Kun Philip Roth
kertoi viime vuonna New York Timesille
lopettaneensa kirjoittamisen ja kuluttavansa nykyään aikaa iPhonen kanssa, hän
tuli myös sivulauseessa kehuneeksi Louise
Erdrichin The Round House
-romaania. Roth oli jo aiemmin ylistänyt Erdrichia, ja kun The Round House (HarperCollins,
2012) tuli vastaan, minunkin oli se luettava.
Louise Erdrich ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka
hän on sentään ollut pari vuotta sitten Pulitzer-finalistina romaanillaan The Plague of Doves (2008). Erdrich (s.
1954) kuuluu Ojibwe- eli Chippewa-heimoon, isänsä puolelta hän on saksalaista
sukujuurta. Minnesotan Little Fallsissa syntynyt Erdrich käsittelee
tuotannossaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen modernia elämää Ojibwe-heimon
silmin, eikä The Round House tee siinä poikkeusta. Romaanin miljöö on tiettävästi
tuttu Erdrichin aiemmasta tuotannosta, ja teoksen nimikin viittaa heimon
käyttämään seremonialliseen rakennukseen.
Vuoteen 1988 sijoittuva romaani alkaa dramaattisesti:
13-vuotiaan Joe Couttsin äiti Geraldine on raiskattu raa’asti, valeltu bensalla
ja yritetty sytyttää tuleen. Seremoniatalon lähellä tapahtunut välikohtaus ajaa
Joen kavereineen salapoliisityöhön, selvittämään, kuka on tehnyt väkivaltaa Geraldinelle.
Ojibwe-heimon kaunotar ja lempeä äiti ei halua enää puhua, laahustaa vain
kotona käpertyneenä itseensä. Joen isä yrittää edistää vaimonsa raiskauksen
selvittämistä virallista reittiä, mutta reservaatin poliisi Vince Madwesin ja
FBI-agentti Soren Bjerke eivät pääse puusta pitkälle. Teinipojat kokevat, että
heidän apuansa tarvitaan.
Varsinaisesti romaani alkaa symbolisella kuvauksella siitä,
miten pienten puiden juuret uhkaavat Joen kotitalon perustuksia. Isä ja poika
yrittävät saada kasvillisuutta kuriin, mutta urakka tuntuu mahdottomalta. Sitä
seuraa nopea siirtymä iltapäivän kadoksissa olleen äidin tilanteeseen: sairaanhoitaja
yrittää pidätellä isää ja poikaa poissa sairaalahuoneesta.
The Round House alkaa väkevästi, mutta vaikuttavan avauksen jälkeen
intensiteetti hiipuu. Joen, hänen parhaan kaverinsa Cappy Lafournaisin sekä
Zack Peacen ja Angus Kashpaw’n tutkimukset harhautuvat, niin kuin leikeissä
usein tapahtuu. Vanhaisteinien touhujen kuvaus on sinänsä uskottavaa, mutta
hiukan koomisiksi livahtavat kohtaukset muodostavat oudon kontrastin romaanin
varsinaiselle aiheelle. Niin kuin teoksen jälkisanoissa todetaan, kolmasosa
Amerikan alkuperäiskansojen naisista ilmoittaa elämänsä aikana tulleensa
raiskatuksi, ja 86 prosenttia raiskaajista on muita kuin näiden kansojen
edustajia – ja harva tekijä saa koskaan tuomiota. Lukemat ovat hämmästyttävän
suuret. Romaanin aihe on siis vakava, mutta Joen ja kavereiden riemukkaat
dialogit eivät tue tätä turvattomuuden sanomaa:
When the water numbed us, we got out and made fun of another’s shriveled dicks.
Zack laughed at me, Aren’t you a little short for Storm Trooper?
Size matters not. Judge me by my size, do you?
Zack had a Darth Vader, circumsized, and I did too. Cappy’s and Angus’s stille had their hoods, so they were Emperors. We argued over whether it was better to be an Emperor or Darth Vader – which one girls liked better.
Toisaalta The Round Housea voi lukea niin, että ylivoimaisen
raskaan tematiikan keventäjinä ovat nämä viattomat pojat, joille seksuaalisuus on
vasta vitsailun aihe. Minulle tämä epäsuhta ei alkanut toimia oikein missään
vaiheessa, vaan tarina eteni hiukan vastahakoisesti.
Lähdinkö väärällä jalalla liikkeelle? Juutuin järkyttävään
aloitukseen, enkä tajunnut, että romaani kertookin ensisijaisesti teinipojan
elämästä reservaatissa? On vakavaa poliisitutkintaa, kuulusteluita, synkkiä
perhetragedioita, alkuperäiskansojen kurimusta, raiskauksia, rahakätköjä,
viinanjuontia, pelkoa ja uhkaa. Samalla on kikkelihuumoria, avaruussarjoja,
kaljan ja tupakan maistelua, pyöräretkiä, teinipoikien huolettomuutta (”I can’t take hearing about your grandma
doing it with a three-balled man.”). Mitä tästä pitäisi ajatella?
The Round Housen keskeisenä teemana on oikeuden
toteutuminen. Joen isoisä on toiminut reservaatissa tuomarina, samoin Cappylla
on siteitä oikeuslaitokseen. Oikeuden asiakirjojen kautta pojat pääsevät
käsiksi puoliksi valkoisen Linda Wishkobin taustoihin, ja sillä taas on kauaskantoista
merkitystä raiskaajan henkilöllisyyden selvittämisessä.
Juonellisesti romaani saa uutta kierrettä, kun pojat
löytävät tapahtumapaikalta oletetun raiskaajan tavaroita. He kuitenkin päätyvät
tuhoamaan todistusaineistoa, koska oluet ja tupakat ovat pojista niin
houkuttelevia. Kun Joe lopulta löytää alueelta muovisen nuken täynnä seteleitä,
suhtautuminen oikeudenmukaisuuteen muuttuu entisestään. Joen täti Sonja
osoittautuu hyväksi avuksi rahankätkennässä. Valitettavasti en täysin päässyt
jyvälle siitä, millainen oikeuskäsitys Joella loppujen lopuksi on. Hän kertoo
tarinansa varttuneena miehenä, muttei arvioi tekemisiään jälkikäteen. Tehty
mikä tehty.
Vaikka en ole täysin vakuuttunut kaikista The Round Housen
rakenteellisista ratkaisuista, Louise Erdrichin kirjallisesta lahjakkuudesta olen.
Kielellisesti teos on hieno, ja komposition epäsuhdan vastapainona sen sivuilta
aukeaa eri tyylilajien aarrearkku. Tragedia, komedia, jännitysromaani,
nuortenromaani, salapoliisiromaani, Stand
By Me, William Faulknerin Yoknapatawpha-romaanit, ajankuvat,
dialogijaksot, kansantarut, kaikki lajit ja tyylit yhdistyvät samaan teokseen.
Siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia antaa tarinan viedä.
Kaikkea oli hiukan liikaa.
Ymmärrän kuitenkin viime vuoden National Book Award -raatia,
joka palkitsi The Round Housen vuoden parhaana fiktiivisenä teoksena. Hyvän
puolella, pahaa vastaan.