En aikonut lukea Ruth
Ozekin uutta romaania A Tale for the
Time Being (Canongate, 2013). Vilkuilin Booker-ehdokasta epäluuloisesti,
koska sen asetelmat vaikuttivat niin itsestään selviltä: on Japanin ja
Yhdysvaltain kulttuurieroja, ajan kulumisen filosofiaa, kuolemaa, tsunamia,
toista maailmansotaa, pohdintaa naisen asemasta yhteiskunnassa,
zen-buddhalaisuutta, masennusta ja itsemurhaa. Mitä hyvää tuollaisen läpikäyminen
toisi minun elämääni?
Jokin siinä kuitenkin veti puoleensa, ja yhtäkkiä olin
lukenut ensimmäiset kymmenen sivua, sitten jo viisikymmentä. Huuhtouduin mukaan,
enkä kokenut järkäleen ääressä lopulta edes uupumusta.
Tarina rakentuu 16-vuotiaan japanilaisen Naoko Yasutanin
päiväkirjan ympärille. Nao on kirjoittanut elämästään vihkoon, jonka punaiset
kannet ovat Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin alkukielisestä
laitoksesta. Hello Kitty -lounaslaatikkoon pakattu päiväkirja ajautuu rantaan läntisessä
Kanadassa, missä kirjailija Ruth Ozeki löytää sen. New Yorkista Brittiläiseen
Kolumbiaan muuttanut kirjailija muistuttaa samannimistä elävää
romaanikirjailijaa, mutta fiktiosta tässä on silti selvästi kyse. Ruth etsii
kiihkeästi uutta aihetta, ja kun sellainen tulee eteen Hello Kitty -boksissa,
hän uppoutuu tarinaan.
Naon elämä on ollut vaikea, mutta hän kirjoittaa siitä
päiväkirjassaan irtonaisella otteella. Lukijan silmien edestä vilisevät lapsuus
Kaliforniassa, muutto Tokioon, työttömän isän itsemurhayritys metrolinjalla (ja
siitä saadut sakot!), fetissikahvilan myyjäneidit, vaikeudet koulussa, omat
lavastetut hautajaiset videoituina YouTubessa, isän monomaaninen
origamiharrastus, prostituutio, Sendain maanjäristys ja tsunami, 104-vuotiaan
isoäidin opetukset, kamikaze-lentäjänä sotasankariksi nimetyn isosedän haamu...
Jollain kummallisella tavalla ainekset pysyvät kasassa ja muodostavat Ruthin
selvitystyön kanssa orgaanisen tarinakokonaisuuden. Romaanikirjailija Ozeki
tavoittaa teinitytön synkän mutta samalla sympaattisen ja mustalla huumorilla
silatun kirjallisen tyylin.
Enemmän kirjallisia ongelmia on Ruthin selvitystyön
kuvauksessa, joka välillä etenee osin puisevasti. Ruthin ja hänen miehensä
Oliverin keskustelut sisältävät hidastumia ja ohipuhumista, jotka toivat
mieleeni Kazuo Ishiguron varhaiset
romaanit. Ruthin salapoliisityön yksityiskohdissa on myös uskottavuusongelmia:
esimerkiksi Naon isän itsemurhayritystä käsittelevän kertomuksen löytyminen
Yhdysvalloista ja itsemurhatutkijan jäljittäminen menee vielä äärirajoilla,
mutta Haruki #1:n salaisten ranskankielisten sotapäiväkirjojen käännättäminen
englanniksi... No, ainakaan teos ei sisällä läjää itsestään selviä ratkaisuita,
vaikka asetelmissa sellaisia tuntuikin olevan. Sitä paitsi tietynlainen
”uskomattomuuden” tunne luo A Tale for
the Time Beingiin sen fiiliksen. Lukijan on tarkoituskin epäillä aikaan,
paikkaan ja olemiseen liittyviä asioita. Mikä tässä on todellista? Mikä voi
ylipäänsä olla pysyvää? Minkä varaan elämänsä voi rakentaa? Milloin on
nykyhetki, jos jo nykyhetkestä kirjoittaminen on ehtinyt kadottaa sen?
Minun ei ollut tarkoitus lukea A Tale for the Time Beingiä, mutta välttämätöntä se silti oli. Ei
ainakaan mikään vahinko, työtapaturma.
Tämän vuoden vaikuttavimpiin lukukokemuksiini on kuulunut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013).
Sekään ei ole teos, jonka vaaleanpunaisia kansia aikuinen mies mielellään
esittelisi julkisissa kulkuvälineissä. Kirjassa Kankimäki jättää työnsä ja
matkustaa Japaniin etsimään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista
hovinaista Sei Shōnagonia, joka tunnetaan Tyynynaluskirjan
kirjoittajana. Hän lukee matkallaan myös Ruth Ozekin ainoan suomennetun teoksen
Lihan oppivuosi (Otava, 1998). Koin
voimakasta ymmärtämisen tunnetta Kankimäen teoksen ääressä. Olen itsekin
matkustanut Japanissa (nimellä Rauri
Shihubonen) ja jättänyt yhden kerran vakituisen työpaikan, heittäytynyt
tyhjän päälle. Kankimäen teos kertoo mono
no awaresta ja on samalla loistava esimerkki siitä. Myös edellä mainittu
Kazuo Ishiguro tuntee mono no awaren. Ja Ruth Ozeki.
Mono no awarelle ei ole oikein mielekästä suomennosta, mutta
kun ilmiö tulee vastaan, sen kyllä tuntee sisuskaluissaan. Kyse on
eräänlaisesta herkkyydestä maailman asioiden edessä, tunnetta, joka syntyy, kun
havahtuu hetkessä kaiken kauniin ja hyvän ja tärkeän katoamiseen. Ajatuksen
tasolla huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa tarkasti yksilöidä, mitä se
on. Suomalaisille tutumpi melankolia on surumielistä, vellovaa kaipuuta, mutta mono
no awaressa kaipuu ei ole samalla tavalla suurimuotoista: siinä havahtuminen on
hetkellisempää ja juuri siksi niin liikuttavaa. En väitä olevani mikään tämän
ilmiön asiantuntija, mutta etenkin Kankimäen kirjan lukemisen jälkeen olen
alkanut havainnoida ympäristöäni mono no awaren kautta. Syksyinen luonto tarjoaa
paljon mono no aware -hetkiä, mutta jopa Woody
Allenin uudessa Blue Jasmine -leffassa
pieni ripaus sitä. Säännöllisesti uudelleen lukemani Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on massiivinen mono
no aware -trippi, minkä myös Kankimäki kirjassaan poimii. Myös Ruth Ozekin A Tale for the Time Being tarjoaa osuvan
mono no aware -kokemuksen.
Ozekin teoksen mono no awaressa on kuitenkin häiriö, sama tunne
ei läpäise koko teosta. Tavallaan pidän siitä, koska se rikkoo odotukseni. Se
hajottaa palasiksi kuvan romaaniin tehdyistä itsestään selvistä ratkaisuista,
mitä etukäteen pelkäsin. Kyse on selittämisestä: teoksen tapahtumia aletaan lopuksi
purkaa osiin kvanttimekaniikan kautta, näitä paralleeleja, henkilöiden ja
paikkojen outoja yhteyksiä. Arkiset hetket eivät olekaan enää ohikiitäviä, jos
mukaan otetaan monimaailmatulkinta. (Jep, ei kaikkein ilmeisin tapa rakentaa
romaani. Sitä paitsi kyseessä on vain mahdollinen
selitys, joten en usko spoilaavani tarinaa keneltäkään, vaikka avaankin kuvion
tässä.)
Omassa mielessäni Ozekin ratkaisu kasvaa kokoaan suuremmaksi,
vaikka ymmärrän, että joku saattaa myös inhota sitä. Minulla on kuitenkin
syyni, tähän teokseen risteävä mono no aware -kokemus. Minuun on nimittäin tehnyt
lähtemättömän vaikutuksen Mark Oliver Everettin
elämäkerta Things The Grandchildren
Should Know (Picador, 2009), jossa suuresti arvostamani rockmuusikko E. kertoo
elämästään ja paljon myös isästään Hugh
Everettistä.
Hugh Everett III (1930–1982) on mukana myös Ozekin
teoksessa, koska kehitti surullisen elämänsä aikana uraauurtavan monimaailmatulkinnan.
Kvanttimekaniikan radikaali teoria rinnakkaisista todellisuuksista sai
kuuluisuutta vasta kauan keksijänsä kuoleman jälkeen. BBC:n muutaman vuoden
takainen dokumentti Parallel Worlds,
Parallel Lives kertoo Mark Everettistä etsimässä isäänsä tuon teorian
keskeltä. YouTubesta viidessä osassa löytyvä dokumentti on superkoskettava – ja
parhaissa kohdissaan täyttä mono no awarea, koska päähenkilön etsimän ja
löytämän asian välissä on hetkellisen tunnekuohun mentävä reikä.
I’m turning out just like my father
Though I swore I never would
Now I can say that I have love for him
I never really understood
What it must have been like for him
Living inside his head
I feel like he’s here with me now
Even though he’s dead.
(Eels: Things The Grandchildren Should Know)
Ei muuta. Kannatti lukea Ruth Ozekin A Tale for the Time Being.