sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Mono no aware

En aikonut lukea Ruth Ozekin uutta romaania A Tale for the Time Being (Canongate, 2013). Vilkuilin Booker-ehdokasta epäluuloisesti, koska sen asetelmat vaikuttivat niin itsestään selviltä: on Japanin ja Yhdysvaltain kulttuurieroja, ajan kulumisen filosofiaa, kuolemaa, tsunamia, toista maailmansotaa, pohdintaa naisen asemasta yhteiskunnassa, zen-buddhalaisuutta, masennusta ja itsemurhaa. Mitä hyvää tuollaisen läpikäyminen toisi minun elämääni?

Jokin siinä kuitenkin veti puoleensa, ja yhtäkkiä olin lukenut ensimmäiset kymmenen sivua, sitten jo viisikymmentä. Huuhtouduin mukaan, enkä kokenut järkäleen ääressä lopulta edes uupumusta.

Tarina rakentuu 16-vuotiaan japanilaisen Naoko Yasutanin päiväkirjan ympärille. Nao on kirjoittanut elämästään vihkoon, jonka punaiset kannet ovat Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin alkukielisestä laitoksesta. Hello Kitty -lounaslaatikkoon pakattu päiväkirja ajautuu rantaan läntisessä Kanadassa, missä kirjailija Ruth Ozeki löytää sen. New Yorkista Brittiläiseen Kolumbiaan muuttanut kirjailija muistuttaa samannimistä elävää romaanikirjailijaa, mutta fiktiosta tässä on silti selvästi kyse. Ruth etsii kiihkeästi uutta aihetta, ja kun sellainen tulee eteen Hello Kitty -boksissa, hän uppoutuu tarinaan.

Naon elämä on ollut vaikea, mutta hän kirjoittaa siitä päiväkirjassaan irtonaisella otteella. Lukijan silmien edestä vilisevät lapsuus Kaliforniassa, muutto Tokioon, työttömän isän itsemurhayritys metrolinjalla (ja siitä saadut sakot!), fetissikahvilan myyjäneidit, vaikeudet koulussa, omat lavastetut hautajaiset videoituina YouTubessa, isän monomaaninen origamiharrastus, prostituutio, Sendain maanjäristys ja tsunami, 104-vuotiaan isoäidin opetukset, kamikaze-lentäjänä sotasankariksi nimetyn isosedän haamu... Jollain kummallisella tavalla ainekset pysyvät kasassa ja muodostavat Ruthin selvitystyön kanssa orgaanisen tarinakokonaisuuden. Romaanikirjailija Ozeki tavoittaa teinitytön synkän mutta samalla sympaattisen ja mustalla huumorilla silatun kirjallisen tyylin.

Enemmän kirjallisia ongelmia on Ruthin selvitystyön kuvauksessa, joka välillä etenee osin puisevasti. Ruthin ja hänen miehensä Oliverin keskustelut sisältävät hidastumia ja ohipuhumista, jotka toivat mieleeni Kazuo Ishiguron varhaiset romaanit. Ruthin salapoliisityön yksityiskohdissa on myös uskottavuusongelmia: esimerkiksi Naon isän itsemurhayritystä käsittelevän kertomuksen löytyminen Yhdysvalloista ja itsemurhatutkijan jäljittäminen menee vielä äärirajoilla, mutta Haruki #1:n salaisten ranskankielisten sotapäiväkirjojen käännättäminen englanniksi... No, ainakaan teos ei sisällä läjää itsestään selviä ratkaisuita, vaikka asetelmissa sellaisia tuntuikin olevan. Sitä paitsi tietynlainen ”uskomattomuuden” tunne luo A Tale for the Time Beingiin sen fiiliksen. Lukijan on tarkoituskin epäillä aikaan, paikkaan ja olemiseen liittyviä asioita. Mikä tässä on todellista? Mikä voi ylipäänsä olla pysyvää? Minkä varaan elämänsä voi rakentaa? Milloin on nykyhetki, jos jo nykyhetkestä kirjoittaminen on ehtinyt kadottaa sen?

Minun ei ollut tarkoitus lukea A Tale for the Time Beingiä, mutta välttämätöntä se silti oli. Ei ainakaan mikään vahinko, työtapaturma.

Tämän vuoden vaikuttavimpiin lukukokemuksiini on kuulunut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Sekään ei ole teos, jonka vaaleanpunaisia kansia aikuinen mies mielellään esittelisi julkisissa kulkuvälineissä. Kirjassa Kankimäki jättää työnsä ja matkustaa Japaniin etsimään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia, joka tunnetaan Tyynynaluskirjan kirjoittajana. Hän lukee matkallaan myös Ruth Ozekin ainoan suomennetun teoksen Lihan oppivuosi (Otava, 1998). Koin voimakasta ymmärtämisen tunnetta Kankimäen teoksen ääressä. Olen itsekin matkustanut Japanissa (nimellä Rauri Shihubonen) ja jättänyt yhden kerran vakituisen työpaikan, heittäytynyt tyhjän päälle. Kankimäen teos kertoo mono no awaresta ja on samalla loistava esimerkki siitä. Myös edellä mainittu Kazuo Ishiguro tuntee mono no awaren. Ja Ruth Ozeki.

Mono no awarelle ei ole oikein mielekästä suomennosta, mutta kun ilmiö tulee vastaan, sen kyllä tuntee sisuskaluissaan. Kyse on eräänlaisesta herkkyydestä maailman asioiden edessä, tunnetta, joka syntyy, kun havahtuu hetkessä kaiken kauniin ja hyvän ja tärkeän katoamiseen. Ajatuksen tasolla huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa tarkasti yksilöidä, mitä se on. Suomalaisille tutumpi melankolia on surumielistä, vellovaa kaipuuta, mutta mono no awaressa kaipuu ei ole samalla tavalla suurimuotoista: siinä havahtuminen on hetkellisempää ja juuri siksi niin liikuttavaa. En väitä olevani mikään tämän ilmiön asiantuntija, mutta etenkin Kankimäen kirjan lukemisen jälkeen olen alkanut havainnoida ympäristöäni mono no awaren kautta. Syksyinen luonto tarjoaa paljon mono no aware -hetkiä, mutta jopa Woody Allenin uudessa Blue Jasmine -leffassa pieni ripaus sitä. Säännöllisesti uudelleen lukemani Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on massiivinen mono no aware -trippi, minkä myös Kankimäki kirjassaan poimii. Myös Ruth Ozekin A Tale for the Time Being tarjoaa osuvan mono no aware -kokemuksen.

Ozekin teoksen mono no awaressa on kuitenkin häiriö, sama tunne ei läpäise koko teosta. Tavallaan pidän siitä, koska se rikkoo odotukseni. Se hajottaa palasiksi kuvan romaaniin tehdyistä itsestään selvistä ratkaisuista, mitä etukäteen pelkäsin. Kyse on selittämisestä: teoksen tapahtumia aletaan lopuksi purkaa osiin kvanttimekaniikan kautta, näitä paralleeleja, henkilöiden ja paikkojen outoja yhteyksiä. Arkiset hetket eivät olekaan enää ohikiitäviä, jos mukaan otetaan monimaailmatulkinta. (Jep, ei kaikkein ilmeisin tapa rakentaa romaani. Sitä paitsi kyseessä on vain mahdollinen selitys, joten en usko spoilaavani tarinaa keneltäkään, vaikka avaankin kuvion tässä.)

Omassa mielessäni Ozekin ratkaisu kasvaa kokoaan suuremmaksi, vaikka ymmärrän, että joku saattaa myös inhota sitä. Minulla on kuitenkin syyni, tähän teokseen risteävä mono no aware -kokemus. Minuun on nimittäin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Mark Oliver Everettin elämäkerta Things The Grandchildren Should Know (Picador, 2009), jossa suuresti arvostamani rockmuusikko E. kertoo elämästään ja paljon myös isästään Hugh Everettistä.

Hugh Everett III (1930–1982) on mukana myös Ozekin teoksessa, koska kehitti surullisen elämänsä aikana uraauurtavan monimaailmatulkinnan. Kvanttimekaniikan radikaali teoria rinnakkaisista todellisuuksista sai kuuluisuutta vasta kauan keksijänsä kuoleman jälkeen. BBC:n muutaman vuoden takainen dokumentti Parallel Worlds, Parallel Lives kertoo Mark Everettistä etsimässä isäänsä tuon teorian keskeltä. YouTubesta viidessä osassa löytyvä dokumentti on superkoskettava – ja parhaissa kohdissaan täyttä mono no awarea, koska päähenkilön etsimän ja löytämän asian välissä on hetkellisen tunnekuohun mentävä reikä.
I’m turning out just like my father 
Though I swore I never would 
Now I can say that I have love for him 
I never really understood 
What it must have been like for him 
Living inside his head 
I feel like he’s here with me now 
Even though he’s dead. 
(Eels: Things The Grandchildren Should Know)
Ei muuta. Kannatti lukea Ruth Ozekin A Tale for the Time Being.