Väärällä jalalla

Kun Philip Roth kertoi viime vuonna New York Timesille lopettaneensa kirjoittamisen ja kuluttavansa nykyään aikaa iPhonen kanssa, hän tuli myös sivulauseessa kehuneeksi Louise Erdrichin The Round House -romaania. Roth oli jo aiemmin ylistänyt Erdrichia, ja kun The Round House (HarperCollins, 2012) tuli vastaan, minunkin oli se luettava.

Louise Erdrich ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka hän on sentään ollut pari vuotta sitten Pulitzer-finalistina romaanillaan The Plague of Doves (2008). Erdrich (s. 1954) kuuluu Ojibwe- eli Chippewa-heimoon, isänsä puolelta hän on saksalaista sukujuurta. Minnesotan Little Fallsissa syntynyt Erdrich käsittelee tuotannossaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen modernia elämää Ojibwe-heimon silmin, eikä The Round House tee siinä poikkeusta. Romaanin miljöö on tiettävästi tuttu Erdrichin aiemmasta tuotannosta, ja teoksen nimikin viittaa heimon käyttämään seremonialliseen rakennukseen.

Vuoteen 1988 sijoittuva romaani alkaa dramaattisesti: 13-vuotiaan Joe Couttsin äiti Geraldine on raiskattu raa’asti, valeltu bensalla ja yritetty sytyttää tuleen. Seremoniatalon lähellä tapahtunut välikohtaus ajaa Joen kavereineen salapoliisityöhön, selvittämään, kuka on tehnyt väkivaltaa Geraldinelle. Ojibwe-heimon kaunotar ja lempeä äiti ei halua enää puhua, laahustaa vain kotona käpertyneenä itseensä. Joen isä yrittää edistää vaimonsa raiskauksen selvittämistä virallista reittiä, mutta reservaatin poliisi Vince Madwesin ja FBI-agentti Soren Bjerke eivät pääse puusta pitkälle. Teinipojat kokevat, että heidän apuansa tarvitaan.

Varsinaisesti romaani alkaa symbolisella kuvauksella siitä, miten pienten puiden juuret uhkaavat Joen kotitalon perustuksia. Isä ja poika yrittävät saada kasvillisuutta kuriin, mutta urakka tuntuu mahdottomalta. Sitä seuraa nopea siirtymä iltapäivän kadoksissa olleen äidin tilanteeseen: sairaanhoitaja yrittää pidätellä isää ja poikaa poissa sairaalahuoneesta.

The Round House alkaa väkevästi, mutta vaikuttavan avauksen jälkeen intensiteetti hiipuu. Joen, hänen parhaan kaverinsa Cappy Lafournaisin sekä Zack Peacen ja Angus Kashpaw’n tutkimukset harhautuvat, niin kuin leikeissä usein tapahtuu. Vanhaisteinien touhujen kuvaus on sinänsä uskottavaa, mutta hiukan koomisiksi livahtavat kohtaukset muodostavat oudon kontrastin romaanin varsinaiselle aiheelle. Niin kuin teoksen jälkisanoissa todetaan, kolmasosa Amerikan alkuperäiskansojen naisista ilmoittaa elämänsä aikana tulleensa raiskatuksi, ja 86 prosenttia raiskaajista on muita kuin näiden kansojen edustajia – ja harva tekijä saa koskaan tuomiota. Lukemat ovat hämmästyttävän suuret. Romaanin aihe on siis vakava, mutta Joen ja kavereiden riemukkaat dialogit eivät tue tätä turvattomuuden sanomaa:

When the water numbed us, we got out and made fun of another’s shriveled dicks.

Zack laughed at me, Aren’t you a little short for Storm Trooper?

Size matters not. Judge me by my size, do you?

Zack had a Darth Vader, circumsized, and I did too. Cappy’s and Angus’s stille had their hoods, so they were Emperors. We argued over whether it was better to be an Emperor or Darth Vader – which one girls liked better.

Toisaalta The Round Housea voi lukea niin, että ylivoimaisen raskaan tematiikan keventäjinä ovat nämä viattomat pojat, joille seksuaalisuus on vasta vitsailun aihe. Minulle tämä epäsuhta ei alkanut toimia oikein missään vaiheessa, vaan tarina eteni hiukan vastahakoisesti.

Lähdinkö väärällä jalalla liikkeelle? Juutuin järkyttävään aloitukseen, enkä tajunnut, että romaani kertookin ensisijaisesti teinipojan elämästä reservaatissa? On vakavaa poliisitutkintaa, kuulusteluita, synkkiä perhetragedioita, alkuperäiskansojen kurimusta, raiskauksia, rahakätköjä, viinanjuontia, pelkoa ja uhkaa. Samalla on kikkelihuumoria, avaruussarjoja, kaljan ja tupakan maistelua, pyöräretkiä, teinipoikien huolettomuutta (”I can’t take hearing about your grandma doing it with a three-balled man.”). Mitä tästä pitäisi ajatella?

The Round Housen keskeisenä teemana on oikeuden toteutuminen. Joen isoisä on toiminut reservaatissa tuomarina, samoin Cappylla on siteitä oikeuslaitokseen. Oikeuden asiakirjojen kautta pojat pääsevät käsiksi puoliksi valkoisen Linda Wishkobin taustoihin, ja sillä taas on kauaskantoista merkitystä raiskaajan henkilöllisyyden selvittämisessä.

Juonellisesti romaani saa uutta kierrettä, kun pojat löytävät tapahtumapaikalta oletetun raiskaajan tavaroita. He kuitenkin päätyvät tuhoamaan todistusaineistoa, koska oluet ja tupakat ovat pojista niin houkuttelevia. Kun Joe lopulta löytää alueelta muovisen nuken täynnä seteleitä, suhtautuminen oikeudenmukaisuuteen muuttuu entisestään. Joen täti Sonja osoittautuu hyväksi avuksi rahankätkennässä. Valitettavasti en täysin päässyt jyvälle siitä, millainen oikeuskäsitys Joella loppujen lopuksi on. Hän kertoo tarinansa varttuneena miehenä, muttei arvioi tekemisiään jälkikäteen. Tehty mikä tehty.

Vaikka en ole täysin vakuuttunut kaikista The Round Housen rakenteellisista ratkaisuista, Louise Erdrichin kirjallisesta lahjakkuudesta olen. Kielellisesti teos on hieno, ja komposition epäsuhdan vastapainona sen sivuilta aukeaa eri tyylilajien aarrearkku. Tragedia, komedia, jännitysromaani, nuortenromaani, salapoliisiromaani, Stand By Me, William Faulknerin Yoknapatawpha-romaanit, ajankuvat, dialogijaksot, kansantarut, kaikki lajit ja tyylit yhdistyvät samaan teokseen.

Siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia antaa tarinan viedä. Kaikkea oli hiukan liikaa.

Ymmärrän kuitenkin viime vuoden National Book Award -raatia, joka palkitsi The Round Housen vuoden parhaana fiktiivisenä teoksena. Hyvän puolella, pahaa vastaan.