maanantai 5. toukokuuta 2014

Kirjallista vainoamista

Kun amerikkalaisen romaanin alku sijoittuu yliopiston luovan kirjoittamisen koulutukseen, tunnelma virittyy kai väistämättä melko kirjalliseksi. Ja kun opinahjon nimi on Camden College, ollaan joko Bret Easton Ellisin romaanissa tai jossain sellaisessa teoksessa, joka on erittäin tietoinen Ellisin keksimästä paikasta.

Jaime Clarken vastikään ilmestynyt Vernon Downs (Roundabout Press, 2014) on romaani Bret Easton Ellisistä ja fanista, joka raivaa tiensä hänen lähelleen. Ellis kulkee romaanissa nimellä Vernon David Downs, tuttavallisemmin siis Vernon Downs (New Yorkin osavaltiossa on muuten myös samanniminen laukkarata). Päähenkilö Charlie Martens on kirjallisuutta opiskeleva nuorimies, joka etenee määrätietoisesti kirjailijan kotiin saakka.

Kuinkahan monta Suurta Amerikkalaista Romaania on sijoitettu yliopiston kirjallisuuskoulutukseen tai sellaisen liepeille? Viime vuosina muistan lukeneeni sellaisen muun muassa Jeffrey Eugenidesilta (The Marriage Plot, 2011) ja Philip Rothilta (Indignation, 2008). Char Harbachin Pelin henki (The Art of Fielding, 2011) odottaa hyllyssäni vielä parempia aikoja. Jenkeissä campus novel on itse asiassa niin suuri genre, ettei sitä aina muistakaan näin suomalaisesta näkökulmasta. Suomessa yliopistoon sijoittuvia romaaneja nähdään toki säännöllisesti, mutta niiden asema ei ole yhtä vakiintunut kuin Yhdysvalloissa. Ei täällä tietysti ole ihan vastaavaa yliopistotasoista kirjoittajakoulutustakaan.

Jaime Clarke avaa siis romaaninsa kampuskohtauksella. Bret Easton Ellisin The Rules of Attraction (1987, suom. Vetovoiman lait) sijoittuu kampukselle, joten asetelmalle on perusteensa. Huomattava osa Clarken ratkaisuista on perusteltavissa ensisijaisesti viittauksilla Ellisiin, ja siitä voi tehdä helposti päätellä, kuinka hyvin romaani toimii omillaan. Moni ratkaisu kantaa aika heikosti, jos Ellisin tuotanto ei ole lukijalle ollenkaan tuttua.

Charlie Martens tutustuu Vernon David Downsin tuotantoon tyttöystävänsä Olivian kautta. Lontoosta Phoenixiin vaihto-opiskelijaksi tullut Olivia palvoo Downsin teoksia, ja ja kun Olivia jättää Charlien, Charlie päättää hankkia Olivian takaisin – tietenkin – Downsin avulla. Ainekset ovat kuin kunnon kampusromaanissa konsanaan: kiihkeää ja melodramaattista. Tunnelma kuitenkin muuttuu, kun Charlie lähtee tien päälle. Ensin hän matkustaa Vermontissa sijaitsevaan Camden Collegeen ja hankkii opintotoimistosta kepulikonstein Vernon Downsin yhteystiedot. Seuraava intertekstuaalinen askel on Sieppari ruispellossa, kun Charlie matkustaa herkällä mielellä New Yorkiin etsimään Vernon Downsin käsiinsä.

Vernon Downs löytyy Manhattanilta varsin helposti, ja kumman mutkattomasti Charlie myös saavuttaa kuuluisan kirjailijan luottamuksen. Downs muistuttaa tosiaan ulkoisesti monin tavoin esikuvaansa, ja hänen tuotantonsa myötäilee sitä yhtä lailla: läpimurtoromaani The Vegetable King sisältää paljon raakuuksia, joita suuren yleisön on ollut vaikea hyväksyä, ja esikoisteos Minus Numbers on huumehöyryisine juhlintoineen ollut kaksikymppisen Downsin pääsylippu kirjallisiin piireihin. (Ellisin esikoisteos Less Than Zero eli Alta nollan kulkee myös teemojensa puolesta tarinassa mukana.)

Totta kai myös Charlie Martens kirjoittaa kaunokirjallista proosaa ja näyttää tekstejään Downsille. Downs lupaa lukea Charlien novellin, antaa siitä palautteen ja suositella sitä myös agentille, jos Charlie tekee palveluksen: Charlien pitää kirjoittaa pilalle menneestä nuorisosta John F. Kennedy Jr:n George-lehteen hänen puolestaan. Charlie tekee työtä käskettyä, ja vähitellen hänestä tuleekin Downsin avustaja: hän alkaa järjestää Downsin kirjallista materiaalia Camden Collegen arkistoa varten. Ja kun Downsin ex-tyttöystävä kadottaa heidän Oscar-koiransa ja Downs lähtee etsintämatkalle, Charlie jää yksin kirjailijan kotiin.

Charlie on jo yksissä juhlissa antanut kirjallisuustoimittajan luulla häntä Vernon Downsiksi. Kun Charlie jää Manhattanin kämpille yksin, hän ikään kuin luisuu Downsiksi. Hän ei väitä kenellekään varsinaisesti mitään – hän vain jättää oikaisematta asian, kun ihmiset luulevat häntä Downsiksi. Naapureille, drinkkiseuran tarjoajille, bilekutsun tuojille ja erinäisille toimittajille hän toimittaa Downsin virkaa. Mutta Olivia ei vain ota yhteyttä. Sen sijaan moni muu ottaa, ja Charlie vetää sujuvasti menestyskirjailijan roolia niin puhelimessa, sähköpostissa kuin kirjallisilla kokkareilla. Eikä romaaniin rakennettu mise en abyme olisi mitään, ellei Charlie kohtaisi ihmistä, joka on täsmälleen samalla asialla kuin hän itse.

Tässä vaiheessa myös romaani saavuttaa lakipisteensä, Lunar Park -viittaukset tulevat käytettyä ja juonen hieno kierre tulee sellaiseen kohtaan, jossa kaikki lähtee pienenemään. Fiilis on hiukan sama kuin Sofia Coppolan hienosti alkavassa Somewhere-elokuvassa, joka päättyy dramaattisen loppuhuipennuksen sijaan ankeaan antikliimaksiin: tyhjyyden kuvaus on ratkaisun hetkellä pelkkää tyhjyyttä. Charliella on myös henkilökohtainen tragediansa, mutta kun asia lopussa tulee ilmi, sen painoarvo jää mitättömäksi. Se tuntuu kirjalliselta pelastusrenkaalta. Sen pitäisi selittää kaikki tapahtumat, mutta se on niin huonosti pohjustettu, ettei niin tapahdu.

Koko ajan Clarken romaani tuntuu sinnittelevän jossain yhdentekevyyden rajamailla. Idea on tavallaan kekseliäs, juoni kulkee tavallaan sujuvasti, kieli on tavallaan... ihan toimivaa. Mutta teos ei missään vaiheessa kasva sellaiseen mittaluokkaan, että se nousisi luomansa intertekstuaalisen verkon yläpuolelle ja näyttäisi lukijalle jotain, mikä ei olisi aivan ilmeistä. Teos velloo omassa nokkeluudessaan, mutta ei sellaisenaan kuitenkaan ihan riitä. Ainakaan minulle. Totta kai tällainen pastissi on kunnianosoitus Bret Easton Ellisin tuotannolle ja syvä kumarrus J.D. Salingerille, mutta kun pintaliito drinkkibaareissa ei saa syvyyttä edes päähenkilön menneisyyden traagisesta paljastuksesta, jotain olennaista tekstistä puuttuu. Ehkä sielu?

Toisaalta romaanin kiinnostavin ulottuvuus on oikeastaan ulkokirjallinen. Kirjan kirjoittaja Jamie Clarke on elävässä elämässä suhtautunut jossain määrin pakkomielteisesti Bret Easton Ellisiin. Hän on oikeasti hankkinut Benningtonin alumnitoimistosta epärehellisin keinoin Ellisin yhteystiedot ja keplotellut haastattelemaan Ellisiä tämän loft-asuntoon Manhattanilla. Ellis myös luki Clarken esikoisromaanin We’re So Famous (Bloomsbury USA, 2001) ja auttoi sen kanssa. Tästä kaikesta Clarke kertoi Gawkerin haastattelussa jo vuonna 2005. Silloin Vernon Downs -niminen käsikirjoitus oli ilmestynyt pdf-muodossa Ellisin fanisivustolle – mitään romaania ei vielä ollut, mitään kustannussopimuksia ei ollut edes allekirjoitettu. Romaanin päähenkilökin oli vielä nimeltään James Wells. Kului yhdeksän vuotta.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Hauskan rajamailla

Terävistä novelleistaan tunnettu yhdysvaltalainen Lorrie Moore (s. 1957) teki viime kuussa paluun ja julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa kuuteentoista vuoteen. Odotukset ehtivät tietysti kasvaa kohtuuttomiksi, eikä Bark olisi voinut mitenkään täyttää niitä. Edellinen Birds of America (Knopf, 1998) on vuosien varrella vakiintunut amerikkalaisen kirjallisuushistorian modernien klassikoiden kaanoniin. Välissä Moore julkaisi ristiriitaisen vastaanoton saaneen romaanin A Gate at the Stairs (Random House, 2009), mutta yhtäkään Mooren kolmesta romaanista ei pidetä novellikokoelmien tasoisina. Minulta nuo romaanit ovat vielä lukematta, mutta novellit tunnen paremmin.

Bark sisältää kahdeksan tarinaa, joista neljä tosin ilmestyi jo Collected Stories -teoksessa kuusi vuotta sitten (”Foes”, ”Paper Losses”, The Juniper Tree” ja ”Debarking”). Vain puolet teoksesta on siis uutta tekstiä, mistä voi tietysti olla hiukan pettynyt. Aihepiiri on kuitenkin kauttaaltaan tyypillistä Moorea: toisiinsa yhteyden kadottaneita ihmisiä, konfliktiherkkiä lapsia ja vanhempia, umpikujaan ajautuneita aviopareja, ajan kulumiseen havahtuvia keskiluokkaisia suorittajia. Mooren kuuluisa wit on tallella, one-linereita tipahtelee ja dialogissa on poikkeuksetta jotain kieroa ja yllättävää.

Kielellinen kunnianhimo on kuitenkin tällä kertaa mennyt osin yli, kikkailun puolelle. Oikeastaan koko teoksen nimi ja sen moniselitteinen toistuminen tarinoissa saa olon vähän kiusaantuneeksi. Sanana ’bark’ tulee esille muun muassa koiran haukkumisena (tietenkin), puiden kaarnana (tietenkin), pilvenä (”sparky bark”) ja runollisena kuvauksena aivokuoren pintarakenteesta. Viittaaminen ei kuitenkaan synnytä lukijassa oikein mitään eikä varsinaisesti edes palvele tarinoiden välistä yhteyttä. Ja kun näitä bark-viittauksia alkaa odottaa, huomio harhautuu. Lukemisesta tulee pahimmillaan vaivaannuttavaa sanabongausta.

Totta kai Bark sisältää myös paljon hyvää. Kokoelman avaa erinomainen ”Debarking”, joka alkaa aseistariisuvalla virkkeellä: ”Ira had been devorced six months and still couldn’t get his wedding ring off.” Novelli myös pitää aloituksen tason ja kehittyy arvaamattomasti. Bekka-tyttären yhteishuoltajuuden kanssa elävä Ira Milkins alkaa tapailla Zoraa, jolla on erikoinen Bruny-poika. Zora viittaa kaikessa Brunyyn, pojan esiintuloa pantataan, jännitys tiivistyy, Iraa alkaa hermostuttaa. Brunyn ja Zoran suhde paljastuu häiritsevän intensiiviseksi, eikä Ira tiedä, mitä tehdä. Jos tekstin kielellinen kikkailu herättää ajoittain kaksijakoisia tuntemuksia, tässä tarinassa se toimii. ”He wished this month had a less military verb for a name. Why March? How about a month named Skip? That could work.”

Jos ”Debarking” on monella tavalla arvaamaton, ”Wings” on hyvinkin kaavamainen. Se kertoo rahan kanssa kamppailevista KC:sta ja Denchistä. Tatuoitu KC kohtaa Miltin, rikkaan leskimiehen, joka tekee hitaasti kuolemaa. Tapa, jolla ystävystyminen etenee, tuntuu suorastaan tylsistyttävältä – sivussa rokkaripoikaystävä vain odottaa kieli pitkällä. ”Wings” on monella tapaa koko Barkin pohjakosketus. Se ei yllä edes kielellisesti sille tasolle, joka pitää monet Mooren tavallisetkin tarinat säkenöivinä.

Toisaalta Bark kurottaa myös suuntiin, jotka yllättävät. ”The Juniper Tree” on ystävän kuolemaa käsittelevä kummitustarina, sinänsä jotain aivan poikkeavaa Mooren tuotannossa. Myös Yhdysvaltain hallinnon ongelmat ovat löytäneet tiensä Barkin novelleihin. ”Foes” kertoo kovasta lobbarista, jonka ilkeän luonteen syvyys paljastuu hyväntekeväisyysillallisella: hän on selvinnyt Pentagoniin osuneesta 9/11-iskusta. ”Subject to Search” on rajattu tiedustelu-upseerin ja naisen tapaamiseen, jossa puhutaan hieman liikaa. Täysin oman aihepiirinsä vangiksi Moore ei ole suostunut jäämään, vaikka sisällöltään nuo novellit eivät mitenkään mestarillisiksi kasvakaan.

Parhaimmillaan Mooren teksti kulkee koomisen ja surullisen herkässä rajamaastossa. Nokkela dialogi voi olla hetkellisesti hauskaa, mutta siitä myös aina tietää, että jotain vaikeaa on vielä luvassa. Kokoelman päättävä ”Thank You For Having Me” on tavallaan täydellinen esimerkki siitä. Novelli kertoo äidistä ja hänen teini-ikäisestä Nickie-tyttärestään. He matkustavat maaseudulle entisen lapsenvahtinsa häihin.

Maria, an attractive, restless Brazilian, was marrying a local farm boy, for the second time – a second farm boy on a second farm. The previous farm boy she had married, Ian, was present as well. He has been hired to play music, and as the guests floated by with their plastic cups of wine, Ian sat there playing a slow melancholic version of ”I Want You Back.” Except he didn’t seem to want her back. He was smiling and nodding at everyone and seemed happy to be part of this send-off. He was the entertainment. He wore a T-shirt that read, THANK YOU FOR HAVING ME.

Häät keskeytyvät absurdiin välikohtaukseen, kun paikalle ilmestyy joukko Helvetin enkeleitä ammuskelemaan taivaalle ja esittämään uhkauksia. Nickie kuitenkin avaa suunsa ja saa tilanteen kääntymään. Kaikki ovat lopulta kiitollisia, vaikka Nickien äiti on ehtinyt jo mielessään pohdiskella syntyjä syviä. ”Surely that was why faith had been invented: to raise teenagers without dying. Although of course it was also why death was invented: to escape teenagers altogether.”

Jos aloittaisin Mooren lukemisen nyt, en tarttuisi Barkiin vaan Birds of Americaan. Tuon Birdsin novelleista erityisesti ”People Like That Are the Only People Here: Canonical Babbling in Peed Onk” on aivan timanttinen – se ei turhaan toistu kaikissa Mooreen viittaavissa artikkeleissa, sen verran vavahduttava syöpäsairaan Vauvan tarina on Äidin ja Aviomiehen näkökulmasta. Tuollaiset tarinat ovat tuoneet Moorelle myös varauksetonta ihailua kirjailijapiirissä: esimerkiksi Julian Barnes muistaa aina mainita Mooren yhdeksi esikuvakseen (esimerkiksi tässä haastattelukirjassa ja esseeteoksessaan).

En tiedä, pärjääkö Bark edes laajemmassa mittakaavassa Mooren aiemmalle tuotannolle. Myös Like Life (1990) ja Self Help (1985) ovat täynnä loistavia tarinoita. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen esimerkiksi Self Helpin aloittava ”How to Be an Other Woman”, joka kulkee sinuttelun, passiivin ja luettelorakenteiden varassa – omaperäistä ja äärimmäisen tyylitajuista. Like Lifen ”You’re Ugly, Too” kuuluu jälleen amerikkalaisen novellitaiteen huippuihin: siinä yksin elävän historian professorin Zoë Hendricksin miessuhteet paljastuvat niin mutkikkaiksi ja hillittömiksi, ettei tekstiä tunnu pidättelevän mikään. Mitään samalle tasolle yltävää ei Barkista löydy, valitettavasti.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Ympyrä sulkeutuu

Dave Eggers on hurjassa vedossa. Toissa vuonna ilmestynyt A Hologram for the King oli mielestäni erinomainen romaani, ja nyt loppusyksystä ilmestynyt The Circle menee monella tapaa vielä pidemmälle. Romaani on oikeastaan spekulatiivista fiktiota, vaikka teksti ei sinänsä vaikutakaan tunnusmerkkiseltä genrekirjallisuudelta. Realistisviritteisen kerronnan fokus pysyy ihmisissä, vaikka ympärillä kehitetään scifi-tason virityksiä. Tarina sijoittuu parin vuosikymmenen päähän tulevaisuuteen, eikä näkymä ole erityisen miellyttävä.

Romaanin nimeä kantava teknologiayhtiö – joka sattumalta muistuttaa luonteeltaan hyvin paljon erästä nykyään toimivaa teknologiayhtiötä – rakentaa täydelliseen avoimuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Paitsi että yhtiö itse on Kolmen Viisaan Miehen salamyhkäisesti johtama eikä yhtä sen perustajista ole koskaan edes nähty julkisuudessa. Siitä huolimatta Circlen jalona tavoitteena on luoda maailmasta täysin läpinäkyvä ja sen ansiosta turvallinen paikka, jossa jokainen inhimillinen teko näkyy koko ihmiskunnalle ja jossa väärintekijät voidaan jäljittää minuuteissa mistä tahansa. Tunne jatkuvasta tarkkailusta ohjaa ihmiset tekemään oikeita valintoja. Jokainen kommunikoi, jokainen jakaa tunteensa ja tietonsa, mitään ei piiloteta keneltäkään.

Maebelline Holland tulee Circleen töihin ystävänsä Annien suosittelemana. Kiiltävä, lasinen kampusalue tuntuu 24-vuotiaasta Maesta taivaalta. Ja kun Annie on johtotehtävissä, Mae otetaan heti vakavasti kaikkialla. Hän pääsee nopeasti kiinni työhönsä Customer Experiencessä ja ryhtyy tavoittelemaan asiakaskohtaamisista täyttä sataa pistettä, kaikesta kiitollisen työntekijän tapaan. Toisella näytöllä tiimin jäsenet kommentoivat hänen työsuorituksiaan ja kannustavat viemään asiat aina loppuun asti. Kun perustyö alkaa sujua, Maelle asennetaan eteen lisää näyttöjä: Circlen sisäistä kommunikaatiota varten, ulkoista sosiaalista viestintää varten, uusien työntekijöiden kouluttamista varten. Kaikissa käydään jatkuvaa keskustelua, johon täytyy osallistua, koska kaikki Circlen työntekijöiden tekemiset pisteytetään. Vähitellen Maesta kehittyy opetettu koira, joka pystyy pitämään ilmassa useita palloja pudottamatta niistä yhtäkään.

Circle on äärimmäinen yhteisö, ja Mae kohtaa asian ensimmäistä kertaa syvällisesti, kun hänet kutsutaan tapaamiseen, jossa käydään vakava keskustelu siitä, miksi Mae on jättänyt vastaamatta erääseen juhlakutsuun eikä ole ilmestynyt ollenkaan paikalle. Kun Mae aloitti Circlen työntekijänä, hänen kaikki tietonsa ja tiedostonsa ja tekemisensä ladattiin pilveen, josta ne ovat Circlen järjestelmän luettavissa. Sieltä on näkynyt, että Mae on joskus käynyt Portugalissa, joten järjestelmä on identifioinut hänet Portugali-faniksi. Sen seurauksena hänelle on lähetetty Portugali-aiheinen juhlakutsu, mutta hän on häpeällisesti sivuuttanut sen. Mae joutuu pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ettei vastaava toistu enää koskaan.

Pitkään tuntuu, että Mae on kaikesta jäljessä. Hän ei ehdi varata töihintulotarkastusta kampuksen lääkäriltä, joten myöhästyneellä käynnillä häntä torutaan siitä (kunnes hänen koko elämänsä terveystiedot ladataan Circleen ja häneen asennetaan mikrosiru mittaamaan terveydentilaa pysyvästi). Hän haluaa hoitaa perustyönsä hyvin mutta koska hän ei huolehdi CircleRank-lukemansa paranemisesta 10 000:n paremmalle puolelle, hänet kutsutaan puhutteluun (seurauksena on unettomia öitä ”zingaamisen” parissa, loputtomia tykkäyksiä ja irvistyksiä ja kommentteja, joiden ansiosta hänen lukemansa paranee vähä vähältä). Kun kotona Maen isä saa MS-tautiin liittyvän kohtauksen eikä Mae ehdi sinnekään apuun ajoissa, tilanne uhkaa riistäytyä käsistä.

Maen ex-poikaystävä Mercer on ryhtynyt pelastavaksi enkeliksi. Seurauksena on virtuaalisen maailman ja näkyvän maailman yhteentörmäys: Mercer vastustaa teknologialla tuotettua valheellista yhteisöllisyyttä, jossa tykkääminen riittää toimenpiteeksi ja jossa ihmiset kuvittelevat tuntevansa toisensa pelkkien irrallisten kommenttien perusteella. Mae tietenkin pitää Mercerin näkemystä taantumuksellisena ja tietämättömänä, vaikka syytökset teknologian aiheuttamasta infantilisoinnista tulevat lähelle. Työstä on tullut Maelle koko elämä, mutta tarkemmin ajatellen kyseessä on vain reaktiopeli, jossa tavoitellaan täyttä pistemäärää kaikissa kanavissa, vaikka sitä ei voida koskaan saavuttaa.

Vähitellen Mae muuttuu Circlen työntekijästä kampusalueen asukkaaksi, hän alkaa asua yhdessä vapaista huoneista ja käydä kaikenlaisissa juhlissa ja tapahtumissa, joihin tulee jatkuvasti kutsuja. Hän on tavannut jo ensimmäisinä työpäivinään Francisin, jolta kuitenkin puuttuu vetovoimaa. Sen sijaan sattumalta tavatussa Kaldenissa on viehätystä sitäkin enemmän: harmaatukkainen Kalden on mysteeri, koska kukaan muu ei ole nähnyt miestä missään, hänen nimellään ei löydy Circlestä mitään eikä hänestä ole minkäänlaista valokuvaa järjestelmässä. Maen ystävä Annie, joka sentään kuuluu Circlen vaikutusvaltaisimpaan Gang of 40 -ryhmään, epäilee, että kyseessä saattaa olla vakooja, kutsumaton vieras suljetulla kampusalueella.

Circle on innovaatioyritys, joten romaani tarjoilee valtavan määrän innovaatioita. TruYou on vienyt sähköisen tunnistautumisen uudelle tasolle, ja ihmiset ovat saaneet unohtaa kaikki kymmenet salasanansa. Yhtiön perustajiin kuuluva Eamon Bailey näyttää Dream Friday -esityksessään, miten SeeChange-kamera toimii: sormenpään kokoinen kamera välittää livekuvaa ympäri maailmaa langattomasti, ja sillä voidaan toteuttaa ennennäkemätöntä valvontaa mihin tahansa. Kaikkien yhtiön teknologioiden tarkoituksena on lisätä avoimuutta ja vahvistaa ihmisten keskinäistä luottamusta. Sanotaan, että diktatuurit eivät koskaan esittele itseään diktatuuriksi vaan käyttävät jotakin sellaista nimeä kuin korkein kansanvalta. Circle ei poikkea joukosta.

Lopulta Mae lipsahtaa, ja se kääntää hänen elämänsä suunnan. Hän paljastaa hetkeksi inhimillisyytensä ja tarttuu hetkeen, mikä asettaa hänet vaaroista suurimpaan – tilanteeseen, jossa hän pelkää joutuvansa irtisanotuksi Circlestä. Rikkomuksensa takia Mae kuitenkin tutustuu Eamon Baileyyn ja käy hämmästyttävän keskustelun, jossa musta muuttuu valkoiseksi. Maesta tulee Circlen lähettiläs, ja hän sitoutuu täyteen avoimuuteen, mikä tarkoittaa kaikkien tietojen julkistamista, puettavan videokameran käyttämistä ja jatkuvaa livestriimausta omasta elämästä (kolmen minuutin vessatauolla saa sentään pitää mikrofonin suljettuna). Julkisessa esiintymisessä Mae käy Eamonin kanssa keskustelun, jonka tärkeimmät avainlauseet – Maen sanomina – heijastetaan kaikkien näkyville:

SECRETS ARE LIES. 
SHARING IS CARING. 
PRIVACY IS THEFT.

Iskulauseet ovat tietenkin voimakas viittaus George Orwellin 1984:ään. Eggersin romaanin  mielenkiintoisimpiin ulottuvuuksiin kuuluu tapa, jolla se keskustelee tuon teoksen kanssa. Jos muistelee Orwellin romaanin iskulauseita – WAR IS PEACE, FREEDOM IS SLAVERY, IGNORANCE IS STRENGTH – ja ajattelee niiden kauheutta, Eggersin tarinan iskulauseet ovat yhtä aikaa hyvin samanlaisia kuin ne ja samalla jotain uutta, aivan erilaista. Tällä kertaa sota on rauhaa, jossa salaisuudet nimetään valheiksi. Vapaus on orjuutta, jossa jokaisen on jaettava vapaasti kaikki kuuluakseen yhteisöön. Tietämättömyys on voimaa, jota yhteisö käyttää pyrkimyksessään kertoa jokaiselle tietämättömälle kaiken, minkä muut jo tietävät.

Maen ystävä Annie on mukana menneisyyden kartoitukseen keskittyvässä PastPresent-projektissa ja ryhtyy lopulta itse sen ensimmäiseksi koehenkilöksi – hänen sukunsa on sentään saapunut Yhdysvaltoihin Mayflowerilla. Orwellin sanoin: Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, ja joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä. Annien ja Maen ystävyys saa yhä synkempiä muotoja, eikä loppu ole kaunis. Samaan aikaan Mae on mukana käynnistämässä demokratiahanketta, jossa suora kansanvalta toteutetaan Circlen järjestelmän avulla. Vihdoin Maen kaipaama Kalden päättää puuttua tilanteeseen, koska Circle on menossa liian pitkälle. Äärimmäinen unelma on toteutumassa ja ympyrä sulkeutumassa, mutta Kalden ei missään tapauksessa halua nähdä, mihin se johtaa. Mutta Mae haluaa tehdä päätöksensä itse.

Romaanina The Circlen vahvuus on siinä, miten se välttää olemasta varsinainen dystopia. Siinä on yhtymäkohtia 1984:ään ja Uljaaseen uuteen maailmaan ja moniin muihin dystopiaklassikoihin, mutta silti sen maailmassa on jotain hätkähdyttävällä tavalla tuoretta. Tällä kertaa nämä ihmiset tekevät sen itse! He luovat valtakoneiston itseään varten: Panoptikon-maailma, jossa kaikki on jokaisen nähtävissä, tuntuu mukana olevista ihmisistä luontevalta. Jos heillä ei ole mitään salattavaa, miksi kellään muullakaan olisi? Kun salassa pidettävä informaatio kasaantuu valtaapitäville, enemmistö kääntyy nopeasti julkistamisen kannalle. Edustuksellisen demokratian purkaminen suoriksi nettikyselyiksi tuntuu ihmisistä äkkiseltään hyvältä vaihtoehdolta, satunnainen päätös yhtä relevantilta kuin informoitu. Latistuvan maailman kuvauksena The Circle on vaikuttava.

The Circle on myös häpeilemättömän viihdyttävä. Kielenkäyttö on sujuvaa, juonenkäänteet nopeita, tarinankuljetus kaikkineen notkeaa. Henkilöt eivät tietenkään ole mitään suuria ristiriitakimppuja eivätkä heidän keskinäiset suhteensa kovinkaan kauaskantoisesti rakennettuja kudelmia, mutta hahmot kuitenkin palvelevat tarkoituksiaan eikä dialogia joudu lukemaan suojauksen takaa. Sitä paitsi Eggersin huolellisuutta on pakko kunnioittaa, koska yksityiskohdat tuntuvat relevanteilta ja hiotuilta. Itsekin hiukan vastaavissa maailmoissa Orjattaresi-romaanissaan liikkunut Margaret Atwood tekee The New York Review of Booksissa seikkaperäisesti selkoa The Circlen nimi- ja numerosymboliikasta (mikä on sivumennen sanoen aina hiukan vaarallista, mutta Atwoodin keskeiset päätelmät osuvat mielestäni pääosin kohdalleen).

Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekivät romaanin pitkät dialogijaksot, joissa Mae joutuu myöntämään nähneensä asiat ”väärällä” tavalla. Ympäripuhumisen retoriset keinot oikeastaan kiteyttävät koko Circlen toimintalogiikan. Rakenteen makrotasolla Eggers käyttää tyylikkäästi ympyrää ilman, että se tuntuu teennäiseltä. Kaikki liittyy kaikkeen.

Pakko myöntää, että The Circlen jälkeen Googlen, Facebookin, Applen ja muutamien muiden yhtiöiden motiiveihin suhtautuu taas hiukan skeptisemmin. Mikä tahansa voi tulla julkiseksi koska tahansa, ja mitä tahansa tietoa voidaan käyttää melkein mihin tahansa. Me teemme sen itse.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Tyly testamentti

Colm Tóibínin runsas vuosi sitten ilmestynyt The Testament of Mary (Penguin Books, 2012) kertoo Jeesuksen äidistä erilaisen tarinan kuin olemme yleensä tottuneet kuulemaan. Tóibínin Maria saa esimerkiksi kuulla neitseellisestä synnyttämisestään ihan muilta kuin Jumalalta – tarinat kulkevat hänen kuuluisan poikansa edellä ja kantautuvat äidin korviin monista lähteistä.

Vuosien varrella Maria näkee poikansa muuttumisen karismaattiseksi maankiertäjäksi, erikoisen seurueen henkiseksi johtajaksi ja ihmetekojen tekijäksi. Äiti myös joutuu todistamaan poikaansa kohdistuvan uhkan ja lopulta myös tämän väkivaltaisen kuoleman. Pyhimyksellisen neitsythahmon sijaan Tóibínin Maria on lihaa ja verta, täynnä hämmennystä ja suoranaista suuttumusta. Jeesuksesta syntyi jotain, mikä ei ollut äidille itselleen totta.

Irlantilainen Tóibín on tavallaan erikoistunut näihin äiti-poika-aiheisiin. Novellikokoelma Mothers and Sons on rautaisannos sitä tavaraa, ja itsekin kirjoitin taannoin muutaman sanan sen suomennoksesta. Jeesuksen ja Marian suhde on tosin vielä vähän mutkikkaampi kuin noiden novellien tarinoissa. Tóibínin Maria joutuu Kaanaan häissäkin lähettämään pojalleen viestejä lähestyvästä uhkasta, kun ei millään pääse kunnolla puheisiin. Maria on turhautunut, hänet on leikattu pois lähipiiristä.

Jeesuksesta on kirjoitettu liuta romaaneja, mutta omiin käsiini ei ole sattunut sellaista, jonka kaunokirjallinen arvo ylittäisi sen lähtökohdat – yleensä siis sekulaarin demonstraation tai suoranaisen provokaation. Nikos Kazantzakisin Kristuksen viimeiset kiusaukset taitaa olla romaanina sieltä parhaimmasta päästä. José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi jaarittelee, Norman Mailerin Pojan evankeliumi kertoo nätin tarinan tutulla kaavalla. Muitakin löytyy, mutta harva seisoo omillaan – niin järkälemäinen teksti on taustalla. Siinä jatkumossa The Testament of Mary jää myös kuriositeetiksi, yhdeksi fabuloinniksi mahdollisen tarinan ympärillä.

Katolisen kasvatuksen saanut Tóibín ei lähde teoksellaan avoimesti provosoimaan, vaan näkökulma pysyy tiukasti Marian kokemuksessa (toki senkin esittäminen on tietyissä piireissä äärimmäisen provosoivaa, kuten esimerkiksi Catholic World Reportista voi lukea). Maria ei kuitenkaan henkilönä mene äärimmäisyyksiin millään alueella. Vaikka kerran hänellä onkin tarinan aikana veitsi kädessä, mitään yllättävää ei tapahdu. Eikä hän esimerkiksi kerro Jeesuksen syntymään johtaneista tapahtumista mitään, ainoastaan hämmästelee kuulemiaan tarinoita pojastaan Jumalan poikana. Tiivis rajaus on myös romaanin ehdoton vahvuus. Silti tarina on niin suuri, että 112 sivun mitta ei tunnu liian vaatimattomalta, vaan teosta voi ehdottomasti pitää romaanina.

Marian kertoma tarina rakentuu muutamien käännekohtien varaan: Jeesuksen lähtö kotoa, Lasaruksen herättäminen kuolleista, Kaanaan häät, ristiinnaulitseminen, Marian elämä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Lasaruksen sisaren vaiheet Jeesuksen elämän loppuaikoina kulkevat hetken rinnakkain Jeesuksen äidin kanssa, mutta romaani ei silti sisällä kuohuttavia yksityiskohtia Jeesuksen ja Maria Magdalenan välisestä suhteesta. Hyvä niin, koska sitä spekulointia voisi pitää tässä yhteydessä halpana – käsissähän on jo muutenkin kuohuttava aihe.

Maria muistelee mielellään Jeesusta nuorena poikana, nostalgisoi hyviä päiviä, jolloin pojan isäkin oli vielä elossa. Väkevimmillään hän esiintyy tavallisena äitinä, jonka poika kuolee raa’alla tavalla ja joka joutuu sitä vierestä mykkänä seuraamaan:

I tried to see his face as he screamed in pain, but it was so contorted in agony and covered in blood that I saw no one I recognized. – – It seems hard to fathom now that I stayed there and watched this, that I did not run towards him, or call out to him. But I did not.

Loppujen lopuksi Maria on nainen, joka jää yksin. Hän joutuu kulkemaan varjoissa ja pysymään tuntemattomana, koska uskonnollinen liikehdintä kasvaa hänen poikansa kuoleman jälkeen vääjäämättä. Maria yrittää vältellä joutumasta mukaan mihinkään, kertomasta mitään kenellekään. Lopulta kaksi opetuslasta on kuitenkin löytänyt hänet, ja The Testament of Maryn kertoma tarina on tuon kohtaamisen seurausta. Silti Marian korviin puheet siitä, miten taivaallinen isä oli lähettänyt poikansa maailmaan vapauttamaan ihmiskunnan, kuulostavat omituisilta. Marian tyylillisesti melko modernista puheenparresta välittyy sanoma, joka lopulta lienee se suurin hyökkäys koko teoksessa: Jättäkää minut rauhaan. Älkää käyttäkö minun elämääni omiin tarkoitusperiinne.

Epäluuloisen ja ahdistuneen Marian kertomusta lukee väistämättä nykymaailman taustaa vasten. Eikä vain Richard Dawkinsin, Sam Harrisin tai Christopher Hitchensin takia, vaan myös siitä kulmasta, mitä katolisesta kirkosta on paljastunut. Tóibínin Maria suojelee itseään, ei halua antautua palvonnan kohteeksi vaan kulkee mieluummin hämärässä. Marian intimiteettisuoja on uhattuna, ja sitä hän pitää itselleen tärkeänä, koska tuntemattomuus on hänen identiteettinsä perusta. Silti hänestä tehdään myöhemmin vielä Neitsyt Maria.

Kirjoitinko juuri aiemmin, ettei Tóibínin romaani ole erityisen provosoiva? Riippuu tosiaan paljolti siitä, keneltä kysyy.