Meidän aikamme ongelmia

Irlantilaisen Donal Ryanin romaani The Spinning Heart (Doubleday Ireland, 2013) onnistuu harvinaisessa asiassa: kertomaan meidän ajastamme jotain merkityksellistä. Usein lähelle katsominen on tavattoman vaikeaa. Ryan kirjoittaa talouskriisiin joutuneesta Irlannista uskottavasti, ilman teennäistä nykyajan korostamista. Teos on myös tämänvuotisessa Booker-kilvassa longlist-finalistina. Tuli palkintoa tai ei, minulle kyseessä on yksi tämän vuoden suurimmista lukukokemuksista.

The Spinning Heart tuli minua aivan poikkeuksellisen lähelle, koska se sijoittuu Länsi-Irlannin kolkkaan, jossa olen asunut. Ehdin kokea Irlannin talouskasvun juuri sen hurjimpana aikana. Asuin pikkukylän laidalla nuhjuisessa kolmen huoneen asunnossa, josta maksoin vuokraa 850 euroa kuussa, tietenkin ilman sähköä, vettä, lämmitystä tai nettiyhteyttä. Taloyhtiössä oli silloin myynnissä vastaava asunto, hintapyyntö oli 425 000 euroa. Hinnat olivat sentään jotain muuta kuin Dublinissa – siellä keskustan yksiöistäkin saatettiin pyytää yli miljoonaa euroa. Grafton Street oli koko maailman viidenneksi kallein ostoskatu, Porschen katumaastureita kulki pikkukaduilla jonossa ja tyhjille tonteille nousi lasiseinäisiä palatseja. Pikkukylien välille oli rakennettu muutama pätkä moottoritietä EU:n rahoilla, niistä oli aina plakaatit kertomassa. Iltapäivisin vanhemmat hakivat lapsiaan koulusta, kukin omalla katumaasturillaan, golfmailat takakontissa ja kasvoilla tylsistynyt ilme. Pikkukaupunkien laidoille nousi valtavia ostosparatiiseja, joissa oli hampurilaispaikkoja ja multiplex-komplekseja aivan kuin Amerikassa. Puolalaisilla rakennusmiehillä oli omat kaupunginosansa ja kauppansa ja ruokapaikkansa, jopa omat puolankieliset liitteensä The Irish Timesin välissä. Afrikasta tulleet yksinäiset siirtolaiset vaelsivat satamalaitureilla ja potkivat kiviä, koska työlupaa piti odottaa kuukausikaupalla.

Silti kaiken juppipöhinän sisällä piileskeli myös vanha Irlanti, tunnistettava ja rakastettavan nukkavieru: ikuisesti kosteat kokolattiamatot, takassa tuoksuvat turvebriketit, spontaani musisointi pubeissa, shepherd’s pie, stout, jatkuvat kiviaidat, kaupungin laidalla laiduntavat lampaat. Televisiossa mainostettiin ”uudenaikaista internet-pankkia”, mutta silti puhelinlaskujen ja sähkölaskujen ja kaasulaskujen saapumispäivinä paikalliseen postiin kiemurteli kymmenien metrien jono. Laskut piti maksaa käteisellä, ja postin virkailija klikkasi rätisevän modeemiyhteyden auki jokaisen laskun hyväksymistä varten. Ei ihme, että ihmisten päät olivat hiukan pyörällä. Nykyaika oli jotenkin nyrjähtänyt ikiaikaisen elämänmenon väliin.

Tällaista taustaa vasten buumin jälkeinen kurjuuden aika näyttää erityisen synkältä. The Spinning Heart on surumielinen kokoelma ihmiskohtaloita, mutta kukaan heistä ei varsinaisesti tunnu kaipaavan mennyttä nousukautta ja sen holtitonta huumaa. Rahaa he kuitenkin kaipaavat, rahaa ja työtä ja vähän rakkautta, paikkaa maailmassa. Teos kertoo tästä ajasta, mutta sen ydin on ikuinen: mikä menee ylös, sen on tultava myös alas. Tällainen aikakausi seuraa aina kansantalouden kuplan jälkeen, ja ihmisten selviytymiskeinot ovat universaaleja.

* * *

Bobby Mahon aikoo tappaa isänsä Frankin, koska perinnön turvin hän selviäisi lamasta. The Spinning Heartin aloitus on dramaattinen, oikeastaan makaaberi, mutta se asettaa tarinalle reunat. Nyt ollaan niin suuren epätoivon äärellä, että jopa läheisen tappaminen on vaihtoehto.

My father still lives back the road past the weir in the cottage I was reared in. I go there every day to see is he dead and every day he lets me down. He hasn’t yet missed a day of letting me down.

Isän kotitalon rautaportissa on koristeena pyörivä metallisydän, joka rapistuneessa kitinässään toimii teoksen symbolina. Se myös viittaa romaanin rakenteeseen, klassiseen näkökulmatekniikkaan, jossa jokaisessa luvussa vaihtuva henkilö saa puheenvuoron. Nämä ihmiskohtalot ovat koskettavia, moni tarina meni minulta suoraan suojauksesta läpi. Kieli on suoraviivaista ja kaunistelematonta. The Spinning Heartin maailma on rosoinen ja karu ja siksi todellinen.

Kertojia on 21, ja heistä jokaisella on sanottavansa. Luin teosta niin, että keskushenkilöitä on Bobbyn ohella kaksi muutakin, Pokey Burke ja Réaltín. Jokaisen puhujan tarina liittyy kiinteästi johonkuhun näistä kolmesta, ja heidän kohtalonsa taas ovat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa. Jos Pokey Burke ei olisi ottanut isänsä Josephin (Josien) rakennusbisnestä käsiinsä ja sählännyt eläkevakuutusmaksujen kanssa, Bobby ei olisi joutunut akuuttiin rahapulaan, kun talous kääntyi laskuun ja työt loppuivat. Jos työt olisivat jatkuneet, Réaltínin asunnon ympärille olisi valmistunut taloyhtiö – hän joutuu asumaan puolivalmiissa rakennuksessa pienen Dylan-poikansa kanssa. Kiinteistössä on vain yksi asukas hänen lisäkseen, Dorothy, joka Bobbya ihailevan Trevorin äiti. Henkisesti epävakaa Trevor keksii kaapata Réaltínin pojan. Hän pyytää hankkeeseen mukaan Denisiä, joka on rikkaan Katen kapinoiva poika ja jolla on lopulta osansa Bobby Mahonin isän Frankin kohtalossa. Réaltin taas on tehnyt poikansa joko Seanin tai pomonsa Georgen kanssa, mutta ei itsekään tiedä, kumpi on isä. Sean kuitenkin esiintyy julkisesti pojan isänä, vaikka tietää, että Trionan kanssa naimisissa oleva Bobby Mahon tekee myös läheistä tuttavuutta Réaltínin kanssa.

Tällaiseen maailmaan The Spinning Heart vetää mukanaan. Ihmisten elämät ovat olleet sidoksissa joko Pokey Burken rakennusbisnekseen tai läheiseen Dellin tietokonetehtaaseen, ja laman myötä kumpikin firma on pannut lapun luukulle. Sen jälkeen ei ole oikein mitään, ikiliikkuja on pysähtynyt: ikuisesti ei tarvitakaan lisää uusia asuntoja työntekijöille, jotka tulevat Dellille töihin. Siperiasta Irlantiin työmieheksi matkustanut Vasya on ymmällään, kun Pokey Burke kuljettaa häntä ympäri työmaata ja esittelee, miksi työtä ei enää ole. Brian suunnittelee muuttoa Australiaan, yksinkertainen Timmy ajelehtii Bobbyn perässä, vanha työkaveri Rory ei saa päiviään kulumaan, konstaapeli Jim Gildea yrittää selvittää lapsikaappausta – jokaisella on paikkansa mosaiikissa. Koskettavimmillaan teos on odottamattomissa tilanteissa, niin kuin muuten niin vahvan Seanien äkillisessä itsekritiikissä:

I don’t know in the name of God which way is up now. Bobby is after doing away with his auld fella, and Réaltín won’t leave me inside the door, and her father, who’s a quare sound auld skin, says I’m as well off leave her be for a while. Fuck that, though. He’s my young fella too, like. I’m no good to him, though. What good am I?

Jos teosta jostain haluaa kritisoida, sen maailmankuva on armoton. Se luo lohduttoman kuvan nyky-Irlannista. Siellä kaikkensa menettäneet miehet ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan ja naiset ovat sidottuja lapsiinsa. Jos tässä romaanissa nainen on aktiivisena toimijana, hän joutuu hyvin pian miehen vallankäytön kohteeksi. Niin käy esimerkiksi Lilylle, joka synnyttää viidennen lapsensa ja paljastaa julkisesti lapsen isäksi paikallisen maanviljelijän. Myös Réaltínin isä vahtii tytärtään pelottavalla tarkkuudella. Mutta tarinat linkittyvät loogisesti, eivätkä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo jää lukijalta huomaamatta. Hemingwayn maksiimin mukaisesti tarinasta on näkyvissä vain jäävuoren huippu. Sivuilta saa lukea vain välttämättömän, loput pitää päätellä itse.

Kielellisesti The Spinning Heart on paikoin herkullinen, Irlannissa englantikin on erilaista. Tutun paikallisen alatyylin (feck, shite, eejit) lisäksi törmäsin myös yhteen minulle täysin uuteen ilmaukseen: wanton tarkoittaa naishenkilöä, jolta miehet uskovat irtoavan. Lily saa tietää olevansa tällainen ja pohdiskelee ilmausta itsekseen. Myös kekkeröintiä tai kekkerihenkistä henkilöä tarkoittava craic on romaanissa pari kertaa nasevasti esillä, esimerkiksi Australiasta haaveilevan Brianin suulla näin: ”I was only ever thinking about going to Australia because every single person I know went over there for at least a year and had unreal craic.”

Olen tainnut kehua Donal Ryanin teoksen nyt niin loppuun, ettei enempää ylisanoja ole. Se kertoo meidän aikamme ongelmista, mutta ei pelkästään niistä. Olen varma, että tulevaisuuden ongelmat muistuttavat hyvin paljon näitä nykyisiä, eikä menneisyyttäkään tarvitse paljon kaivella, kun vastaavaa alkaa löytyä, Irlannin historiasta etenkin. Jos Wexfordin perunasadot eivät olisi tuhoutuneet 1848, John F. Kennedyn isoisoisä ei olisi muuttanut Yhdysvaltoihin eikä suku olisi tehnyt miljoonaomaisuutta heti suuren laman jälkeen. Mutta se on jo oma tarinansa.