Hyvät aikomukset

En tajunnut Colum McCannin uutta TransAtlantic-romaania yhtään. Irlantilaiskirjailijan teos on Booker-ehdokkaana, samassa longlist-finalistien joukossa kuin muutama viikko sitten lukemani Donal Ryanin The Spinning Heart. Siinä missä Ryanin romaani on intensiivinen ja vahvan emotionaalinen, TransAtlantic keskittyy enemmän ulkokohtaisuuksiin ja historian suurten linjojen hahmotteluun.

Colum McCann (s. 1965) saavutti suurta menestystä Let The Great World Spin -romaanillaan 2009. Odotukset ehtivät kasvaa neljässä vuodessa suuriksi. Kirjailija päätti lähteä yrittämään jotain vielä mahtipontisempaa.

Minusta tuntuu, että anglo-amerikkalaisella kielialueella suhtaudutaan usein lähtökohtaisen suopeasti sellaisiin teoksiin, jotka pyrkivät hahmottamaan historian suuria linjoja – vaikka sitten kielen tai kerronnan kustannuksella. TransAtlantic on erittäin kunnianhimoinen romaani, ja siitä näkee heti, että tekijä on tosissaan ottamassa haltuun vuosisatojen mittaisia kehityskulkuja, irlantilaisten paikkaa maailmassa, elämän tarkoitusta ja muutamia muita varmoja asioita. Näistä aikomuksista sitä varmasti myös kiitellään – sitä on helppo pitää ”tärkeänä” romaanina esimerkiksi orjuutta ja köyhyyttä ja nälkää ja siirtolaisuutta ja IRA-aikoja käsittelevien jaksojensa perusteella. Minun silmissäni TransAtlantic muistuttaa kuitenkin lähinnä jotain taideteollista museoesinettä. Sen yksityiskohdatkin ovat niin tarkasti rakennettuja, ettei mikään hengitä.

Teos alkaa vuoden 1919 tositapahtumista. Sodankäyneet brittimiehet Alcock ja Brown lentävät ensimmäisinä maailmassa Atlantin yli. Pitkään matkaan viritetty Vickers Vimy -pommikone lähtee Newfoundlandista ja laskeutuu lopulta Galwayn seudulle Länsi-Irlantiin. Lentomatkan kuvauksen jälkeen alkaa toinen tarina, orjuuden vastustajan Frederick Douglassin luentomatka Yhdysvalloista Irlantiin 1800-luvun puolivälissä. Ja jotta lukijalla olisi varmasti tarpeeksi materiaalia käsissään, kolmantena tarinana tulee vielä senaattori George Mitchellin rauhantekomatka New Yorkista Belfastiin 1998.

Kaikkia näitä tosipohjaisia tarinoita yhdistää Yhdysvaltain ja Irlannin välinen suhde. Mutta eihän se ole vielä mikään teema romaanille. Eihän?

McCannin kunnianhimoinen rakenneidea on ollut ujuttaa näiden tositarinoiden sekaan kuvitteelliset naissukupolvet, joiden elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Ihan hyvä ajatus muuten, mutta minua ainakin häiritsee näiden naisten toissijaisuus historian suurten linjojen keskellä – he ovat lähtökohtaisesti palvelijoita, alempiarvoisia herroille, räikeää fiktiota korostuneen faktavetoisessa kerronnassa. En ollenkaan ymmärrä, mitä McCann on ajanut takaa tällä naisten aseman osoittamisella.

Romaanin alkujaksossa journalisti Emily Ehrlich tekee Alcockin ja Brownin lennosta lehtijuttua ja lähettää heidän lentokoneensa mukana kirjeen Irlantiin. Emilyn seurana on hänen tyttärensä Lottie, joka myöhemmin menee naimisiin belfastilaisen miehen kanssa ja kohtaa aikanaan senaattori Mitchellin. Kakkostarinassa Fredrick Douglassin irlantilaisen isäntäperheen palvelija Lily Duggan saa vieraalta innoituksen lähteä Amerikkaan. Lily Duggan on Emily Ehrlichin äiti, ja romaanin toinen puolisko kääntää näkökulman näihin naissukupolviin. Lily Dugganin, Emily Ehrlichin ja Lottie Ehrlichin elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Romaanin viimeisen luvun ääni kuuluu Lottien tyttärelle Hannah Carsonille, jonka pojan Pohjois-Irlannin separatistijoukot ampuvat varoittamatta. Koko teoksen aikajänne ulottuu vuodesta 1845 vuoteen 2011, ja lopussa Hannahin kädessä on tietysti se avaamaton kirje, jonka hänen isoäitinsä laittoi aikoinaan Alcockin ja Brownin matkaan.

Kokonaisuus on niin jähmeä, ettei tarinaan pääse tunnetasolla mukaan. Kaikkineen tällainen syvästi kunnioittava tapa kertoa historian suurmiehistä tuntuu jotenkin... naiivilta. Tässä teoksessa ei suurmies pidättele ripulipaskaa, niin kuin marsalkka Mannerheim tekee Juha Seppälän novellissa. Näissä henkilöissä ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Brown ja Alcock ovat nuhteettomia herrasmiehiä, Frederick Douglass syvästi henkistynyt, George Mitchell suorastaan pyhimys. Sekin on yksi käsittämätön yksityiskohta tässä romaanissa: Miksi ihmeessä McCann on ottanut romaaninsa keskeiseksi henkilöksi ihmisen, joka edelleen elää ja vaikuttaa? Miksi Mitchellistä ei edes yritetä tehdä ilmeistä fiktiota, miksi senaattorin uusperhekin kuvataan niin kuuliaisella tarkkuudella? Ainoassa todelliselta tuntuvassa kohtauksessa Mitchell pudottaa vielä lämpimän vaipan vaipparoskikseen, ennen kuin lähtee kuljettajan kyydissä lentokentälle ja kohti Pohjois-Irlantia.

Rakenteellisen asetelmallisuuden lisäksi työläännyin romaanin kieleen. Hiukan pompöösit juonenkäänteet ja pönäkät rakenneratkaisut on kuorrutettu koristeellisella kielellä. Tavallaan se on kyllä linjassa romaanin läpäisevien hyvien aikomusten, jalomielisyyden ja ylevöittämisen kanssa. Maneeriksi äityy kuitenkin tapa, jolla McCann tekee hidastuksia: verbittömien lauseiden ketjut pomppivat silmille kuin pehmeään tantereeseen laskeutuva kaksitaso. Aikakaudet vaihtuvat, maneeri säilyy.

They shot Tomas as he pulled up his boat to shore in October of 1978. Nineteen years old. Still in university, his second year, advanced probability.

Tuntuu, että TransAtlantic on jonkinlaista täsmäkirjallisuutta. Kohderyhmäkirjallisuutta. Tällaiselle tarkoitushakuiselle Yhdysvaltain ja Irlannin lämpimiä historiallisia yhteyksiä korostavalle teokselle on varmasti tilausta. Yli 36 miljoonaa amerikkalaista on ilmoittanut olevansa sukujuuriltaan ainakin joltain puolelta irlantilainen. Irlantilaiset ovat yhtä lailla innokkaita kertomaan, miten heidän sukunsa kantaäidit ja -isät ovat olleet rakentamassa Yhdysvalloista kaikkea sitä hyvää, mitä sieltä nykypäivänä löytyy. Mutta tuottaako kohderyhmäajattelu kestävää kaunokirjallisuutta? Rohkenen epäillä.

TransAtlanticista tulee mieleen, että tällaista kirjallista hanketta Suomessakin säännöllisesti haikaillaan: 2000-luvun uutta Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, suurta sukupolvisaagaa, jossa koko valtion kehityskulut ja yhden suvun elämänvalinnat risteäisivät lumoavalla tavalla keskenään, sodat ja lamat olisi kaikki kätevästi niputettu samaan kokonaisuuteen. Aivan samalla tavalla irlantilaisen ”suurteoksen” on sisällytettävä itseensä Irlannin katovuosien kuvaus, muuttoliike Yhdysvaltoihin, The Troubles, O’Connell, kaikki. Juuri sen takia esimerkiksi tuo aiemmin mainittu Donal Ryanin The Spinning Heart kertoo Irlannista paljon enemmän kuin tämä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Ryan ei luennoi eikä saarnaa, ei yritä rakentaa tekemällä tehtyjä rinnastuksia eikä pyri vetämään historian suuria linjoja yhteen.

Täysin epäonnistunut romaani TransAtlantic ei tietenkään ole. Siinä on hetkensä, vaikka ne ovat toki valitettavan harvassa. Mutta kun olen lukenut samoihin aikoihin Knausgårdin Taisteluni 3:n, on vaikea pitää mielessä, miten eri lähtökohdista kirjalliset teokset voivatkaan rakentua. Jos TransAtlanticia yrittää vähänkään verrata Knausgårdiin, irlantilaisteoksen lähtökohdat näyttävät kaavamaisuudessaan lähes toivottomilta. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.