Kaunokirjallisuuden Coldplay

Minulla on erittäin vaikea suhde Paul Austerin tuotantoon. Vuosien varrella se on vain mutkistunut.

Kymmenen vuotta sitten olin Austerin teoksista innoissani. Suosittelin New York -trilogiaa, Mr Vertigoa ja Sattuman soittoa melkein kaikille. Noihin aikoihin ilmestyneet teokset, sympaattinen Timbuktu ja Austerin aiempiin teoksiin viittaileva Illuusioiden kirja, olivat mielestäni myös varsin onnistuneita.

Sitten tapahtui jotain. Aloin lukea uudet Austerit aina jo ilmestymisen aikaan alkukielellä, ja Oracle Night (2003) oli heti pieni pettymys – muistikirjajuoni oli jotenkin niin nähty. The Brooklyn Follies (2005) taisi katkaista kamelin selän: se maistui lähinnä löysältä viihdekieputukselta. Vielä senkin jälkeen luin kuuliaisesti monta uutta Austeria, vaikka taso tuntui vain laskevan. Lopulta toissavuotinen Sunset Park muuttui niin pahaksi uuvutustaisteluksi, että jätin leikin kesken. Kun mitään ei näytetä vaan kaikki selitetään, en jaksa oikein millään kiinnostua.

Olen silti ajatellut paljon Austeria, kaikkea sitä, mitä koin silloin kymmenen vuotta sitten niiden romaanien kanssa. Mikä minua niissä viehätti? En ole osannut sitä oikein muotoilla. Siksi tartuin hetken mielijohteesta Austerin kirjoituskokoelmaan The Red Notebook (1995), joka minulla oli vielä tuotannosta lukematta.

Samaan aikaan kun innostukseni Austerin teoksiin oli syvimmillään, englantilainen popyhtye Coldplay teki aivan loistavan albumin. Suosittelin tuota A Rush of Blood to the Head  -levyä varmaan kaikille. Samalla huomasin, että bändin esikoisalbumi Parachutes oli yhtä lailla täynnä hyviä popkappaleita, ja tiesin, että uutta materiaalia oli tekeillä. Vähemmästäkin olisi voinut olla innoissaan.

Lopulta yhtyeen kolmas albumi X&Y ilmestyi 2005. Jo ensikuulemalla se tuntui vaivaannuttavan pönäkältä. Tunsin itseni yhtä aikaa sekä petetyksi että petturiksi: aloin hyljeksiä listaykköseksi noussutta albumia. Minäkin, Brutuksesi! Myöhemmin Viva la Vida otti askeleen uuteen suuntaan, mutta sen sävellykset olivat joko väkinäisiä tai pelkästään laimeita. Uusimman Mylo Xyloto -albumin kuultuani en ole pystynyt kohtaamaan Coldplayta enää ollenkaan. Miksi minä siitä aikoinaan niin pidin?

Musiikkipiireissä Coldplayn halveksuminen on nykyään normi, eikä kirjallisuusympyröissä kovin moni enää kehtaa avoimesti fanittaa Paul Austeria, bestseller-viihdekirjailijaa. Silti kummankin tuotantoa myydään entistä enemmän, ja uusi teos on aina tapaus. Minulle ne eivät sitä enää ole. (Tiedän kyllä hyvin, että kummankin menestymisen kannalta minun mielipiteeni on yhdentekevä. Toisaalta en kuulu niihinkään ihmisiin, joiden mielestä teosten myyntiluvut ja laatu ovat aina kääntäen verrannollisia. Todisteeni: Antti Tuuri, Jari Tervo, Kari Hotakainen.)

Mutta mitä pitäisi sanoa Paul Austerista? The Red Notebookin punainen lanka on Austerin itsensä mukaan se, että kerrotut tapaukset eivät ole keksittyjä. Esseetekstien lisäksi kokoelma sisältää pari esipuhetta ja haastattelua. Kaikki tekstit ovat ilmestyneet aiemmin aikakauslehdissä ja osa Austerin The Art of Hunger -teoksessa 1992.

Pitkän tauon jälkeen huomaan, kuinka Austerin lause vetää taas puoleensa. Kyseessä on taitava sanankäyttäjä, jonka sujuvalle kerronnalle ei mahda mitään. Nämäkin tekstit ovat kuin lumoavia satuja, joiden kertojanääntä kuuntelee korvat höröllään.

Tajusin The Red Notebookin ääressä jotain olennaista: en muista noista kymmenen vuotta sitten suosittelemistani Austerin romaaneista enää juuri mitään. Notebookin alussa Auster käy läpi oman elämänsä sattumuksia, ja niin herkullisia kuin ne ovat, tapaukset eivät oikein jää mieleen. Joku menee jonnekin ja tapaa jonkun, joka onkin hänen isänsä lapsi toisesta maasta. Tosielämässä tällaiset tapaukset nostaisivat karvat pystyyn, mutta kirjallisessa muodossa ne yksinkertaisesti latistuvat. Tai ehkä viime vuosien televisiodraama on banalisoinut sattuman.

Notebookin ääressä ymmärsin myös, että Austerin varhaistuotannossa minua taisi aikoinaan viehättää se, mikä on novel-sanan varsinainen merkitys: perinteisen proosan keskellä ne olivat jotain aivan uutta. Populaariksi postmodernismiksi tyylisuuntaa kai silloin sanottiin. Austerin teoksiin oli myös helppo tarttua, ne eivät olleet mitään Robert Cooveria tai Thomas Pynchonia (joihin olen kyllä tutustunut myöhemmin ja oppinut arvostamaan).

Mutta kuten kaikkien taikurien uudet temput, myös Austerin käyttämät trikit ovat muuttuneet vähitellen tutuiksi ja tavanomaisiksi. Taustalta on paljastunut mukavuudenhaluinen sisältö, joka toistuu Austerin jokaisessa teoksessa melkein samanlaisena. Itse asiassa hän kertoo lähtöasetuksistaan tähän Notebookiin painetussa haastattelussa:

”To say that ’all my books are the same book’ is probably too simple. What I mean is that all my books are connected to their common source, by the preoccupations they share. But each book belongs to its central character: Quinn, Blue, the narrator of The Locked Room, Anna Blume, Fogg, Nashe.”

Intuitiivisena kirjailijana Auster sukeltaa tarinaan päähenkilönsä perässä eikä kuulemma koskaan tiedä etukäteen, mitä tuleman pitää. Näiden viimeisten romaanien äärellä minusta on tuntunut jo siltä, että fiiliksellä vetämisen sijaan kannattaisi kokeilla vaihteeksi jotain muuta tekotapaa. Ihan niin kuin Coldplayn kannattaisi kokeilla akustista kapakkakeikkaa tai mandoliinisooloja, koska nykyistä hengettömämpää musiikkia ei voisi ainakaan syntyä.

Kun aloin ajatella tätä yhteyttä, kuuntelin A Rush of Blood to the Headin. Kyllä se on hyvä levy edelleen. Seuraavaksi pitäisi varmaan lukea Mr Vertigo. Tai sitten jätän kauniit muistot, enkä koske Austeriin enää ikinä.