maanantai 29. heinäkuuta 2013

Väärällä jalalla

Kun Philip Roth kertoi viime vuonna New York Timesille lopettaneensa kirjoittamisen ja kuluttavansa nykyään aikaa iPhonen kanssa, hän tuli myös sivulauseessa kehuneeksi Louise Erdrichin The Round House -romaania. Roth oli jo aiemmin ylistänyt Erdrichia, ja kun The Round House (HarperCollins, 2012) tuli vastaan, minunkin oli se luettava.

Louise Erdrich ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka hän on sentään ollut pari vuotta sitten Pulitzer-finalistina romaanillaan The Plague of Doves (2008). Erdrich (s. 1954) kuuluu Ojibwe- eli Chippewa-heimoon, isänsä puolelta hän on saksalaista sukujuurta. Minnesotan Little Fallsissa syntynyt Erdrich käsittelee tuotannossaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen modernia elämää Ojibwe-heimon silmin, eikä The Round House tee siinä poikkeusta. Romaanin miljöö on tiettävästi tuttu Erdrichin aiemmasta tuotannosta, ja teoksen nimikin viittaa heimon käyttämään seremonialliseen rakennukseen.

Vuoteen 1988 sijoittuva romaani alkaa dramaattisesti: 13-vuotiaan Joe Couttsin äiti Geraldine on raiskattu raa’asti, valeltu bensalla ja yritetty sytyttää tuleen. Seremoniatalon lähellä tapahtunut välikohtaus ajaa Joen kavereineen salapoliisityöhön, selvittämään, kuka on tehnyt väkivaltaa Geraldinelle. Ojibwe-heimon kaunotar ja lempeä äiti ei halua enää puhua, laahustaa vain kotona käpertyneenä itseensä. Joen isä yrittää edistää vaimonsa raiskauksen selvittämistä virallista reittiä, mutta reservaatin poliisi Vince Madwesin ja FBI-agentti Soren Bjerke eivät pääse puusta pitkälle. Teinipojat kokevat, että heidän apuansa tarvitaan.

Varsinaisesti romaani alkaa symbolisella kuvauksella siitä, miten pienten puiden juuret uhkaavat Joen kotitalon perustuksia. Isä ja poika yrittävät saada kasvillisuutta kuriin, mutta urakka tuntuu mahdottomalta. Sitä seuraa nopea siirtymä iltapäivän kadoksissa olleen äidin tilanteeseen: sairaanhoitaja yrittää pidätellä isää ja poikaa poissa sairaalahuoneesta.

The Round House alkaa väkevästi, mutta vaikuttavan avauksen jälkeen intensiteetti hiipuu. Joen, hänen parhaan kaverinsa Cappy Lafournaisin sekä Zack Peacen ja Angus Kashpaw’n tutkimukset harhautuvat, niin kuin leikeissä usein tapahtuu. Vanhaisteinien touhujen kuvaus on sinänsä uskottavaa, mutta hiukan koomisiksi livahtavat kohtaukset muodostavat oudon kontrastin romaanin varsinaiselle aiheelle. Niin kuin teoksen jälkisanoissa todetaan, kolmasosa Amerikan alkuperäiskansojen naisista ilmoittaa elämänsä aikana tulleensa raiskatuksi, ja 86 prosenttia raiskaajista on muita kuin näiden kansojen edustajia – ja harva tekijä saa koskaan tuomiota. Lukemat ovat hämmästyttävän suuret. Romaanin aihe on siis vakava, mutta Joen ja kavereiden riemukkaat dialogit eivät tue tätä turvattomuuden sanomaa:

When the water numbed us, we got out and made fun of another’s shriveled dicks.
Zack laughed at me, Aren’t you a little short for Storm Trooper?
Size matters not. Judge me by my size, do you?
Zack had a Darth Vader, circumsized, and I did too. Cappy’s and Angus’s stille had their hoods, so they were Emperors. We argued over whether it was better to be an Emperor or Darth Vader – which one girls liked better.

Toisaalta The Round Housea voi lukea niin, että ylivoimaisen raskaan tematiikan keventäjinä ovat nämä viattomat pojat, joille seksuaalisuus on vasta vitsailun aihe. Minulle tämä epäsuhta ei alkanut toimia oikein missään vaiheessa, vaan tarina eteni hiukan vastahakoisesti.

Lähdinkö väärällä jalalla liikkeelle? Juutuin järkyttävään aloitukseen, enkä tajunnut, että romaani kertookin ensisijaisesti teinipojan elämästä reservaatissa? On vakavaa poliisitutkintaa, kuulusteluita, synkkiä perhetragedioita, alkuperäiskansojen kurimusta, raiskauksia, rahakätköjä, viinanjuontia, pelkoa ja uhkaa. Samalla on kikkelihuumoria, avaruussarjoja, kaljan ja tupakan maistelua, pyöräretkiä, teinipoikien huolettomuutta (”I can’t take hearing about your grandma doing it with a three-balled man.”). Mitä tästä pitäisi ajatella?

The Round Housen keskeisenä teemana on oikeuden toteutuminen. Joen isoisä on toiminut reservaatissa tuomarina, samoin Cappylla on siteitä oikeuslaitokseen. Oikeuden asiakirjojen kautta pojat pääsevät käsiksi puoliksi valkoisen Linda Wishkobin taustoihin, ja sillä taas on kauaskantoista merkitystä raiskaajan henkilöllisyyden selvittämisessä.

Juonellisesti romaani saa uutta kierrettä, kun pojat löytävät tapahtumapaikalta oletetun raiskaajan tavaroita. He kuitenkin päätyvät tuhoamaan todistusaineistoa, koska oluet ja tupakat ovat pojista niin houkuttelevia. Kun Joe lopulta löytää alueelta muovisen nuken täynnä seteleitä, suhtautuminen oikeudenmukaisuuteen muuttuu entisestään. Joen täti Sonja osoittautuu hyväksi avuksi rahankätkennässä. Valitettavasti en täysin päässyt jyvälle siitä, millainen oikeuskäsitys Joella loppujen lopuksi on. Hän kertoo tarinansa varttuneena miehenä, muttei arvioi tekemisiään jälkikäteen. Tehty mikä tehty.

Vaikka en ole täysin vakuuttunut kaikista The Round Housen rakenteellisista ratkaisuista, Louise Erdrichin kirjallisesta lahjakkuudesta olen. Kielellisesti teos on hieno, ja komposition epäsuhdan vastapainona sen sivuilta aukeaa eri tyylilajien aarrearkku. Tragedia, komedia, jännitysromaani, nuortenromaani, salapoliisiromaani, Stand By Me, William Faulknerin Yoknapatawpha-romaanit, ajankuvat, dialogijaksot, kansantarut, kaikki lajit ja tyylit yhdistyvät samaan teokseen.

Siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia antaa tarinan viedä. Kaikkea oli hiukan liikaa.

Ymmärrän kuitenkin viime vuoden National Book Award -raatia, joka palkitsi The Round Housen vuoden parhaana fiktiivisenä teoksena. Hyvän puolella, pahaa vastaan.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Kaipuuta novellimitassa

Olin pari vuotta sitten iloisesti yllättynyt irlantilaisen Colm Tóibínin (s. 1955) Brooklyn-romaanista. Kikkailemattomalla tavalla kerrottu tarina sai minut unohtamaan, miten perinteisistä aineksista se oli rakennettu: tyylitietoisen ja varmaotteisen kertojan käsissä tarina oli enemmän kuin osiensa summa. Osasin odottaa hiukan samantyyppistä, tunnetasolla voimakasta ja rehellisen illuusiotonta kerrontaa, kun tartuin Kaijamari Sivillin suomentamaan Tóibínin novellikokoelmaan Äitejä ja poikia. Alkuteos on ilmestynyt jo ennen Brooklyniä, vuonna 2006.

Äitien ja poikien kertomuksissa vallitsee teoskokonaisuutena eräänlainen tutkielmaluonne: Äiti juo, poika haluaa puuttua asiaan. Poika on pedofiilipappi, äidin on pakko kohdata poikansa. Äiti ja poika jäävät miehen kuoleman jälkeen kahdestaan, heidän täytyy pärjätä omillaan. Poika tekee suuren taidevarkauden ja pelkää äitinsä lavertelevan. Poika on muusikko ja kohtaa äitinsä laulamassa kapakassa. Äiti on kuollut, ja poika ryhtyy suhteeseen kaverinsa kanssa.

Erilaisia äitejä ja poikia tulee yhdeksän tarinan verran, ja välillä tuntuu, että Tóibín ei ole täysin kotonaan novellin rajoitusten kanssa. Etenkin ”Matka” ja ”Kesätyö” ovat muodoltaan jossain määrin epätyydyttäviä – tuntuu kuin teksti olisi leikattu väkisin lyhyeen mittaan. Niihin jää paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, mikä harmittaa minua lukijana. Joukkoon mahtuu myös muutama toimimaton teksti, ”Laulu” ehkä kaikkein selvimpänä – se ei tunnu tarinana missään määrin uskottavalta. En usko, että jumalaisesti laulavan äidin kapakassa näkevä poika käyttäytyisi niin. Myös toinen musiikkipitoinen teksti, ”Famous Blue Raincoat”, tuntuu teennäiseltä eikä säväytä. Näiden lisäksi pedofiilipappia käsittelevä ”Pappi suvussa” ei oikein lähde lentoon, vaikka näkökulman kääntäminen läheisten tuskaan onkin onnistunut veto. Tóibínin tekstit edustavat henkilötutkielmina klassista angloamerikkalaista short story -perinnettä: mitään taide-esseistiikkaa ne eivät tarjoa.

Kokoelman kantavana tunteena on jonkinlainen hahmoton surumielisyys. Huumori ei pilkahda vähääkään: kuoleman kanssa ollaan tekemisissä ja kipeitä muistoja kaivetaan esille. Yksitotisuus on ehdoton rajoite näissä teksteissä, tunneskaala pysyy hyvin kapealla sektorilla eivätkä kontrastit oikein riitä piristämään lukijaa. Puuduin monta kertaa, ennen kuin pääsin kirjan loppuun. Erityisesti teoksen päättävä laaja novelli ”Pitkä talvi” oli synkkää luettavaa ja myös teoksen ainoa teksti, joka ei sijoitu Irlantiin. Siinä juopotteleva äiti katoaa lumimyrskyssä jossain päin Pohjois-Espanjaa eivätkä perheenjäsenet enää löydä häntä. Ei paljon naurata.

Huomaan, että alan kuulostaa ankaralta. On aika vaihtaa nuottia. Tóibínin novelleissa on nimittäin myös paljon hyvää.

Kokoelman aloittava ”Järkimies” kertoo viileästä rikollisesta, joka on onnistunut varastamaan eräästä galleriasta yhden Rembrandtin ja kaksi muuta arvotaulua. Hän on piilottanut ne Wicklow’n vuorille, kunnes ostajaehdokas Hollannista ilmoittautuu. Tarinan intensiteetti on erinomainen, ja Tóibínin tyyli saa kertomuksen kasvamaan huimiin mittasuhteisiin oikeastaan hyvin pienillä käänteillä – niin kuin hyvässä novellissa on tapana. Päähenkilö on klassisessa välitilassa: hän on tehnyt täydellisen rikoksen mutta ei voi kertoa siitä kenellekään, ei edes äidilleen. Vaikeudet hollantilaisten kanssa kasvavat niin yllättäen, että hän alkaa katua tekoaan. Miljoonataulujen myyminen osoittautuu odotettua vaikeammaksi, olisi sittenkin ollut viisaampaa varastaa jotain ihan muuta.

”Järkimies” liikkuu rationaalisten päätösten rajamailla, ja niiden tutkijana Tóibín onnistuu. Kun päähenkilö käy puhumassa äidilleen, pyytää olemaan hiljempaa vuoriston piilopaikasta, tarinaan tulee taas yksi taso lisää. Tunnetasolla varas käsittelee äitiään oikeastaan hyvin lempeästi ja ymmärtävästi, vaikka on rikollisena muuten kylmäverinen viimeistelijä ja yksityiskohtien taitaja. Häntä vain harmittaa äidin laveasanaisuus poliisin suhteen. Mutta äiti on äiti.

Kokoelman toinen erinomainen novelli on ”Pelin henki”. Nancyn mies on kuollut kolarissa eikä hänen ruokakauppansa enää pärjää uudelle hienolle Dunnesille, joten hän päättää perustaa pikaruokalan. Taustalla on ahdistava velkakierre, josta Nancy haluaa eroon. Fish & chips -kioskin perustaminen on hankalaa, koska pikkukaupungin poliitikot ja pankki ovat ensin hanketta vastaan. Kaikki kuvittelevat, että edesmennyt George jätti Nancylle ruhtinaallisen perinnön, kun oikeasti mieheltä jäivät vain velat. Nancy päättää, että jos hän nousee vielä omilleen, hän kerää rahansa ja muuttaa lapsineen pois pikkukaupungista, suureen maailmaan. Lopulta kioski menestyy loistavasti ja tarjoaa myös Gerard-pojalle työtä. Kioskin yhteyteen perustetaan myös viinikauppa, joka tuo entistä enemmän tuloja. Vähitellen Gerardista tulee mestari kirjanpitoasioissa. Poika haluaa jättää opinnot sikseen ja jatkaa kaupantekoa. Samaan aikaan Nancy tekee henkistä lähtöä, on panemassa putiikkeja pakettiin ja muuttamassa lapsineen Dubliniin – heiltä lupaa kysymättä.

”Pelin hengen” loppuun ladatussa konfliktissa on jotain samaa kuin Brooklyn-romaanin hienoimmissa hetkissä. Novellin tapahtumapaikkakin on samainen Enniscorthy, josta Brooklynin päähenkilö Eilis lähti Amerikkaan. Kun Nancy vaatii Gerardia kouluttautumaan ja unohtamaan pikkukaupungin pienet piirit, vastassa on poika, joka nimenomaan haluaa ”kuulua johonkin”. Pojan mielessä äidin unelma Dublinista ja siitä, ettei enää tarvitse koskaan tehdä työtä, on tyhjä. Äidin kaipuu täyteen tuntemattomuuteen tarkoittaa, ettei pojalla olekaan tulevaisuutta, jonka poika on jo itsellään nähnyt.

Tällaisen pakahduttavan kaipuun kuvaajana Tóibín on vahvimmillaan. Niistä hetkistä nautin, mutta ympärille jäi niin paljon rutiinisuoritusta, etten ole täysin vakuuttunut Äideistä ja pojista kokonaisuutena. Seuraavaksi lukisin Tóibínilta mielelläni Henry Jamesin 1800-luvun loppuvuosista kertovan romaanin The Master (2004). Kaijamari Sivillin suomennoksena.