Tyly testamentti

Colm Tóibínin runsas vuosi sitten ilmestynyt The Testament of Mary (Penguin Books, 2012) kertoo Jeesuksen äidistä erilaisen tarinan kuin olemme yleensä tottuneet kuulemaan. Tóibínin Maria saa esimerkiksi kuulla neitseellisestä synnyttämisestään ihan muilta kuin Jumalalta – tarinat kulkevat hänen kuuluisan poikansa edellä ja kantautuvat äidin korviin monista lähteistä.

Vuosien varrella Maria näkee poikansa muuttumisen karismaattiseksi maankiertäjäksi, erikoisen seurueen henkiseksi johtajaksi ja ihmetekojen tekijäksi. Äiti myös joutuu todistamaan poikaansa kohdistuvan uhkan ja lopulta myös tämän väkivaltaisen kuoleman. Pyhimyksellisen neitsythahmon sijaan Tóibínin Maria on lihaa ja verta, täynnä hämmennystä ja suoranaista suuttumusta. Jeesuksesta syntyi jotain, mikä ei ollut äidille itselleen totta.

Irlantilainen Tóibín on tavallaan erikoistunut näihin äiti-poika-aiheisiin. Novellikokoelma Mothers and Sons on rautaisannos sitä tavaraa, ja itsekin kirjoitin taannoin muutaman sanan sen suomennoksesta. Jeesuksen ja Marian suhde on tosin vielä vähän mutkikkaampi kuin noiden novellien tarinoissa. Tóibínin Maria joutuu Kaanaan häissäkin lähettämään pojalleen viestejä lähestyvästä uhkasta, kun ei millään pääse kunnolla puheisiin. Maria on turhautunut, hänet on leikattu pois lähipiiristä.

Jeesuksesta on kirjoitettu liuta romaaneja, mutta omiin käsiini ei ole sattunut sellaista, jonka kaunokirjallinen arvo ylittäisi sen lähtökohdat – yleensä siis sekulaarin demonstraation tai suoranaisen provokaation. Nikos Kazantzakisin Kristuksen viimeiset kiusaukset taitaa olla romaanina sieltä parhaimmasta päästä. José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi jaarittelee, Norman Mailerin Pojan evankeliumi kertoo nätin tarinan tutulla kaavalla. Muitakin löytyy, mutta harva seisoo omillaan – niin järkälemäinen teksti on taustalla. Siinä jatkumossa The Testament of Mary jää myös kuriositeetiksi, yhdeksi fabuloinniksi mahdollisen tarinan ympärillä.

Katolisen kasvatuksen saanut Tóibín ei lähde teoksellaan avoimesti provosoimaan, vaan näkökulma pysyy tiukasti Marian kokemuksessa (toki senkin esittäminen on tietyissä piireissä äärimmäisen provosoivaa, kuten esimerkiksi Catholic World Reportista voi lukea). Maria ei kuitenkaan henkilönä mene äärimmäisyyksiin millään alueella. Vaikka kerran hänellä onkin tarinan aikana veitsi kädessä, mitään yllättävää ei tapahdu. Eikä hän esimerkiksi kerro Jeesuksen syntymään johtaneista tapahtumista mitään, ainoastaan hämmästelee kuulemiaan tarinoita pojastaan Jumalan poikana. Tiivis rajaus on myös romaanin ehdoton vahvuus. Silti tarina on niin suuri, että 112 sivun mitta ei tunnu liian vaatimattomalta, vaan teosta voi ehdottomasti pitää romaanina.

Marian kertoma tarina rakentuu muutamien käännekohtien varaan: Jeesuksen lähtö kotoa, Lasaruksen herättäminen kuolleista, Kaanaan häät, ristiinnaulitseminen, Marian elämä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Lasaruksen sisaren vaiheet Jeesuksen elämän loppuaikoina kulkevat hetken rinnakkain Jeesuksen äidin kanssa, mutta romaani ei silti sisällä kuohuttavia yksityiskohtia Jeesuksen ja Maria Magdalenan välisestä suhteesta. Hyvä niin, koska sitä spekulointia voisi pitää tässä yhteydessä halpana – käsissähän on jo muutenkin kuohuttava aihe.

Maria muistelee mielellään Jeesusta nuorena poikana, nostalgisoi hyviä päiviä, jolloin pojan isäkin oli vielä elossa. Väkevimmillään hän esiintyy tavallisena äitinä, jonka poika kuolee raa’alla tavalla ja joka joutuu sitä vierestä mykkänä seuraamaan:

I tried to see his face as he screamed in pain, but it was so contorted in agony and covered in blood that I saw no one I recognized. – – It seems hard to fathom now that I stayed there and watched this, that I did not run towards him, or call out to him. But I did not.

Loppujen lopuksi Maria on nainen, joka jää yksin. Hän joutuu kulkemaan varjoissa ja pysymään tuntemattomana, koska uskonnollinen liikehdintä kasvaa hänen poikansa kuoleman jälkeen vääjäämättä. Maria yrittää vältellä joutumasta mukaan mihinkään, kertomasta mitään kenellekään. Lopulta kaksi opetuslasta on kuitenkin löytänyt hänet, ja The Testament of Maryn kertoma tarina on tuon kohtaamisen seurausta. Silti Marian korviin puheet siitä, miten taivaallinen isä oli lähettänyt poikansa maailmaan vapauttamaan ihmiskunnan, kuulostavat omituisilta. Marian tyylillisesti melko modernista puheenparresta välittyy sanoma, joka lopulta lienee se suurin hyökkäys koko teoksessa: Jättäkää minut rauhaan. Älkää käyttäkö minun elämääni omiin tarkoitusperiinne.

Epäluuloisen ja ahdistuneen Marian kertomusta lukee väistämättä nykymaailman taustaa vasten. Eikä vain Richard Dawkinsin, Sam Harrisin tai Christopher Hitchensin takia, vaan myös siitä kulmasta, mitä katolisesta kirkosta on paljastunut. Tóibínin Maria suojelee itseään, ei halua antautua palvonnan kohteeksi vaan kulkee mieluummin hämärässä. Marian intimiteettisuoja on uhattuna, ja sitä hän pitää itselleen tärkeänä, koska tuntemattomuus on hänen identiteettinsä perusta. Silti hänestä tehdään myöhemmin vielä Neitsyt Maria.

Kirjoitinko juuri aiemmin, ettei Tóibínin romaani ole erityisen provosoiva? Riippuu tosiaan paljolti siitä, keneltä kysyy. 

Keskiluokan kipupisteitä

Minun on ollut vaikea kytkeä brittiläisen Zadie Smithin romaaneja niihin päämääriin, joita hän esittää kirjoituskokoelmassaan Changing My Mind (Penguin Books, 2009). Teos sisältää kaikkea esseistä puheisiin, muistelmateksteihin ja elokuva-arvioihin. Niistä muodostuu kuva kirjailijasta, jolla on erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisen tyylin ja rakenteen taju.

Suomeksikin hyvin pian julkaisunsa jälkeen käännetyt Valkoiset hampaat (White Teeth, 2000), Nimikirjoitusmies (The Autograph Man, 2002) ja Kauneudesta (On Beauty, 2005) ovat suhteellisesta monitasoisuudestaan huolimatta hyvin perinnetietoisia ja henkilövetoisia romaaneja, joissa ei pyritä rakenteellisiin irtiottoihin. Sisällöllistä rosoa niissä on, muttei kielen tasolla vielä mitään äärimmäistä.

Smithin kirjoitukset saivat minut odottamaan radikaalimpaa, kielellisesti entistä kunnianhimoisempaa ja rakenteellisesti haastavampaa romaania. Sellainen myös tuli. Viime vuonna julkaistu NW ilmestyi tänä syksynä suomeksi nimellä Risteymiä.

Teoksen ”radikaalius” on luonteeltaan jotain sellaista, mitä perinnetietoiselta romaanikirjailijalta sopi odottaakin. Kun muistaa, että radikaalin kantasana on latinan juuria tarkoittava radix, Smithin tarkoitusperät hahmottuvat paremmin: Risteymiä hakeutuu paikoitellen sellaisille juurille, josta ovat peräisin niin kollaasitekniikka kuin tajunnanvirtakin.

Changing My Mind -kokoelmasta minulle on jäänyt erityisesti mieleen puhe, jonka Smith on pitänyt kirjailijuudesta Columbian yliopistossa New Yorkissa 2008. Nimellä That Crafty Feeling julkaistussa puheessa Smith luokittelee kirjailijat Micro Managereihin ja Macro Plannereihin, ääripäihin keksimisen ja suunnittelun mukaan. Vaikka polarisoitu näkemys löytöretkeilijä- ja insinöörikirjailijoista ei sinänsä ole mitenkään ennenkuulumaton, kiinnostavaksi puheen tekee Smithin omakohtaisuus.

Smith kertoo olevansa Micro Manager, kirjailija, joka voi nyhertää romaanin ensimmäisten 20 liuskan kanssa useamman vuoden ajan, mutta kun aloitus loksahtaa kohdalleen, loput 400 liuskaa voivat syntyä samassa ajassa kuin tuo aloitus. Hän työstää romaanikokonaisuutta ja ilmaisua noiden ensimmäisten sivujen ääressä eikä lähde niiden ulkopuolelle rakentelemaan juonikulkuja eikä henkilöhistorioita. Hän pitää itselleen täysin mahdottomana sellaista työtapaa, jossa kohtauksia voisi liikutella Post-it-lapuilla, kokonaisia henkilöitä olisi mahdollista poistaa teoksesta kesken kaiken ja esimerkiksi tapahtumapaikka vaihtuisi versioiden välissä Lontoosta Berliiniin. Teoksen tekeminen on myös pakko aloittaa ensimmäiseltä sivulta, ei esimerkiksi keskeltä, mikä on kuulemma Macro Plannereiden yleinen tapa.

Smithin puheen vilpittömyyttä voi tietenkin epäillä, mutta ehdottomasti siitä huokuu klassinen, vanhakantainen taiteilijuus: vain taiteilija itse tietää, milloin teos on valmis (se on valmis, kun hän laittaa sille pisteen). Sitä päätöstä ei voi kukaan tehdä hänen puolestaan. Ajatus on kieltämättä kaunis.

Smithin kuvailemaan työtapaan kuuluu luovuuden vastapainona äärimmäinen epävarmuus. Hän ainakin väittää, ettei ollenkaan tiedä, mitä romaanissa tulee tapahtumaan, kun hän aloittaa kirjoittamisen. Teoksen henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, juonikulut risteävät, asioita tapahtuu – ja lopetus voi olla jotain aivan muuta kuin kirjailija itse oli etukäteen kuvitellut. Ja kun teos on valmis, siihen alkaa Smithin mukaan vähitellen suhtautua inhoten, puolustella sen tekemistä ja työstää siitä irtautumista. Lopulta kirjailijakin haluaa tunnustaa muuttuneensa. ”My God, I was a different person!”

Smithin puhe tuli hakemattakin mieleen, kun luin Risteymiä. En edes voinut muuta; tiesin, kenen kanssa olin tekemisissä. Jo romaanin ensimmäiset noin 20 sivua muistuttivat, mitä Smith oli kertonut: Micro Managereiden romaanien aloitus on usein niin täyteen pakattu, että se vaatii paljon sisäistämistä – koko tarinan ydin on usein niissä sivuissa. Risteymissä niin todella on.

Ensimmäisten sivujen aikana tapahtuu paljon. Shar-niminen tyttö tulee yllättäen Leah Hanwellin ovelle Luoteis-Lontoossa ja vaatii epätoivoisena apua, kolmeakymmentä puntaa. He eivät tunne toisiaan, Leah tuntee tarvetta auttaa. Välikohtaus sysää Leahin arvioimaan tekojaan suhteessa menneisyyteensä, ja sitä hän työstää koko teoksen ajan. Valkoihoinen Leah on naimisissa länsiafrikkalaisen Ranskan kansalaisen Michelin kanssa. Michel haluaisi lapsen, mutta Leah haraa vastaan eikä halua selittää syitä.

Romaanin toinen keskushenkilö on Leahin ystävä Natalie Blake, jolla on aivan erityisen monimutkainen elämäntarina. Tummaihoinen Natalie on erittäin menestynyt juristi, mutta hänet on tunnettu Luoteis-Lontoon lähiössä Keishana. Natalie menee naimisiin rikkaan lakimieskollegansa Frank De Angelisin kanssa ja muuttaa hienoon taloon. He saavat kaksi lasta ja päätyvät armottomaan uraputkeen, jossa Frank hankkiutuu leväperäiseen pankkibisnekseen ja turhautunut Natalie alkaa etsiä selityksiä menneisyydestään. Keisha nousee uudelleen esiin.

Kummankin naisen taustalla kummittelee Nathan Bogle, entinen koulukaveri, joka vaikuttaa edelleen Kilburnin ja Willesdenin seuduilla. Bogleen kytkeytyy myös teoksen keskelle sijoitettu tarina kolmekymppisestä Felix Cooperista, joka lähtee Sohoon epäonniselle reissulle ostamaan autoa krapulaiselta Tom Merceriltä.

Luoteis-Lontoon lähiöiden ihmisten elämänkohtalot muodostavat siis eri aikatasoilla risteilevän kudelman. Leahille ja Natalielle menneiden penkominen on inhimillisten päätösten arkeologiaa, jossa menneisyys yhtä aikaa sekä selittää heidän tekojaan että peittää heidän todelliset motiivinsa. Kummallekin keskiluokkaiseen elämään sopeutuminen aiheuttaa jatkuvia ongelmia, mikä he työstävät nostalgisoimalla esimerkiksi 1990-luvun ekstaasibileitä Ibizalla. He ovat tavallaan saavuttaneet haluamansa mutta samalla haluavat rikkoa kaiken, koska eivät kestä sitä. Sanoinko jo, että Zadie Smith kykenee luomaan romaanihenkilöitä, jotka eivät tyhjene muutamaan sanaan?

Rakenteellisesti Risteymiä on fragmentaarinen ja koostuu toisistaan tyylillisesti erottuvista jaksoista, mutta kaikesta huolimatta lopputulos ei ole mielestäni varsinaisesti ”kokeellista” kirjallisuutta. Smithin kokeellisuus sisältää tyyli- ja rakennevalintoja, joita käytännössä kaikkia on kokeiltu jo aiemmin – ja ne on myös pääosin huomattu toimiviksi. Postmodernismistakaan Smithin kohdalla ei ole syytä puhua, niin perinnetietoisina ja intertekstuaalisesti perusteltuina ratkaisut pysyvät. Risteymiä on siis käytännössä paljon velkaa James Joycelle ja hänen aikalaisilleen, oikeastaan koko modernismin projektille. (Tommi Melender on blogissaan osuvasti määritellyt, että Risteymiä edustaa jonkinlaista retromodernismia.)

Smithin henkilöt siis kulkevat Luoteis-Lontoossa hetkittäin kuin Joycen hahmot Dublinissa. Henkilöiden psykologiset oikut muistuttavat Nabokovista, myyttisiä paikkoja on kuin William Faulknerilla ikään. Muutaman kerran Smith väläyttää jo niinkin varhaisista vaiheista kuin jostain Mallarmén ja Apollinairen runoudesta periytyviä keinoja, kun teksti kirsikkapuusta asettuu kirsikkapuun muotoon ja ihmisen suu taipuu kirjaimiksi. Myös romaanin numerosymboliikka 37:n ympärillä kasvaa niin laajamittaiseksi, että siitä saisi ihan oman tutkielmansa.

Pidän Risteymiä Smithin parhaana romaanina. Hänen tekniikkansa tekee oikeutta tarinalle, ja kerrankin runsasmuotoisuus aiheuttaa ennen kaikkea tunteen mielenkiintoisesta kerrostuneisuudesta. Useinhan tämänkaltaiset tarinakudelmat muuttuvat joko kiusalliseksi palapeliksi, jossa jokainen pala loksahtaa paikalleen, tai sitten pelkäksi tarinamössöksi, jossa mikään asia ei kasva toista merkityksellisemmäksi.

Risteymiä liikkuu sujuvasti eri tasoilla. Pitkien tarinakokonaisuuksien keskeltä saattaa nousta esiin kirkas ajatus, niin kuin vaikka tämä:

46. Hetken tauko abstraktille ajatukselle 

Kautta maailman perheiden keskuudessa, eri kielillä, nousee lopulta esiin sama lause: ”En enää tunne sinua.” Siellä se lymyilee, jossain talon suojaisessa sopessa, odotellen aikaansa. Kuppipinon välissä tai puristuksissa dvd-levyjen tai muiden tallennusvälineiden seassa. ”En enää tunne sinua!” (Sivu 204.)

Näköjään myös Micro Manager voi kyetä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia ja ohjaamaan teemaansa kaikkialle. Ja samalla voi miettiä, mistä kaikki lähti. ”My God, I was a different person!”

Arvokkaan miehen elämä

Kevättalvella 2004 ystäväni törmäsi Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla teokseen, joka tuntui aivan poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Useampikin nimekäs amerikkalaiskirjailija oli julistanut romaanin unohdetuksi mestariteokseksi – alkuteos oli vuodelta 1961. Ystäväni teki ostopäätöksen ja luki kirjan: se oli todella hyvä. Kun sain kuulla siitä, ostin oman kappaleen ja luin sen heti. Kehut eivät olleet katteettomia. Kyseessä oli Richard Yatesin Revolutionary Road.

Yatesin esikoisromaanista tehtiin viisi vuotta lukukokemukseni jälkeen varsin onnistunut Hollywood-elokuva, ja samoihin aikoihin kirjakin suomennettiin. Siinä välissä olin itse ehtinyt lukea Yatesin tuotantoa enemmänkin enkä ollut ajatellut häntä unohdettuna kirjailijana enää pitkään aikaan – hänen teoksiaanhan jaeltiin ja luettiin enemmän kuin koskaan – mutta viime kesänä Yates nousi jälleen mieleeni.

Heinäkuussa kansainvälinen media nosti esiin hiukan samalla tavalla unohdetun mestariteoksen, John Williamsin Stonerin vuodelta 1965. Jälleen tuli vetoapua eläviltä suuruuksilta. Kun Yatesia kehui Richard Ford, Williamsin taakse asettui itse Ian McEwan. Vaikka McEwan käytti BBC4:n aamuohjelmassa siitä vain ilmaisua ”a minor masterpiece”, mylläkkä oli silti valmis: koko lukeva maailma syöksyi Stonerin perään. Minäkin tartuin siihen, tosin muutamien kuukausien viivyttelyn jälkeen.

Tällaisiin ”arkistolöytöihin” on aina hiukan vaikea suhtautua stoalaisella tyyneydellä. On helpompaa kuunnella ystävän suosituksia, selailla hyllyjä, tehdä omia päätöksiä. Stonerin maailma oli kuitenkin niin tuttu ja vakuuttava, ettei siihen ollut mitään vaikeuksia upota heti avaussivulta ja unohtaa samalla koko yleinen keskustelu.

En tiedä, onko tällaisella nimellä varustettu romaani tuottanut 1960-luvun maailmassa pettymyksen, mutta teos ei kerro kannabiksen tapakäyttäjästä vaan miehestä, jonka nimi on Stoner. William Stoner. Hänen elämänsä käydään romaanissa niin dickensiläiseen tapaan kuuliaisesti läpi syntymästä kuolemaan, että tarinaan tulee nykypäivän perspektiivistä tietyllä tavalla jopa vino tunnelma. Jossain taustalla soi minun mielessäni Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä -romaanin aloitus:

Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon. Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita. (Alkuteos 1933, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)

Stoner on vakava ja surullinen romaani, vaikka sekin sisältää nuoren rakastajattaren, vastarakkauden puutetta ja melko moniselitteisen turmion.

William Stoner on missourilaisen maanviljelijäperheen ainoa poika, joka lähtee paikalliseen yliopistoon opiskelemaan maataloutta mutta huomaa sydämensä vetävän kirjallisuuden pariin. Hän hylkää lupauksensa vanhempiensa maatilan jatkamisesta ja uppoutuu varhaisen englanninkielisen kirjallisuuden syövereihin, tekee ansiokkaan väitöskirjan, saa apulaisprofessuurin yliopistosta ja alkaa opettaa työkseen. Toinen opiskelukaveri Dave Masters kuolee kesken opintojensa ensimmäisessä maailmansodassa, kun taas toinen, Gordon Finch, on mukana Stonerin elämässä yliopistolla aina katkeraan loppuun asti.

Opiskeluidensa keskellä Stoner päättää valloittaa nuoren Edithin itselleen ja silkalla sitkeydellä myös onnistuu siinä. He menevät naimisiin, avioliitosta tulee onneton. He saavat yhden tyttären, Gracen, josta tulee onneton. He ostavat omakotitalon, jonka mukana Stoner saa niskaansa hirveät velat – lisää onnettomuutta. Edith katkeroituu kotona, kaikki kärsivät. Sitten yliopistolle tulee uusi professori Hollis Lomax, jonka kanssa Stoner joutuu niin katkeraan riitaan, etteivät miehet sen jälkeen puhu toisilleen vuosikymmeniin.

Kuten sanoin, Stoner on vakava ja surullinen romaani. Teksti ei ole kuitenkaan lohdutonta, koska siinä aistii tietynlaisen totuuden ja kauneuden. William Stoner hyväksyy kohtalonsa ja nauttii siitä, mitä tekee. Ehkä tällaisen keskittymisen kuvaus viehättää näinä aikoina, kun tuntuu, että kaikkea on koko ajan ihan liikaa. Stoner on ehkä harmaa mies, mutta hän säilyttää arvokkuutensa kaikissa tilanteissa. Ei murru, vaikka ympärillä riehuisi sota, kotona seinät kaatuisivat päälle ja työyhteisön häneen kohdistama paine näyttäisi muiden silmissä täysin sietämättömältä.

Harmaudestaan huolimatta Stoner ei ole nuhteeton. Romaanin käännekohdassa hän aloittaa suhteen oppilaansa Katherine Driscollin kanssa. Williams kuvaa hienosti miestä, jolla ei tunnu olevan mitään menetettävää. Edith suhtautuu toiseen naiseen niin välinpitämättömästi, että se vaikuttaa lietsovan Stoneria entisestään. Eikä lopulta kulisseilla ole enää kovin paljon väliä Stonerille, hän alkaa käydä huolimattomaksi, vapautua kahleistaan. Edes dekaaniksi edennyt Gordon Finch ei pysty enää tekemään ystävänsä puolesta kaikkea, mitä haluaisi.

Jaksoissa, joissa verkko yliopistolla kiristyy, tunnelma muistuttaa hetkittäin J.M. Coetzeen Disgracea, joka toki ilmestyi vuosikymmeniä myöhemmin. Siinäkin englannin kielen opettajaa jahdataan oppilaan kanssa aloitetun suhteen takia. Koko yliopistomaailman vallankäytön kuvaus sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat voineet mennä minulta sokkotestissä läpi Coetzeena. Tuossa yliopistojaksossa Williams on kaiken kaikkiaan vahvimmillaan: myös lukija joutuu hikoilemaan, jos aikoo päästä siitä yli.

Lukijana en voi mitään näille omille anakronismeilleni, mutta Stonerin avioliittokuvaus tuntuu välillä muistuttavan kovasti Ian McEwanin On Chesil Beachia (vaikka oikeasti pitäisi sanoa, että On Chesil Beach on paljon velkaa Stonerille). Stonerin elämän ainoa intohimoinen jakso suhteessa nuoreen vaimoonsa aiheuttaa onnettoman raskauden. Mutta jälleen, ettei tuon raskauden seurauksena olisi pelkkää epäonnea: Williams osaa taitavasti kertoa isän ja tyttären välisistä hiljaisista, valoisista hetkistä kotona. Niiden hetkien kuvauksille on tarinan loppupuolella käyttöä. Ne sisältävät jälleen sellaista totuutta ja kauneutta, joka tekee William Stonerin elämästä todellisen. Hänen elämänsä voi olla surullista ja keskivertoa, mutta ainakin se on tässä romaanin maailmassa todellista.

What did you expect? he thought again.

Mitä oikein odotit? Stoner kyselee itseltään viimeisinä päivinä. Williams ei väistele moraliteettia, vaan syöksee Stonerin syvälle ihmisyyteen. Vuosikaudet Everymania opettanut Stoner hakee lopulta omaa totuuttaan, punnitsee elämänsä päätöksiä. Hän piti kiinni periaatteistaan, mutta ne maksoivat hänelle professuurin yliopistolla. Periaatteidensa takia hän ei lähtenyt Missourista, ei ryhtynyt tekemään uutta uraa muualla, jäi jumiin omaan pieneen maailmaansa. Periaatteet pitivät hänet kotona, sidottuna vaimoon, jonka kanssa hän ei koskaan lähentynyt – vuodet kuluivat. Mutta periaatteet tekivät hänestä sen persoonan, jollaisena hänet opittiin tuntemaan: arvokkaana ja suoraselkäisenä miehenä, joka ei myynyt itseään kenellekään. Jopa hänen viimeinen puheensa läksiäisissä on esimerkki siitä. Stonerin kunniakoodi on oikeastaan mafialuokkaa, vaikka hän on vastuussa kaikesta vain itselleen. Miehellä täytyy olla koodi. Koodista mies tunnetaan.

Ei ole sinänsä yllättävää, että englannin kielen professorina uransa tehnyt John Williams on kirjoittanut teoksen, joka liikkuu monella tasolla. On ilmiselvää, että päähenkilö opettaa teoksia, joiden syvimpien totuuksien kanssa joutuu itse tekemisiin. Yllättävää kuitenkin on, miten luontevasti kaikki tapahtuu – täysin orgaanisesti oikeastaan. Stonerin elämän kuuliaisesti kronikoiva kertoja ei luo mitään kiusallisia siirtymiä eikä kikkaile muutenkaan. Sen ansiosta perustunne pysyy: tällaista elämä on.

Pienten, unohdettujen mutta sittemmin löydettyjen mestariteosten joukossa Stonerille on ehdottomasti sija varattuna. Heti siitä Revolutionary Roadin alapuolelta.

Mono no aware

En aikonut lukea Ruth Ozekin uutta romaania A Tale for the Time Being (Canongate, 2013). Vilkuilin Booker-ehdokasta epäluuloisesti, koska sen asetelmat vaikuttivat niin itsestään selviltä: on Japanin ja Yhdysvaltain kulttuurieroja, ajan kulumisen filosofiaa, kuolemaa, tsunamia, toista maailmansotaa, pohdintaa naisen asemasta yhteiskunnassa, zen-buddhalaisuutta, masennusta ja itsemurhaa. Mitä hyvää tuollaisen läpikäyminen toisi minun elämääni?

Jokin siinä kuitenkin veti puoleensa, ja yhtäkkiä olin lukenut ensimmäiset kymmenen sivua, sitten jo viisikymmentä. Huuhtouduin mukaan, enkä kokenut järkäleen ääressä lopulta edes uupumusta.

Tarina rakentuu 16-vuotiaan japanilaisen Naoko Yasutanin päiväkirjan ympärille. Nao on kirjoittanut elämästään vihkoon, jonka punaiset kannet ovat Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin alkukielisestä laitoksesta. Hello Kitty -lounaslaatikkoon pakattu päiväkirja ajautuu rantaan läntisessä Kanadassa, missä kirjailija Ruth Ozeki löytää sen. New Yorkista Brittiläiseen Kolumbiaan muuttanut kirjailija muistuttaa samannimistä elävää romaanikirjailijaa, mutta fiktiosta tässä on silti selvästi kyse. Ruth etsii kiihkeästi uutta aihetta, ja kun sellainen tulee eteen Hello Kitty -boksissa, hän uppoutuu tarinaan.

Naon elämä on ollut vaikea, mutta hän kirjoittaa siitä päiväkirjassaan irtonaisella otteella. Lukijan silmien edestä vilisevät lapsuus Kaliforniassa, muutto Tokioon, työttömän isän itsemurhayritys metrolinjalla (ja siitä saadut sakot!), fetissikahvilan myyjäneidit, vaikeudet koulussa, omat lavastetut hautajaiset videoituina YouTubessa, isän monomaaninen origamiharrastus, prostituutio, Sendain maanjäristys ja tsunami, 104-vuotiaan isoäidin opetukset, kamikaze-lentäjänä sotasankariksi nimetyn isosedän haamu... Jollain kummallisella tavalla ainekset pysyvät kasassa ja muodostavat Ruthin selvitystyön kanssa orgaanisen tarinakokonaisuuden. Romaanikirjailija Ozeki tavoittaa teinitytön synkän mutta samalla sympaattisen ja mustalla huumorilla silatun kirjallisen tyylin.

Enemmän kirjallisia ongelmia on Ruthin selvitystyön kuvauksessa, joka välillä etenee osin puisevasti. Ruthin ja hänen miehensä Oliverin keskustelut sisältävät hidastumia ja ohipuhumista, jotka toivat mieleeni Kazuo Ishiguron varhaiset romaanit. Ruthin salapoliisityön yksityiskohdissa on myös uskottavuusongelmia: esimerkiksi Naon isän itsemurhayritystä käsittelevän kertomuksen löytyminen Yhdysvalloista ja itsemurhatutkijan jäljittäminen menee vielä äärirajoilla, mutta Haruki #1:n salaisten ranskankielisten sotapäiväkirjojen käännättäminen englanniksi... No, ainakaan teos ei sisällä läjää itsestään selviä ratkaisuita, vaikka asetelmissa sellaisia tuntuikin olevan. Sitä paitsi tietynlainen ”uskomattomuuden” tunne luo A Tale for the Time Beingiin sen fiiliksen. Lukijan on tarkoituskin epäillä aikaan, paikkaan ja olemiseen liittyviä asioita. Mikä tässä on todellista? Mikä voi ylipäänsä olla pysyvää? Minkä varaan elämänsä voi rakentaa? Milloin on nykyhetki, jos jo nykyhetkestä kirjoittaminen on ehtinyt kadottaa sen?

Minun ei ollut tarkoitus lukea A Tale for the Time Beingiä, mutta välttämätöntä se silti oli. Ei ainakaan mikään vahinko, työtapaturma.

Tämän vuoden vaikuttavimpiin lukukokemuksiini on kuulunut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Sekään ei ole teos, jonka vaaleanpunaisia kansia aikuinen mies mielellään esittelisi julkisissa kulkuvälineissä. Kirjassa Kankimäki jättää työnsä ja matkustaa Japaniin etsimään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia, joka tunnetaan Tyynynaluskirjan kirjoittajana. Hän lukee matkallaan myös Ruth Ozekin ainoan suomennetun teoksen Lihan oppivuosi (Otava, 1998). Koin voimakasta ymmärtämisen tunnetta Kankimäen teoksen ääressä. Olen itsekin matkustanut Japanissa (nimellä Rauri Shihubonen) ja jättänyt yhden kerran vakituisen työpaikan, heittäytynyt tyhjän päälle. Kankimäen teos kertoo mono no awaresta ja on samalla loistava esimerkki siitä. Myös edellä mainittu Kazuo Ishiguro tuntee mono no awaren. Ja Ruth Ozeki.

Mono no awarelle ei ole oikein mielekästä suomennosta, mutta kun ilmiö tulee vastaan, sen kyllä tuntee sisuskaluissaan. Kyse on eräänlaisesta herkkyydestä maailman asioiden edessä, tunnetta, joka syntyy, kun havahtuu hetkessä kaiken kauniin ja hyvän ja tärkeän katoamiseen. Ajatuksen tasolla huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa tarkasti yksilöidä, mitä se on. Suomalaisille tutumpi melankolia on surumielistä, vellovaa kaipuuta, mutta mono no awaressa kaipuu ei ole samalla tavalla suurimuotoista: siinä havahtuminen on hetkellisempää ja juuri siksi niin liikuttavaa. En väitä olevani mikään tämän ilmiön asiantuntija, mutta etenkin Kankimäen kirjan lukemisen jälkeen olen alkanut havainnoida ympäristöäni mono no awaren kautta. Syksyinen luonto tarjoaa paljon mono no aware -hetkiä, mutta jopa Woody Allenin uudessa Blue Jasmine -leffassa pieni ripaus sitä. Säännöllisesti uudelleen lukemani Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on massiivinen mono no aware -trippi, minkä myös Kankimäki kirjassaan poimii. Myös Ruth Ozekin A Tale for the Time Being tarjoaa osuvan mono no aware -kokemuksen.

Ozekin teoksen mono no awaressa on kuitenkin häiriö, sama tunne ei läpäise koko teosta. Tavallaan pidän siitä, koska se rikkoo odotukseni. Se hajottaa palasiksi kuvan romaaniin tehdyistä itsestään selvistä ratkaisuista, mitä etukäteen pelkäsin. Kyse on selittämisestä: teoksen tapahtumia aletaan lopuksi purkaa osiin kvanttimekaniikan kautta, näitä paralleeleja, henkilöiden ja paikkojen outoja yhteyksiä. Arkiset hetket eivät olekaan enää ohikiitäviä, jos mukaan otetaan monimaailmatulkinta. (Jep, ei kaikkein ilmeisin tapa rakentaa romaani. Sitä paitsi kyseessä on vain mahdollinen selitys, joten en usko spoilaavani tarinaa keneltäkään, vaikka avaankin kuvion tässä.)

Omassa mielessäni Ozekin ratkaisu kasvaa kokoaan suuremmaksi, vaikka ymmärrän, että joku saattaa myös inhota sitä. Minulla on kuitenkin syyni, tähän teokseen risteävä mono no aware -kokemus. Minuun on nimittäin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Mark Oliver Everettin elämäkerta Things The Grandchildren Should Know (Picador, 2009), jossa suuresti arvostamani rockmuusikko E. kertoo elämästään ja paljon myös isästään Hugh Everettistä.

Hugh Everett III (1930–1982) on mukana myös Ozekin teoksessa, koska kehitti surullisen elämänsä aikana uraauurtavan monimaailmatulkinnan. Kvanttimekaniikan radikaali teoria rinnakkaisista todellisuuksista sai kuuluisuutta vasta kauan keksijänsä kuoleman jälkeen. BBC:n muutaman vuoden takainen dokumentti Parallel Worlds, Parallel Lives kertoo Mark Everettistä etsimässä isäänsä tuon teorian keskeltä. YouTubesta viidessä osassa löytyvä dokumentti on superkoskettava – ja parhaissa kohdissaan täyttä mono no awarea, koska päähenkilön etsimän ja löytämän asian välissä on hetkellisen tunnekuohun mentävä reikä.

I’m turning out just like my father 

Though I swore I never would 

Now I can say that I have love for him 

I never really understood 

What it must have been like for him 

Living inside his head 

I feel like he’s here with me now 

Even though he’s dead. 

(Eels: Things The Grandchildren Should Know)

Ei muuta. Kannatti lukea Ruth Ozekin A Tale for the Time Being.

Hyvät aikomukset

En tajunnut Colum McCannin uutta TransAtlantic-romaania yhtään. Irlantilaiskirjailijan teos on Booker-ehdokkaana, samassa longlist-finalistien joukossa kuin muutama viikko sitten lukemani Donal Ryanin The Spinning Heart. Siinä missä Ryanin romaani on intensiivinen ja vahvan emotionaalinen, TransAtlantic keskittyy enemmän ulkokohtaisuuksiin ja historian suurten linjojen hahmotteluun.

Colum McCann (s. 1965) saavutti suurta menestystä Let The Great World Spin -romaanillaan 2009. Odotukset ehtivät kasvaa neljässä vuodessa suuriksi. Kirjailija päätti lähteä yrittämään jotain vielä mahtipontisempaa.

Minusta tuntuu, että anglo-amerikkalaisella kielialueella suhtaudutaan usein lähtökohtaisen suopeasti sellaisiin teoksiin, jotka pyrkivät hahmottamaan historian suuria linjoja – vaikka sitten kielen tai kerronnan kustannuksella. TransAtlantic on erittäin kunnianhimoinen romaani, ja siitä näkee heti, että tekijä on tosissaan ottamassa haltuun vuosisatojen mittaisia kehityskulkuja, irlantilaisten paikkaa maailmassa, elämän tarkoitusta ja muutamia muita varmoja asioita. Näistä aikomuksista sitä varmasti myös kiitellään – sitä on helppo pitää ”tärkeänä” romaanina esimerkiksi orjuutta ja köyhyyttä ja nälkää ja siirtolaisuutta ja IRA-aikoja käsittelevien jaksojensa perusteella. Minun silmissäni TransAtlantic muistuttaa kuitenkin lähinnä jotain taideteollista museoesinettä. Sen yksityiskohdatkin ovat niin tarkasti rakennettuja, ettei mikään hengitä.

Teos alkaa vuoden 1919 tositapahtumista. Sodankäyneet brittimiehet Alcock ja Brown lentävät ensimmäisinä maailmassa Atlantin yli. Pitkään matkaan viritetty Vickers Vimy -pommikone lähtee Newfoundlandista ja laskeutuu lopulta Galwayn seudulle Länsi-Irlantiin. Lentomatkan kuvauksen jälkeen alkaa toinen tarina, orjuuden vastustajan Frederick Douglassin luentomatka Yhdysvalloista Irlantiin 1800-luvun puolivälissä. Ja jotta lukijalla olisi varmasti tarpeeksi materiaalia käsissään, kolmantena tarinana tulee vielä senaattori George Mitchellin rauhantekomatka New Yorkista Belfastiin 1998.

Kaikkia näitä tosipohjaisia tarinoita yhdistää Yhdysvaltain ja Irlannin välinen suhde. Mutta eihän se ole vielä mikään teema romaanille. Eihän?

McCannin kunnianhimoinen rakenneidea on ollut ujuttaa näiden tositarinoiden sekaan kuvitteelliset naissukupolvet, joiden elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Ihan hyvä ajatus muuten, mutta minua ainakin häiritsee näiden naisten toissijaisuus historian suurten linjojen keskellä – he ovat lähtökohtaisesti palvelijoita, alempiarvoisia herroille, räikeää fiktiota korostuneen faktavetoisessa kerronnassa. En ollenkaan ymmärrä, mitä McCann on ajanut takaa tällä naisten aseman osoittamisella.

Romaanin alkujaksossa journalisti Emily Ehrlich tekee Alcockin ja Brownin lennosta lehtijuttua ja lähettää heidän lentokoneensa mukana kirjeen Irlantiin. Emilyn seurana on hänen tyttärensä Lottie, joka myöhemmin menee naimisiin belfastilaisen miehen kanssa ja kohtaa aikanaan senaattori Mitchellin. Kakkostarinassa Fredrick Douglassin irlantilaisen isäntäperheen palvelija Lily Duggan saa vieraalta innoituksen lähteä Amerikkaan. Lily Duggan on Emily Ehrlichin äiti, ja romaanin toinen puolisko kääntää näkökulman näihin naissukupolviin. Lily Dugganin, Emily Ehrlichin ja Lottie Ehrlichin elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Romaanin viimeisen luvun ääni kuuluu Lottien tyttärelle Hannah Carsonille, jonka pojan Pohjois-Irlannin separatistijoukot ampuvat varoittamatta. Koko teoksen aikajänne ulottuu vuodesta 1845 vuoteen 2011, ja lopussa Hannahin kädessä on tietysti se avaamaton kirje, jonka hänen isoäitinsä laittoi aikoinaan Alcockin ja Brownin matkaan.

Kokonaisuus on niin jähmeä, ettei tarinaan pääse tunnetasolla mukaan. Kaikkineen tällainen syvästi kunnioittava tapa kertoa historian suurmiehistä tuntuu jotenkin... naiivilta. Tässä teoksessa ei suurmies pidättele ripulipaskaa, niin kuin marsalkka Mannerheim tekee Juha Seppälän novellissa. Näissä henkilöissä ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Brown ja Alcock ovat nuhteettomia herrasmiehiä, Frederick Douglass syvästi henkistynyt, George Mitchell suorastaan pyhimys. Sekin on yksi käsittämätön yksityiskohta tässä romaanissa: Miksi ihmeessä McCann on ottanut romaaninsa keskeiseksi henkilöksi ihmisen, joka edelleen elää ja vaikuttaa? Miksi Mitchellistä ei edes yritetä tehdä ilmeistä fiktiota, miksi senaattorin uusperhekin kuvataan niin kuuliaisella tarkkuudella? Ainoassa todelliselta tuntuvassa kohtauksessa Mitchell pudottaa vielä lämpimän vaipan vaipparoskikseen, ennen kuin lähtee kuljettajan kyydissä lentokentälle ja kohti Pohjois-Irlantia.

Rakenteellisen asetelmallisuuden lisäksi työläännyin romaanin kieleen. Hiukan pompöösit juonenkäänteet ja pönäkät rakenneratkaisut on kuorrutettu koristeellisella kielellä. Tavallaan se on kyllä linjassa romaanin läpäisevien hyvien aikomusten, jalomielisyyden ja ylevöittämisen kanssa. Maneeriksi äityy kuitenkin tapa, jolla McCann tekee hidastuksia: verbittömien lauseiden ketjut pomppivat silmille kuin pehmeään tantereeseen laskeutuva kaksitaso. Aikakaudet vaihtuvat, maneeri säilyy.

They shot Tomas as he pulled up his boat to shore in October of 1978. Nineteen years old. Still in university, his second year, advanced probability.

Tuntuu, että TransAtlantic on jonkinlaista täsmäkirjallisuutta. Kohderyhmäkirjallisuutta. Tällaiselle tarkoitushakuiselle Yhdysvaltain ja Irlannin lämpimiä historiallisia yhteyksiä korostavalle teokselle on varmasti tilausta. Yli 36 miljoonaa amerikkalaista on ilmoittanut olevansa sukujuuriltaan ainakin joltain puolelta irlantilainen. Irlantilaiset ovat yhtä lailla innokkaita kertomaan, miten heidän sukunsa kantaäidit ja -isät ovat olleet rakentamassa Yhdysvalloista kaikkea sitä hyvää, mitä sieltä nykypäivänä löytyy. Mutta tuottaako kohderyhmäajattelu kestävää kaunokirjallisuutta? Rohkenen epäillä.

TransAtlanticista tulee mieleen, että tällaista kirjallista hanketta Suomessakin säännöllisesti haikaillaan: 2000-luvun uutta Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, suurta sukupolvisaagaa, jossa koko valtion kehityskulut ja yhden suvun elämänvalinnat risteäisivät lumoavalla tavalla keskenään, sodat ja lamat olisi kaikki kätevästi niputettu samaan kokonaisuuteen. Aivan samalla tavalla irlantilaisen ”suurteoksen” on sisällytettävä itseensä Irlannin katovuosien kuvaus, muuttoliike Yhdysvaltoihin, The Troubles, O’Connell, kaikki. Juuri sen takia esimerkiksi tuo aiemmin mainittu Donal Ryanin The Spinning Heart kertoo Irlannista paljon enemmän kuin tämä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Ryan ei luennoi eikä saarnaa, ei yritä rakentaa tekemällä tehtyjä rinnastuksia eikä pyri vetämään historian suuria linjoja yhteen.

Täysin epäonnistunut romaani TransAtlantic ei tietenkään ole. Siinä on hetkensä, vaikka ne ovat toki valitettavan harvassa. Mutta kun olen lukenut samoihin aikoihin Knausgårdin Taisteluni 3:n, on vaikea pitää mielessä, miten eri lähtökohdista kirjalliset teokset voivatkaan rakentua. Jos TransAtlanticia yrittää vähänkään verrata Knausgårdiin, irlantilaisteoksen lähtökohdat näyttävät kaavamaisuudessaan lähes toivottomilta. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Meidän aikamme ongelmia

Irlantilaisen Donal Ryanin romaani The Spinning Heart (Doubleday Ireland, 2013) onnistuu harvinaisessa asiassa: kertomaan meidän ajastamme jotain merkityksellistä. Usein lähelle katsominen on tavattoman vaikeaa. Ryan kirjoittaa talouskriisiin joutuneesta Irlannista uskottavasti, ilman teennäistä nykyajan korostamista. Teos on myös tämänvuotisessa Booker-kilvassa longlist-finalistina. Tuli palkintoa tai ei, minulle kyseessä on yksi tämän vuoden suurimmista lukukokemuksista.

The Spinning Heart tuli minua aivan poikkeuksellisen lähelle, koska se sijoittuu Länsi-Irlannin kolkkaan, jossa olen asunut. Ehdin kokea Irlannin talouskasvun juuri sen hurjimpana aikana. Asuin pikkukylän laidalla nuhjuisessa kolmen huoneen asunnossa, josta maksoin vuokraa 850 euroa kuussa, tietenkin ilman sähköä, vettä, lämmitystä tai nettiyhteyttä. Taloyhtiössä oli silloin myynnissä vastaava asunto, hintapyyntö oli 425 000 euroa. Hinnat olivat sentään jotain muuta kuin Dublinissa – siellä keskustan yksiöistäkin saatettiin pyytää yli miljoonaa euroa. Grafton Street oli koko maailman viidenneksi kallein ostoskatu, Porschen katumaastureita kulki pikkukaduilla jonossa ja tyhjille tonteille nousi lasiseinäisiä palatseja. Pikkukylien välille oli rakennettu muutama pätkä moottoritietä EU:n rahoilla, niistä oli aina plakaatit kertomassa. Iltapäivisin vanhemmat hakivat lapsiaan koulusta, kukin omalla katumaasturillaan, golfmailat takakontissa ja kasvoilla tylsistynyt ilme. Pikkukaupunkien laidoille nousi valtavia ostosparatiiseja, joissa oli hampurilaispaikkoja ja multiplex-komplekseja aivan kuin Amerikassa. Puolalaisilla rakennusmiehillä oli omat kaupunginosansa ja kauppansa ja ruokapaikkansa, jopa omat puolankieliset liitteensä The Irish Timesin välissä. Afrikasta tulleet yksinäiset siirtolaiset vaelsivat satamalaitureilla ja potkivat kiviä, koska työlupaa piti odottaa kuukausikaupalla.

Silti kaiken juppipöhinän sisällä piileskeli myös vanha Irlanti, tunnistettava ja rakastettavan nukkavieru: ikuisesti kosteat kokolattiamatot, takassa tuoksuvat turvebriketit, spontaani musisointi pubeissa, shepherd’s pie, stout, jatkuvat kiviaidat, kaupungin laidalla laiduntavat lampaat. Televisiossa mainostettiin ”uudenaikaista internet-pankkia”, mutta silti puhelinlaskujen ja sähkölaskujen ja kaasulaskujen saapumispäivinä paikalliseen postiin kiemurteli kymmenien metrien jono. Laskut piti maksaa käteisellä, ja postin virkailija klikkasi rätisevän modeemiyhteyden auki jokaisen laskun hyväksymistä varten. Ei ihme, että ihmisten päät olivat hiukan pyörällä. Nykyaika oli jotenkin nyrjähtänyt ikiaikaisen elämänmenon väliin.

Tällaista taustaa vasten buumin jälkeinen kurjuuden aika näyttää erityisen synkältä. The Spinning Heart on surumielinen kokoelma ihmiskohtaloita, mutta kukaan heistä ei varsinaisesti tunnu kaipaavan mennyttä nousukautta ja sen holtitonta huumaa. Rahaa he kuitenkin kaipaavat, rahaa ja työtä ja vähän rakkautta, paikkaa maailmassa. Teos kertoo tästä ajasta, mutta sen ydin on ikuinen: mikä menee ylös, sen on tultava myös alas. Tällainen aikakausi seuraa aina kansantalouden kuplan jälkeen, ja ihmisten selviytymiskeinot ovat universaaleja.

* * *

Bobby Mahon aikoo tappaa isänsä Frankin, koska perinnön turvin hän selviäisi lamasta. The Spinning Heartin aloitus on dramaattinen, oikeastaan makaaberi, mutta se asettaa tarinalle reunat. Nyt ollaan niin suuren epätoivon äärellä, että jopa läheisen tappaminen on vaihtoehto.

My father still lives back the road past the weir in the cottage I was reared in. I go there every day to see is he dead and every day he lets me down. He hasn’t yet missed a day of letting me down.

Isän kotitalon rautaportissa on koristeena pyörivä metallisydän, joka rapistuneessa kitinässään toimii teoksen symbolina. Se myös viittaa romaanin rakenteeseen, klassiseen näkökulmatekniikkaan, jossa jokaisessa luvussa vaihtuva henkilö saa puheenvuoron. Nämä ihmiskohtalot ovat koskettavia, moni tarina meni minulta suoraan suojauksesta läpi. Kieli on suoraviivaista ja kaunistelematonta. The Spinning Heartin maailma on rosoinen ja karu ja siksi todellinen.

Kertojia on 21, ja heistä jokaisella on sanottavansa. Luin teosta niin, että keskushenkilöitä on Bobbyn ohella kaksi muutakin, Pokey Burke ja Réaltín. Jokaisen puhujan tarina liittyy kiinteästi johonkuhun näistä kolmesta, ja heidän kohtalonsa taas ovat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa. Jos Pokey Burke ei olisi ottanut isänsä Josephin (Josien) rakennusbisnestä käsiinsä ja sählännyt eläkevakuutusmaksujen kanssa, Bobby ei olisi joutunut akuuttiin rahapulaan, kun talous kääntyi laskuun ja työt loppuivat. Jos työt olisivat jatkuneet, Réaltínin asunnon ympärille olisi valmistunut taloyhtiö – hän joutuu asumaan puolivalmiissa rakennuksessa pienen Dylan-poikansa kanssa. Kiinteistössä on vain yksi asukas hänen lisäkseen, Dorothy, joka Bobbya ihailevan Trevorin äiti. Henkisesti epävakaa Trevor keksii kaapata Réaltínin pojan. Hän pyytää hankkeeseen mukaan Denisiä, joka on rikkaan Katen kapinoiva poika ja jolla on lopulta osansa Bobby Mahonin isän Frankin kohtalossa. Réaltin taas on tehnyt poikansa joko Seanin tai pomonsa Georgen kanssa, mutta ei itsekään tiedä, kumpi on isä. Sean kuitenkin esiintyy julkisesti pojan isänä, vaikka tietää, että Trionan kanssa naimisissa oleva Bobby Mahon tekee myös läheistä tuttavuutta Réaltínin kanssa.

Tällaiseen maailmaan The Spinning Heart vetää mukanaan. Ihmisten elämät ovat olleet sidoksissa joko Pokey Burken rakennusbisnekseen tai läheiseen Dellin tietokonetehtaaseen, ja laman myötä kumpikin firma on pannut lapun luukulle. Sen jälkeen ei ole oikein mitään, ikiliikkuja on pysähtynyt: ikuisesti ei tarvitakaan lisää uusia asuntoja työntekijöille, jotka tulevat Dellille töihin. Siperiasta Irlantiin työmieheksi matkustanut Vasya on ymmällään, kun Pokey Burke kuljettaa häntä ympäri työmaata ja esittelee, miksi työtä ei enää ole. Brian suunnittelee muuttoa Australiaan, yksinkertainen Timmy ajelehtii Bobbyn perässä, vanha työkaveri Rory ei saa päiviään kulumaan, konstaapeli Jim Gildea yrittää selvittää lapsikaappausta – jokaisella on paikkansa mosaiikissa. Koskettavimmillaan teos on odottamattomissa tilanteissa, niin kuin muuten niin vahvan Seanien äkillisessä itsekritiikissä:

I don’t know in the name of God which way is up now. Bobby is after doing away with his auld fella, and Réaltín won’t leave me inside the door, and her father, who’s a quare sound auld skin, says I’m as well off leave her be for a while. Fuck that, though. He’s my young fella too, like. I’m no good to him, though. What good am I?

Jos teosta jostain haluaa kritisoida, sen maailmankuva on armoton. Se luo lohduttoman kuvan nyky-Irlannista. Siellä kaikkensa menettäneet miehet ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan ja naiset ovat sidottuja lapsiinsa. Jos tässä romaanissa nainen on aktiivisena toimijana, hän joutuu hyvin pian miehen vallankäytön kohteeksi. Niin käy esimerkiksi Lilylle, joka synnyttää viidennen lapsensa ja paljastaa julkisesti lapsen isäksi paikallisen maanviljelijän. Myös Réaltínin isä vahtii tytärtään pelottavalla tarkkuudella. Mutta tarinat linkittyvät loogisesti, eivätkä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo jää lukijalta huomaamatta. Hemingwayn maksiimin mukaisesti tarinasta on näkyvissä vain jäävuoren huippu. Sivuilta saa lukea vain välttämättömän, loput pitää päätellä itse.

Kielellisesti The Spinning Heart on paikoin herkullinen, Irlannissa englantikin on erilaista. Tutun paikallisen alatyylin (feck, shite, eejit) lisäksi törmäsin myös yhteen minulle täysin uuteen ilmaukseen: wanton tarkoittaa naishenkilöä, jolta miehet uskovat irtoavan. Lily saa tietää olevansa tällainen ja pohdiskelee ilmausta itsekseen. Myös kekkeröintiä tai kekkerihenkistä henkilöä tarkoittava craic on romaanissa pari kertaa nasevasti esillä, esimerkiksi Australiasta haaveilevan Brianin suulla näin: ”I was only ever thinking about going to Australia because every single person I know went over there for at least a year and had unreal craic.”

Olen tainnut kehua Donal Ryanin teoksen nyt niin loppuun, ettei enempää ylisanoja ole. Se kertoo meidän aikamme ongelmista, mutta ei pelkästään niistä. Olen varma, että tulevaisuuden ongelmat muistuttavat hyvin paljon näitä nykyisiä, eikä menneisyyttäkään tarvitse paljon kaivella, kun vastaavaa alkaa löytyä, Irlannin historiasta etenkin. Jos Wexfordin perunasadot eivät olisi tuhoutuneet 1848, John F. Kennedyn isoisoisä ei olisi muuttanut Yhdysvaltoihin eikä suku olisi tehnyt miljoonaomaisuutta heti suuren laman jälkeen. Mutta se on jo oma tarinansa.

Väärällä jalalla

Kun Philip Roth kertoi viime vuonna New York Timesille lopettaneensa kirjoittamisen ja kuluttavansa nykyään aikaa iPhonen kanssa, hän tuli myös sivulauseessa kehuneeksi Louise Erdrichin The Round House -romaania. Roth oli jo aiemmin ylistänyt Erdrichia, ja kun The Round House (HarperCollins, 2012) tuli vastaan, minunkin oli se luettava.

Louise Erdrich ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka hän on sentään ollut pari vuotta sitten Pulitzer-finalistina romaanillaan The Plague of Doves (2008). Erdrich (s. 1954) kuuluu Ojibwe- eli Chippewa-heimoon, isänsä puolelta hän on saksalaista sukujuurta. Minnesotan Little Fallsissa syntynyt Erdrich käsittelee tuotannossaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen modernia elämää Ojibwe-heimon silmin, eikä The Round House tee siinä poikkeusta. Romaanin miljöö on tiettävästi tuttu Erdrichin aiemmasta tuotannosta, ja teoksen nimikin viittaa heimon käyttämään seremonialliseen rakennukseen.

Vuoteen 1988 sijoittuva romaani alkaa dramaattisesti: 13-vuotiaan Joe Couttsin äiti Geraldine on raiskattu raa’asti, valeltu bensalla ja yritetty sytyttää tuleen. Seremoniatalon lähellä tapahtunut välikohtaus ajaa Joen kavereineen salapoliisityöhön, selvittämään, kuka on tehnyt väkivaltaa Geraldinelle. Ojibwe-heimon kaunotar ja lempeä äiti ei halua enää puhua, laahustaa vain kotona käpertyneenä itseensä. Joen isä yrittää edistää vaimonsa raiskauksen selvittämistä virallista reittiä, mutta reservaatin poliisi Vince Madwesin ja FBI-agentti Soren Bjerke eivät pääse puusta pitkälle. Teinipojat kokevat, että heidän apuansa tarvitaan.

Varsinaisesti romaani alkaa symbolisella kuvauksella siitä, miten pienten puiden juuret uhkaavat Joen kotitalon perustuksia. Isä ja poika yrittävät saada kasvillisuutta kuriin, mutta urakka tuntuu mahdottomalta. Sitä seuraa nopea siirtymä iltapäivän kadoksissa olleen äidin tilanteeseen: sairaanhoitaja yrittää pidätellä isää ja poikaa poissa sairaalahuoneesta.

The Round House alkaa väkevästi, mutta vaikuttavan avauksen jälkeen intensiteetti hiipuu. Joen, hänen parhaan kaverinsa Cappy Lafournaisin sekä Zack Peacen ja Angus Kashpaw’n tutkimukset harhautuvat, niin kuin leikeissä usein tapahtuu. Vanhaisteinien touhujen kuvaus on sinänsä uskottavaa, mutta hiukan koomisiksi livahtavat kohtaukset muodostavat oudon kontrastin romaanin varsinaiselle aiheelle. Niin kuin teoksen jälkisanoissa todetaan, kolmasosa Amerikan alkuperäiskansojen naisista ilmoittaa elämänsä aikana tulleensa raiskatuksi, ja 86 prosenttia raiskaajista on muita kuin näiden kansojen edustajia – ja harva tekijä saa koskaan tuomiota. Lukemat ovat hämmästyttävän suuret. Romaanin aihe on siis vakava, mutta Joen ja kavereiden riemukkaat dialogit eivät tue tätä turvattomuuden sanomaa:

When the water numbed us, we got out and made fun of another’s shriveled dicks.

Zack laughed at me, Aren’t you a little short for Storm Trooper?

Size matters not. Judge me by my size, do you?

Zack had a Darth Vader, circumsized, and I did too. Cappy’s and Angus’s stille had their hoods, so they were Emperors. We argued over whether it was better to be an Emperor or Darth Vader – which one girls liked better.

Toisaalta The Round Housea voi lukea niin, että ylivoimaisen raskaan tematiikan keventäjinä ovat nämä viattomat pojat, joille seksuaalisuus on vasta vitsailun aihe. Minulle tämä epäsuhta ei alkanut toimia oikein missään vaiheessa, vaan tarina eteni hiukan vastahakoisesti.

Lähdinkö väärällä jalalla liikkeelle? Juutuin järkyttävään aloitukseen, enkä tajunnut, että romaani kertookin ensisijaisesti teinipojan elämästä reservaatissa? On vakavaa poliisitutkintaa, kuulusteluita, synkkiä perhetragedioita, alkuperäiskansojen kurimusta, raiskauksia, rahakätköjä, viinanjuontia, pelkoa ja uhkaa. Samalla on kikkelihuumoria, avaruussarjoja, kaljan ja tupakan maistelua, pyöräretkiä, teinipoikien huolettomuutta (”I can’t take hearing about your grandma doing it with a three-balled man.”). Mitä tästä pitäisi ajatella?

The Round Housen keskeisenä teemana on oikeuden toteutuminen. Joen isoisä on toiminut reservaatissa tuomarina, samoin Cappylla on siteitä oikeuslaitokseen. Oikeuden asiakirjojen kautta pojat pääsevät käsiksi puoliksi valkoisen Linda Wishkobin taustoihin, ja sillä taas on kauaskantoista merkitystä raiskaajan henkilöllisyyden selvittämisessä.

Juonellisesti romaani saa uutta kierrettä, kun pojat löytävät tapahtumapaikalta oletetun raiskaajan tavaroita. He kuitenkin päätyvät tuhoamaan todistusaineistoa, koska oluet ja tupakat ovat pojista niin houkuttelevia. Kun Joe lopulta löytää alueelta muovisen nuken täynnä seteleitä, suhtautuminen oikeudenmukaisuuteen muuttuu entisestään. Joen täti Sonja osoittautuu hyväksi avuksi rahankätkennässä. Valitettavasti en täysin päässyt jyvälle siitä, millainen oikeuskäsitys Joella loppujen lopuksi on. Hän kertoo tarinansa varttuneena miehenä, muttei arvioi tekemisiään jälkikäteen. Tehty mikä tehty.

Vaikka en ole täysin vakuuttunut kaikista The Round Housen rakenteellisista ratkaisuista, Louise Erdrichin kirjallisesta lahjakkuudesta olen. Kielellisesti teos on hieno, ja komposition epäsuhdan vastapainona sen sivuilta aukeaa eri tyylilajien aarrearkku. Tragedia, komedia, jännitysromaani, nuortenromaani, salapoliisiromaani, Stand By Me, William Faulknerin Yoknapatawpha-romaanit, ajankuvat, dialogijaksot, kansantarut, kaikki lajit ja tyylit yhdistyvät samaan teokseen.

Siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia antaa tarinan viedä. Kaikkea oli hiukan liikaa.

Ymmärrän kuitenkin viime vuoden National Book Award -raatia, joka palkitsi The Round Housen vuoden parhaana fiktiivisenä teoksena. Hyvän puolella, pahaa vastaan.