokrannut tyhjän kartanon, jossa ei ole edes tuoleja. Juuri ennen haastattelua hän keksii muuttaa joukon taloa siivoavia siirtotyöläisiä ”meksikolaisiksi tuoli-ihmisiksi”. Paula Abdul on hämmentynyt mutta istuu kaikesta huolimatta yhden meksikolaisen selän päälle.

Enempää ei tarvitse selittää: Saundersin novellin maailma on jo täällä.

We step out. SGs up now, approx. three feet off ground, smiling, swaying in slight breeze. Order, left to right: Tami (Laos), Gwen (Moldova), Lisa (Somalia), Betty (Philippines). Effect amazing. Having so often seen similar configuration in yards of others more affluent, makes own yard seem suddenly affluent, you feel different about self, as if at last you are in step with peers and time in which living.

Kaikkien silmissä erinomaisena näyttäytyvä Semplica Girls on kuitenkin konsepti, jota lahjan saaneen Lillyn kahdeksanvuotias ja kriittinen isosisko Eva ei voi sietää. Kun konfliktin siemen on kylvetty, näiden ornamenttien arvo muuttuu lopulta niin suureksi, että se uhkaa tuhota koko perheen. Mutta arvo ei ole näissä ornamentti-ihmisissä itsessään. Heillä on vain välinearvo, ei itseisarvoa eikä etenkään ihmisarvoa.

Saundersin pitkä novelli kasvaa hienoksi tutkielmaksi ihmisyydestä ja omistamisesta. Se muistuttaa, millaista pahuutta tavallinen keskiluokka voi harjoittaa sivuuttamalla asiat, joihin heidän pitäisi puuttua. Keskiluokkahan näkee aktiivisesti vain lopputuotteen ja sen tarjoaman nautinnon ja samalla sulkee silmänsä sen tuottamisen aiheuttamalta kivulta ja tuskalta.

Saunders on myös itse purkanut novelliaan osiin The New Yorker -lehden haastattelussa, jonka voi lukea lehden sivuilta. ”The Semplica Girl Diaries” vaati kirjailijalta 12 vuoden työn. Sanoisin, että kannatti.

Porttiteoriaa snobeille

Ajaudun aika ajoin keskusteluihin siitä, miksi englanninkielistä valtavirtaproosaa pitäisi suomentaa. Eivätkö kaikki fanikerholaiset kuitenkin lue uusimman Paul Austerin heti alkukielellä – kuka odottaa vuoden päivät suomennosta? Ja eikö vaikkapa Junot Díazin slangista katoa jotain olennaista käännöksen mukana?

En tarkalleen tiedä, mikä ajaa eri ihmiset lukemaan kaunokirjallisuutta. Enkä tiedä, millä tavalla kukin hankkii itselleen luettavaa. Itsestäni kuitenkin tiedän, että ilman näiden valtavirtaa edustavien teosten suomennoksia en olisi lukijana oikeastaan mitään.

Tammen Keltainen kirjasto ja Otavan kirjasto ovat olleet minulle tärkeitä niin kauan kuin olen kirjoja lukenut. Myös WSOY:n A-sarjalla eli sittemmin elvytetyllä Aikamme kertojilla on paikka sydämessäni. En olisi koskaan löytänyt suurta osaa minulle merkittävistä teoksista ilman näitä laadukkaita suomennossarjoja. Ja muita hyviä käännöksiä.

Englanninkielisen valtavirtaproosan käännösten ”hyödyttömyys” edustaa silmissäni jonkinmoista perspektiiviharhaa. Minultakin vaadittiin satojen ja taas satojen suomennosten mittainen initiaatio lajiin, ja silti vasta ulkomailla asumisen myötä aloin säännöllisesti lukea paljon proosaa englanniksi. Kaikesta huolimatta löytyy runsaasti teoksia, jotka voisin lukea alkukielellä heti niiden ilmestymisen jälkeen, mutta en lue. Kaikkea ei vain ehdi. Monesti suomennos sattuu parempaan saumaan, ja monia kirjailijoita luen suomeksi todella mielelläni.

Ian McEwan on yksi heistä. Ensimmäinen McEwan-kokemukseni oli Amsterdam, suomeksi. Kehno kirja, mielestäni edelleen heikoin hänen tuotannossaan: kankean asetelmallinen ja älyllisyydessään poseeraava. Myöhemmin Lauantai (suomeksi) palautti uskoni, ja sen jälkeen innostuin McEwanin kahdesta varhaisesta novellikokoelmasta (englanniksi). Ja kun pääsin vauhtiin, luin McEwanin kaikki siihenastiset romaanitkin alkukielellä.

Lopulta On Chesil Beach muutti suunnan. Sain käsiini suomennoksen, alkuteos jäi lukematta. Pidin käännöksestä. Sama tapahtui Solarin kohdalla. Alkuteos on edelleen lukemattomana hyllyssä, koska Polte riitti minulle suomeksi.

Ian McEwanin uusin, alkukielellä Sweet Tooth, herätti tietysti huomioni, kun se alkusyksystä ilmestyi. Vilkaisin teosta ja totesin, että se suomennetaan varmasti, en jaksa ryhtyä kahlaamaan vakoilukirjaa englanniksi. Päätös oli oikea: Juhani Lindholmin suomennos Makeannälkä (Otava) oli minulle täydellinen tapa teoksen vastaanottamiseen. En koe menettäneeni mitään olennaista, mitä alkuteos olisi ehkä voinut tarjota. Muuta kuin autenttisuuden – tai siis illuusion lontoolaisesta puheesta, kun ollaan Lontoossa.

Makeannälkä kertoo Serena Fromesta, joka värvätään parikymppisenä Cambridgestä Lontooseen turvallisuuspalvelu MI5:n palvelukseen. Matemaatikkona keskinkertainen kaunotar on intohimoinen lukija ja päätyy muutaman miessuhteen kautta kaunokirjallisiin tiedustelutehtäviin kentälle. Hänestä tulee MI5:n rahoittaman kirjallisuussäätiön edusnainen. Sitä kautta Serena saa tehtäväkseen värvätä säätiölle oikeanlaisen kirjailijan edustamaan oikeanlaisia asioita. Tietenkin Serena rakastuu tähän värväämäänsä mieheen, Tom Haleyyn. Ja siitä taas aiheutuu ongelmia – suunnaton konflikti, jonka varaan romaani rakentuu.

Makeannälän asetelmista minulle tuli voimakkaasti mieleen toinen Otavan uudehko suomennos, Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plot (jonka suomennoksen nimeä Naimapuuhia en ikinä muista, vaikka luin kirjan suomeksi, niin olennainen tuo avioliittojuoni romaanissa on). Myös Eugenidesin romaanissa on tällainen kaunis, passiivis-aktiivinen naispäähenkilö, jota miehet saavat pyörittää mennen tullen. Näinä maailmanaikoina kyseessä on todella uhkarohkea kirjallinen strategia keski-ikäisiltä mieskirjailijoilta.

Eugenidesin romaanista en erityisemmin pitänyt, siinä oli liikaa ulkokohtaista luennointia ja filosofiseksi verhoiltua viihdehattaraa minun makuuni. Kolmen sadan sivun kohdalla olin melkeinpä samaa mieltä tästä McEwanin Makeannälästä: näyttäkää, milloin tämä teos muuttuu merkittäväksi! Kaikessa haisi meta: tässä nyt kerrotaan tarinaa brittien kirjallisuusmaailmasta, kylmän sodan kulttuuriväännöistä ja alan umpinaisuudesta 1970-luvulla, jolloin myös eräs Ian McEwan teki tuloaan kentälle. Serena Frome tuntui paikoin niin epäuskottavalta hahmolta ja hänen miessuhteensa niin löperöiltä ja koko kuvio niin yhdentekevältä, etten enää muistanut, miten taitava McEwan on sommittelemaan juonia. Makeannälän lopun paketointi oli nimittäin todella onnistunut. Runsaan 20 sivun mittainen päätöskirje lunastaa koko romaanin.

Älykäs juoniromaani taitaa olla jälleen nousussa monien hiljaisten vuosien jälkeen. Ainakin minusta tuntuu siltä, että yleisessä asenneilmastossa ironia on antanut tilaa ”vilpittömälle”. Sellaiseen maailmaan huojentavasti paikalleen loksahteleva juonikuvio sopii: kaikilla asioilla on draamassa tarkoituksensa. On taas sallittua tehdä suljetun kontekstin ratkaisuja, luoda muitakin kuin avoimia lopetuksia.

Epävarmassa maailmantilanteessa kirjallisuus tarjoaa lohduttavaa eskapismia, kun asiat tulevat kerrankin valmiiksi. Ei Jeffrey Eugenidesin edellä mainitussa Naimapuuhat-romaanissakaan keskushenkilöitä murhata järjettömästi lopussa, vaan juonen langat solmitaan kauniiksi rusetiksi paketin päälle. Akateeminen lukija saa älyllisten impulssiensa lisäksi salattua tunnetason tyydytystä. Viihteellisyys lunastetaan metatasoilla ja tarkkaavaisuutta vaativilla taustoituksilla. Sarkastisilla heitoilla varmistetaan selusta: ettei kukaan luule suoranaiseksi viihteeksi.

Naimapuuhissakin on oma metatasonsa esimerkiksi sellaiselle lukijalle, jotka haluaa vertailla sen huippuälykästä tutkijahahmoa David Foster Wallaceen, ja se sisältää myös jatkuvan sisäisen debatin 1800-luvun romanttisen kirjallisuuden tematiikasta. Makeannälässä Serenan unelmalopetus romaanille olisi yksinkertaisesti tämä: ”Tule vaimokseni.” Milloin viimeksi tällaista on voinut kirjoittaa ilman raskasta ironiaa?

Tällaisesta kulmasta katsottuna minua huvittaa, että McEwan on omistanut Makeannälän toissa vuonna edesmenneelle kollegalleen Christopher Hitchensille. Hitch oli säälimätön satiirikko, jonka ironiansävytteiseen maailmankuvaan tällainen viihdevetoisuus olisi sopinut harvinaisen huonosti (Hitch jopa aikoinaan niittasi Julian Barnesin, tuli ilmi Barnesin Slateen kirjoittamasta muistosta). Ehkä Makeannälän käsikirjoitus oli McEwanilla todella odottamassa parempia aikoja, aivan niin kuin Tom Haley romaanin sisällä ehdottaa.

Kaikkineen Ian McEwanin proosassa minua on aina hiukan häirinnyt sen korosteinen sommitelmallisuus. Kuitenkin Makeannälkä oli niin päätön, etten osannut odottaa tapaa, jolla asetelma kääntyy paikoilleen lopussa. Ehkä odotin enemmänkin tapaa, jolla olisi viitattu erään Ian McEwanin tuotantoon 1970-luvulla. Ne varhaistuotannon novellit ja ensimmäinen romaani lunastivat hänelle ansaitusti lempinimen Ian Makaaberi. Ja kun niitä teoksia vertaa Makeannälkään, nykyaika tuntuu äärimmäisen hallitulta ja siveältä.

Ehkä onkin parempi, että kaunokirjallisuuden vaarallisia paheita kokeilevat ottavat käsiinsä ensiksi nämä suomennetut teokset kuin ne novellit. On vilpittömyyden aika.