Vastaus on Kanada

Pari vuotta sitten kirjailija Antti Tuuri kehotti minua menemään Kanadaan, koska se on kuulemma Yhdysvaltoja järkevämpi maa. Minä menin ja viihdyin.

Kanadassa on suomalaiselle jotain lähtökohtaisesti kotoista: ilma on raikas ja maisemat avarat. Aistittavissa on Yhdysvalloista tuttu sosiaalisuus ja yltäkylläisyys, mutta etelänaapurin hillitön kilpailuvietti ja yksilötason itsekkyys eivät katukuvassa juuri näy. Kanadassa on helppo olla. Sinne olisi varmasti helppo myös kadota, sulautua joukkoon, upota maisemaan.

Viimeksi mainittua tematiikkaa sisältää myös Richard Fordin uusi romaani Canada. Keväällä ilmestynyt teos tekee paluuta normaalimittaiseen, noin 400 sivun romaanimuotoon, kun edellinen The Lay of the Land pääsi hiukan paisumaan.

Täytyy myöntää, että edellisen romaanin 700 sivua amerikkalaisen arkielämän tarkkaa kuvausta oli jopa kaltaiselleni paatuneelle entusiastille melkein liikaa, varsinkin, kun tuo Bascombe-trilogian päätösosa oli mielestäni sarjan heikoin. Vastaavasti pidän sarjan aloittanutta The Sportwriteria edelleen Richard Fordin parhaana romaanina. On oikeastaan käsittämätöntä, että niin paljon kuin Fordin kirjoja on suomennettu, juuri se on jäänyt väliin. En tosin tiedä, olisiko vuonna 1986 ilmestyneen The Sportwriterin käännösoikeuksien saamisessa ollut ongelmia – vaikea sanoa.

Sijoitan Fordin mielessäni jatkumoon, jonka aiemmat merkkihenkilöt ovat John Updike, Philip Roth ja Norman Mailer. Näihin Suuriin Miesnarsisteihin viittasin jo aiemmassa merkinnässäni Rothista. Canada on oikeastaan hyvinkin edustava yhdistelmä näiden kaikkien kolmen aihepiirejä ja näkökulmia: se sisältää Updikelta tutun keski-ikäistymispohdinnan, Rothin romaanien kaltaisen muistelmarakenteen sekä Mailerille kumartavan yhteiskunta-analyysin. Amerikkalaisen lähiöarjen kuvauksen, mieheyden epäilyn ja tarinan moraliteettimuodon koen olevan velkaa heille kaikille.

Mutta onko Canada hyvä romaani? Se herättää minussa erittäin ristiriitaisia tunteita, enkä ole vieläkään täysin vakuuttunut, pidinkö siitä ja suosittelisinko sitä jollekulle. Fordia vain vähän tunteville antaisin mieluummin kouraan The Sportwriterin ja Rock Springs -novellikokoelman. Muita taas kehottaisin muistelemaan, onko Suurten Miesnarsistien tuotannoista vielä jotain keskeisiä teoksia lukematta.

Ei Canada mitenkään huono ole. Minä vain en kokenut sen ääressä minkäänlaista oivaltamisen iloa. Itse asiassa muistan lukeneeni jotain samantyyppistä jo Fordin Wildfire-romaanista (1990, suom. Roihu, Tammi 1991), joka sijoittuu samoille seuduille ja jonka päähenkilö on suunnilleen samanikäinen poika samantapaisessa perhetilanteessa.

Canadan kertoja on 15-vuotias Dell Parsons, jonka isä erotetaan Yhdysvaltain ilmavoimista ja äiti pettyy elämäänsä muuten vain. Montanan Great Fallsiin sijoittuva alkujakso kuvaa umpimielistä lähiöelämää, jonka laitamailla Dellin isä Bev diilailee varastettua lihaa. Sattumalta Bev joutuu vedätetyksi. Hän jää hämäräveikoille pahoihin velkoihin, joita ei pysty mitenkään maksamaan säädetyssä ajassa. Bevin ratkaisuna on pankkiryöstö, johon hän vetää myös Neeva-äidin mukaan.

Ryöstön suunnittelua ja toteutusta kuvaava jakso muistuttaa lähinnä jotain Elmore Leonardin käsikirjoitusta. Ulkoisten nippeleiden kuvausta riittää, vaikka toiminta sinänsä on yhtä älytöntä kuin Leonardin Out of Sightissa. Alkupuolella Canadan fokus karkailee, enkä monin paikoin pystynyt ollenkaan näkemään, mitä ihmettä Ford hakee tällä kaikella. Ehkä pyssyjen kanssa sohiminen oli jäänyt päälle The Lay of the Landin lässähtävästä loppuratkaisusta, en tiedä.

Romaani saa ryhtiä heti, kun typerä pankkiryöstö on hoidettu alta pois. Kotikadulla autoilevat etsivät tuovat kummasti jännitystä perhearkeen. Samalla Dellin kaksossisko Berner tekee lähtöä erään Rudy-nimisen retkun matkaan. Myös äiti Neeva on lähtökuopissa – tosin hän ei tiedä, mihin hän perheeltään karkaisi.

Tällaisen hahmottoman kaipuun kuvauksessa Canada on parhaimmillaan. Myös Bevin unelmat ovat monimutkaisia, eikä hänestä osaa sanoa, mitä hän lopultakin haluaa. Vanhemmat ovat jumissa varastettujen rahojen kanssa, mutta eivät osaa edes karata Montanasta. Lapsetkin tietävät kaiken, mutta heitä tilanne lähinnä askarruttaa.

Bevin ja Neevan pidätys valaisee kaiken uudella tavalla: 1960-luvun Yhdysvalloissa nämä vanhemmat joutuvat vankilaan pikkusumman varastamisesta, koska miehellä on ollut revolveri mukana. Lapset jäävät kotiin odottamaan lastensuojeluviranomaisia, mutta äiti ehtii juuri käskeä tuttavansa Mildred Remlingerin hätiin, pelastamaan Dellin ja Bernerin. Tosin siinä välissä Berner kutsuu poikaystävänsä pitämään heillä pienet juhlat, ja vähän myöhemmin Berner karkaakin jo yksin Kaliforniaan.

Varsinaisesti Canada alkaa vasta kahdensadan sivun jälkeen. Dell matkustaa Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalle Mildredin autossa ja pohtii, mihin hän on menossa. ”It was Canada there. Indistiguishable. Same sky. Same daylight. Same air. But different. How was it possible I was going to it?”

Romaanin toinen osa tuo mieleen tietyt Paul Austerin teokset, joissa esiintyy mystinen, varakas mies. Tunnelmassa on myös jotain samaa kuin There Will Be Blood -elokuvassa, kun Mildred vie Dellin veljensä Arthur Remlingerin hoiviin Saskatchewanin Partreau’ssa sijaitsevalle maatilalle. Remlinger on eksentrinen amerikkalainen hotellinpitäjä, jolla on hämärä tausta. Dellin lähin työtoveri on Charley Quarters, jonka päätehtävänä tuntuu olevan Arthurin omituisuuden toisteleminen.

Myöhemmin syksyllä Dell siirtyy töihin Arthurin hotelliin Fort Royaliin ja haaveilee pääsystä kouluun. Dellin pyörämatkasta lähimmälle koululle syntyy itse asiassa varsin herkkä tarina. Koulu onkin nunnien pitämä tyttökoulu, jonne shakkia harrastavalla pojalla ei ole mitään asiaa.

Viimein Dell saa selville yhtä ja toista Arthurin taustasta ja tutustuu tämän taiteelliseen naisystävään Florence La Blanciin. Jakson lopussa ammuskellaan kuolettavasti pyssyllä, kuten jo romaanin ensimmäiset virkkeet ovat luvanneet: ”First, I’ll tell about the robbery our parents committed. Then about the murders, which happened later.”

Olen yrittänyt kovasti miettiä, mitä Ford ajaa takaa näiden kahden jakson yhtäläisyyksillä. Yhdysvalloissa pankkiryöstäjien jäljet törröttävät avoimessa maastossa, eikä viranomaisilla ole vaikeuksia saada syyllisiä kiinni. Laki saadaan pantua toimeen, vaikka oikeuden toteutumista sopiikin epäillä. Kanadassa rikolliset sulautuvat ympäristöön, ja jos joku tulee kyselemään perään, ruumiit uppoavat nopeasti maastoon.

Pitäisikö näistä rinnastuksista tehdä syvällisiä päätelmiä? Että rikollisten on Kanadassa hyvä olla ja elää? Että Kanada tarjoaa turvapaikan kaiken maailman pyssysankareille, joita Yhdysvallat maailmanpoliisina jahtaa? Mitä ihmettä Kanada tässä romaanissa lopulta edustaa, jotain viimeistä rajaako? En osaa sanoa. En ymmärrä.

Romaanin päätösjakso sisältää jotain, mitä en voi tällaisissa amerikkalaisissa romaaneissa käsittää oikein mitenkään. Lopussa päähenkilö kertoo elämästään vuoteen 2010 saakka, kuvailee tarinansa lähteitä, selittää äitinsä kirjoittamaa elämäntarinaa ja käy vielä tapaamassa siskoaan. Parikymmentä sivua luritellaan silkkaa resignaatiota ja pakkopullaa, jonka tarkoitus on ilmeisesti ”solmia langat yhteen”. Mitään olennaista jakso ei enää sisällä, vaan tarjolla on pelkkää lukijan tyynnyttelyä. Itse olisin pärjännyt loistavasti ilman tällaista hidastuvaa loppusuoraa, vaikka pidänkin Fordin lauseista niin paljon, ettei niiden lukeminen mitään erityistä tuskaakaan tuota.

Pienen silmäniskun Ford tekee Canadassa tuotantonsa tunteville. Hotellissa Fort Royalissa työskentelee eräs Betty Arcenault, joka esiintyy tekstissä kahdesti. Betty on kuitenkin syntyperältään filippiiniläinen, kun taas The Sportwriterissa Frank Bascomben tyttöystävä Vicki Arcenault oli Teksasista.

Jotain rutinoitunutta Canadassa on. En voi mitään, että etsin siitä koko ajan jotain ainutlaatuista, omaperäistä ja kekseliästä; petyn, kun en näe näitä ominaisuuksia. Haluaisin oivaltaa siitä jotain suurempaa kuin satunnaisen Arcenault’n. Mutta tähän on nyt tyytyminen.

Entisen nörtin tunnustuksia

Juuri nyt eletään vaikeinta aikaa vuodesta: uusia kirjoja tulee jatkuvasti, ja tuntuu, ettei mikään ahkeruus saa pinoja pienenemään. Olen lukenut ison kasan romaaneja edellisen merkintäni jälkeen, pääosin uusia kotimaisia. Vasta kun tartuin Ready Player Oneen, tajusin, että siitä haluan kirjoittaakin jotain.

Ernest Clinen maailmalla mainetta kerännyt Ready Player One on suomennettu melkeinpä tuoreeltaan, siitä kiitos Gummerukselle. Viisisataasivuinen, lähinnä scifiksi luokiteltava romaani on jo työn alla elokuvaksi. Täysiveriseksi Hollywood-tuotteeksi kirjassa on kieltämättä hyvät mahdollisuudet: siinä hyvä on todella hyvää ja paha todella pahaa, eikä oikeuden toteutumista tarvitse epäillä hetkeäkään. Jos Ready Player Onea katsoo ankaralla silmällä, se on viihteellinen, räikeän nostalgisoiva ja älyllisesti ohut. Etenkin sen henkilöhahmot ovat lapsellisia. Mutta miksi minä pidin siitä?

Taisin kadota omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Myönnän, että täsmäisku mielen nostalgiakeskukseen tekee joskus terää. Siellä nostalgian ytimessä olen kuusivuotias ja kaivan pahvilaatikosta Atari 2600 -pelikonsolin. Pelaamme veljeni ja kavereideni kanssa tuntikaupalla Space Invadersia, Pole Positionia, Freewaytä ja monia muita hittipelejä, vaikka ne alkavat olla 1980-luvun puolivälin jälkeen jo vähän vanhentuneita. Siinä tehdään ihmismieleen muistijälkiä, jotka eivät katoa.

Seitsemänvuotiaana saan vihdoin Commodore 64:n. Vapaa-aika kuluu pelaamiseen kotona ja kavereilla. Aika kuluu, koneet vaihtuvat. Ostan Amiga 500:n, sitten ensimmäisen PC:n. Nintendon matolaatikkokin muuttuu Super NESiksi ja Donkey Kong -elektroniikkapeli Gameboyn Super Mario Landiksi. Yläasteella teemme kavereiden kanssa retkiä Helsingin keskustaan, jossa sijaitsee kuuluisa Monttu, Korkeavuorenkadun maanalainen peliluola. Siellä silmäni räpsähtävät lautasiksi ennennäkemättömästä Virtua Fighterista. Sega Saturn, Neo-Geo, CD-i ja monet muut pelikonsolit tulevat tutuiksi.

Kotikulmilla kuljetamme kavereiden kanssa tietokoneita toistemme luokse, kytkemme nollakaapelin ja pelaamme ilman taukoja. Unettomia öitä aiheuttavat Doom ja Doom II, myöhemmin Quake. Lukiossa pelaan Command & Conqueria puhelinlinjoilla illasta toiseen niin, ettei meille kotiin voi kukaan edes soittaa. Välissä tuijotan Star Wars -elokuvia ja Monty Pythoneita. Roikun Telixillä purkeissa, kunnes WWW korvaa BBS:t 1990-luvun puolivälissä. Avaan ensimmäisen sähköpostiosoitteen, opettelen HTML-koodauksen perusteet, irkkaan ulkomaalaisten kanssa, rakennan tietokoneeni itse osista, ylikellotan ja säädän. Sitten tapahtuu jotain, ja yhtäkkiä tietokoneet eivät jaksa enää oikein kiinnostaa.

Nörttikulttuurin keskellä kasvaneeseen Ready Player One iskee kuin Guilen flash kick Street Fighter II:ssa. Sen juonen palikat putoilevat kuin hypnoottisesti etenevässä Tetriksessä, eikä tarinaa malttaisi millään jättää kesken.

Vuonna 2044 maapallo on ankea paikka. Oklahoma Cityn slummissa asuu Wade Watts, joka miljoonien muiden ihmisten tavoin pakenee surkeaa todellisuutta OASISiin. OASIS on eräänlainen kehittynyt versio internetistä, virtuaalinen maailma, jonka sisällä ollaan kädet datahanskoja myöten.

Kun OASISin kehittäjä ja maailman rikkain mies James Halliday kuolee, selviää, että hän on jättänyt järjestelmän sisälle pääsiäismunan. Sen löytäjä perii Hallidayn omaisuuden ja koko OASISin. Ensin pitää kuitenkin löytää kolme avainta ja avata niiden avulla kolme porttia. Viiden vuoden ankaran etsimisen ja klaanien kilpailun jälkeen ensimmäisen avaimen sattuu löytämään teini-ikäinen Wade Watts. Hänen Parzival-hahmostaan tulee yhtäkkiä universumin halutuin.

Juonen pääpaha on nimeltään IOI, Innovative Online Industries. Asianmukaiseen Star Wars -henkeen tietysti kuuluu, että IOI:n johtaja Nolan Sorrento on joutunut voiman pimeälle puolelle oltuaan ensin arvostettu pelisuunnittelija. Samaan aikaan romaanikokonaisuutta kantaa Taru sormusten herrasta -skeema, jossa kaikkein pieninkin voi pelastaa maailman.

Parzival kamppailee OASISin herruudesta, avaimista ja porttien avaamisesta yhdessä ihastusta herättävän Art3misin, parhaan ystävänsä Aechin ja samuraihenkisten Shoton ja Daiton kanssa. He osaavat 1980-luvun peliklassikot täydellisesti, muistavat Monty Python -elokuvien repliikit unissaankin, tietävät Rushin albumien pienimmät koukut. James Halliday on jättänyt Anorakin Almanakan nimellä kulkevaan päiväkirjaansa vihjeitä, joiden perusteella jokainen pääsiäismunan etsijä eli munastaja työtään tekee.

Juonen yllättävyys aiheuttaa kahtalaista liikettä lukijassa. Romaanin yllätykset ovat sisällöllisesti paikoin ihan oivaltavia, mutta kun lukija oppii odottamaan aina seuraavaa yllätystä, tuntuminen iskee. Käy niin kuin Slummien miljonääri -elokuvassa, jossa jokainen knoppitieto loksahtaa paikalleen. Siinä huomaa muuttuvansa Pavlovin koiraksi, kun ehdollistuu seuraavaan mielihyväimpulssiin.

Kun tarinasta on kaikki rönsyt karsittu, se juoksee kuin Turrican ja lentää kuin R-Type, liian sulavasti ja taitavasti, ilman sellaista umpikujaa, joka panisi lukijan ahtaalle. Vasta todellisuuden väliintulo päästää tarinan uudelle tasolle. Vaikka täytyyhän senkin yllättää, miltä ihastuttava Art3mis todella näyttää luonnossa. Ja sen, millainen on Parzivalin paras ystävä Aech, kun he eivät ole koskaan tavanneet toisiaan IRL.

Romaanin esittämä ökypaha korporaatio tarjoaa ajatuskokeen siitä, millaista hallintaa verkossa kerättävällä tiedolla voisi toteuttaa. Kun ihmiset kokevat olevansa enemmän olemassa virtuaalisesti kuin todellisuudessa, taistelu yksilön oikeuksista vaatii melkoista sankaruutta. Ilmainen hakukonekaan ei ole ilmainen.

Viihdyin suuresti Ready Player Onen parissa. Mietin sen jälkeen, onko sitä edes turha selitellä. Tietokonepelit ovat valtava teollisuudenala ja merkittävä osa modernia länsimaista kulttuuria. Kun ennen pidettiin sivistymättömänä ihmistä, joka ei ole lukenut tiettyjä länsimaiseen kaanoniin kuuluvia romaaneja, kohta samanlaista yleissivistyksen testausta voidaan alkaa harjoittaa siitä, tunteeko klassiset pelit. Mutta parasta on jättää testaamatta, koska eihän se ketään lohduta.

Nykyään hallittavien asioiden määrä on niin laaja, että jokainen ehtii koluta vain neliösentin siitä, mitä olisi tarjolla. Tänäkin syksynä jätän suurimman osan julkaistuista kirjoista lukematta.

Epäreilu lukija

Aina silloin tällöin tekee hyvää lukea jotain sellaista, mitä ei yleensä lue. Kirjakaupassa käteeni osui Geraldine Brooksin kehuttu historiallinen romaani Caleb’s Crossing.

Historialliset romaanit aiheuttavat minussa nykyään kaikkein yleisimmin sellaisen tunteen, jonka Hannu Raittila tiivisti muutamia vuosia sitten osuvasti Kirjailijaelämää-teoksessaan: perinteinen länsimainen romaani on taidemuotona stoppariin päättyvällä sivuraiteella.

Mietin tuota kuvausta tavallistakin enemmän Caleb’s Crossingin ääressä. Brooksin romaani on tavallaan lehtikritiikkien kehunsa ansainnut: se on kielellisesti taidokas, juoneltaan pääosin vetävä, käänteissään reipas, henkilökuvaukseltaan elävä, aineistoltaan tuore, teemoiltaan universaali, sisällöllisesti kaiken kaikkiaan pätevä. Teosta on suorastaan pakko arvostaa niistä edellytyksistä, jotka se on itselleen asettanut. Mutta jos muuttuu lukijana röyhkeäksi ja alkaakin vaatia historialliselta romaanilta jotain uutta, Caleb’s Crossing jää vaikeaan rakoon.

Tiedän, että tällaista epäreilua temppua ei periaatteessa saisi tehdä. Eihän kriitikkokaan saa ikinä arvostella teosta sen perusteella, mitä siinä ei ole, vaan aina pitää katsoa, mitä siinä on. Mutta kaikesta huolimatta ajauduin pohtimaan, millaisia ongelmia Brooksin sisällöllisesti pätevässä romaanissa on, esimerkiksi muodon kannalta.

Caleb’s Crossing kertoo tarinan, joka alkaa Martha’s Vineyardin saarelta vuonna 1660. Bethia Mayfield on paikallisen pastorin teini-ikäinen tytär, ahkera ja lahjakas. Isä ei päästä häntä opiskelemaan, koska isän mielestä nuoren naisen tärkeimpänä tehtävänä on valmistautua avioliittoon: mikään ei saa sekoittaa naisen ajatuksia perheen perustamisesta ja kodinhoidosta. Tyttärensä sijaan Great Harborin napamiehenä häärivä pastori-isä patistelee toistaitoista poikaansa Makepeacea opintielle, tasoittelee tietä ja junailee asioita. Sukupuolten välistä epätasa-arvoa ei voisi paljon selvemmin alleviivata.

Romaanin varsinainen kierre tulee kuitenkin Calebin kautta. Caleb Cheeshahteaumauk on Wampanoag-heimoon kuuluva nuori mies, joka sattumalta ystävystyy Bethian kanssa. Kohtaamisella on suuret seuraukset. Calebista tulee ensimmäinen Amerikan alkuperäiskansojen edustaja, joka valmistuu Harvardin yliopistosta. Siitä faktasta koko tämä romaani on kirjailijan mukaan saanut alkunsa.

Bethia toimii tarinan kertojana, ja tekstin tyyli mukailee ensin 15-vuotiaan ja sitten 17-vuotiaan tytön kirjallista kerrontaa. Äidittömäksi jäävä Bethia joutuu huolehtimaan naisen velvollisuuksista ja lopulta uhrautumaan veljensä opintojen takia. Bethia ja Makepeace lähtevät saarelta mantereelle, jotta veli pääsee opiskelemaan Cambridgeen ja sisko piikomaan paikallisen oppimestarin huusholliin. Bethian lahjat eivät jää huomaamatta mestari Corlettiltakaan, mutta paljon mitään ei ole tehtävissä: naisen ei ole sopivaa ottaa osaa opetukseen 1660-luvun Massachusettsissa. Kun mestari tajuaa ryhtyä naittamaan poikaansa Samuelia Bethialle, paljastuu, että kotisaarella isoisä onkin jo veljen kanssa järjestellyt avioliiton kotiin palaavalle tytölle. Käännettä seuraava avioliittojuoni on klassinen, viimeistä piirtoa myöten.

Bethia tuntee voimakasta vetoa Wampanoagien elämäntyyliin ja tapoihin, kun omassa kulttuurissa naiselle on tarjolla vain naitettavan osa. Samalla Caleb tekee suurta matkaa metsästäjästä oppineeksi mieheksi, joka tuntee länsimaisen sivilisaation vaiheet ja latinan kielen taivutusmuodot. Eeppinen tarina päättyy Great Harboriin, jossa yli 60-vuotias Bethia tekee tiliä elämänsä käänteistä Calebin valmistumisen jälkeen ja valmistautuu jättämään tämän maailman.

Ihan hyvältähän tämä romaani kuulostaa, eikö? Sisällöllisesti pätevä, niinhän jo sanoin. Mutta ongelmaton se ei todellakaan ole. Teos sisältää pitkiä jaksoja, joissa kuvaillaan aikakauden olosuhteita, tapakulttuuria, alkuperäiskansoja ja kaikkea sellaista, josta lukijalla oletetaan olevan heikot ennakkotiedot. Nämä Bethian suulla kerrotut luennot ovat keskimäärin useiden sivujen mittaisia. Huomasin rasittuvani moisen normaaliproosan ääressä. Suvaitsen kirjallisuudessa monenlaisia tyylejä, mutta saarnaamista ja luennointia en kestä.

Toinen ydinongelma sisältyy romaanihenkilöiden sisäiseen kehitykseen ja sen ilmenemismuotoihin. Kronologisesti etenevä kerronta ja vastoinkäymisten kasvattamat ihmiset alkavat väkisinkin vetää kliseitä puoleensa, raahata niitä kerronnassa taakkana. Esimerkki: ”I felt the hot blood creeping up my neck.” Ymmärrän hyvin, että kertojana imitoi 15-vuotiaan tytön kirjallista tyyliä, mutta silti kiusaannun, kun tuollaista kuvailua jatkuu sivukaupalla.

Aina välillä havahdun tällaisissa romaaneissa siihen, miten alan lukea tahattomasti vastakarvaan ja ennakoida tulevaa: jos seuraavaksi kerrotaan, miten päähenkilön isä kuolee ja miten paljon isä on päähenkilölle merkinnyt, lopetan lukemisen. (Tässä tapauksessa en kuitenkaan lopettanut, vaikka näin kävi. Totesin sen vain valitettavaksi.)

Geraldine Brooksin aviomies Tony Horwitz julkaisi muutama vuosi sitten aivan bombastisen teoksen, nimeltään A Voyage Long And Strange.  Luin sen silloin tuoreeltaan ja olin aivan myyty: että näinkin voi kertoa. Silloin mietin, miksi meillä Suomessa ei harrasteta nykyistä enempää nonfictionia, ei tunnusteta sitä edes varsinaisesti omaksi genrekseen. Sehän antaa huikeat mahdollisuudet yhdistää tutkittuja tosiasioita ja henkilökohtaista pohdintaa ilman, että sitä pitää väkisin pukea johonkin puolivillaiseen fiktiiviseen kaapuun.

Horwitz etsii hienossa teoksessaan Amerikan syntysijoja ja kirjoittamatonta Yhdysvaltain varhaishistoriaa. Yksi kirjan hätkähdyttävimmistä kohtauksista kertoo tekijän saapumisesta Mississippi-joelle. Tarkemmin sanottuna Horwitz yrittää löytää paikan, jossa espanjalainen löytöretkeilijä Hernando de Soto ymmärsi tulleensa Mississippi-joen rantaan. Pahaksi onneksi kirjailija joutuu huomaamaan, että sillä paikalla on nykyään meksikolaisten trailer park, eikä sinne kannata mennä paikallisten mukaan aseistamattomana. Merkittävällä historiallisella paikalla juodaan tänä päivänä viinaa ja rettelöidään, välillä vähän ammuskellaankin. Tarinan opetus on, että vain tässä ajassa voi elää.

Horwitzin piirtämä kuva Yhdysvalloista on tarkka ja todellinen. Se suhteuttaa eri ajoissa tapahtuneet asiat toisiinsa. Ja sitähän hyvä historiallinen romaanikin tekee, näyttää menneisyyden meidän näkökulmastamme.

Olisi epäreilua verrata Pulitzerin voittaneen Tony Horwitzin teosta hänen vaimonsa teokseen, ellei tämäkin olisi saanut Pulitzeria. Itse asiassa Brooksin palkittu romaani March on ainoa, jonka olin lukenut hänen tuotannostaan ennen Caleb’s Crossingia. En juuri pitänyt siitä. Samalla voin ehkä paljastaa, että olen myös kuullut Brooksia livenä Amerikassa. Olin sen verran vaikuttunut naisen näkemyksistä, että luultavasti juuri siksi tartuin myös Caleb’s Crossingiin. Lisäksi olen käynyt Cambridgessä ja Harvardissa, joten... ehkä olikin aivan väistämätöntä, että luen tämän teoksen.

Juonivetoisuus on historiallisen romaanin painolasti, josta on vaikea päästä eroon. Kun historiakerronta jäsentyy tarinoiksi joka tapauksessa, perinteinen romaanimuoto ilmeisesti vielä ajaa lisäämään juonen painoarvoa. Caleb’s Crossingissa minulle olisi kuitenkin riittänyt väljempi asettelu: olisin mielelläni jättänyt monen sivuhenkilön elämäntarinan lukematta, jos olisin saanut vastineeksi edes yhden kirkkaan ja yllättävän kohtauksen, jonkinlaisen poikkeaman kaavasta. Olisin voinut tyytyä myös rikottuun kronologiaan tai ristikkäiseen kertojaratkaisuun. Tai luonnosmaisiin jaksoihin, joissa olisi niputettu juonen pakolliset osat helposti nieltävään muotoon.

Mutta saattaa olla niinkin, että Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla menestyy paremmin, jos kykenee ripustamaan teoksensa yhden vetoavan kertojan varaan. Sellaisen, johon lukija voi ”rakastua”. Hyvä ja viisas Bethia täyttää kriteerit, eivätkä tarinan melkein kiusallisen hyväntahtoiset tarkoitusperät ainakaan vaikeuta sellaisen lukijan myötämielisyyttä, joka haluaa elää tarinan mukana.

Kaiken vastakarvaisuuden jälkeen joudun tietysti tunnustamaan, että Brooksin romaanissa on paljon arvokasta ja tärkeää. Mutta se ei juuri nyt lohduta minua.

Kuoleman kvartetti

Luin taannoin Philip Rothin Nemesis-romaanin, joka huipensi Nemeses-teoskvartetin. Nemesis oli kelpo romaani, selvästi parempi kuin sitä edeltänyt The Humbling (2009). Kvartetin ehdottomasti paras romaani oli toisena ilmestynyt Indignation (2008), joka nosti Everymanin (2006) jälkeen tason todella korkealle. Silti mietin, miksi suurmestari Roth on ryhtynyt tällaiseen hankkeeseen – laatimaan pienikokoisia teoksia samalla perusidealla. Eikö hän pystyisi myös johonkin... suurempaan?

Philip Roth (s. 1933) on viimeinen elossa oleva jäsen kolmikosta, jota edesmennyt David Foster Wallace kutsui Suuriksi Miesnarsisteiksi (Great Male Narcissist, GMN). Kaksi muuta olivat tuossa DFW:n kuuluisassa määritelmässä John Updike (1932–2009) ja Norman Mailer (1923–2007).

Noilla kolmella herralla on kieltämättä ollut muutama melko fallosentrinen idea tuotannossaan. Rothin uudessa kvartetissa etenkin The Humbling on tyyppiesimerkki ns. Mies ja pippeli -kirjallisuudesta, jollaista tuotettiin maapallolla runsaasti pian sen jälkeen, kun dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon.

Jos Nemesis-kvartettia katsoo kokonaisuutena, se näyttää ilmeisen pintansa alla tutkielmalta Antiikin tragediasta. Jokaisessa teoksessa jokin melko vähäpätöiseltä näyttävä päätös tai sattuma ajaa päähenkilön tuhoon. Loppu tulee, koska ihminen uhmaa hybriksessä jumaliaan. Vain Everyman on pieni poikkeus, koska siinä on kyseessä tekojen sarja: kuollut Jokamies katsoo tekemiensä päätösten jatkumoa ja näkee niiden seuraukset.

Voimakkaimmin pienen päätöksen voima toimii Indignationissa, jossa opiskelija Marcus Messner välttelee ansiokkaasti Korean sotaa mutta joutuu rintamalle aivan mitättömän pikkuseikan takia. Ja senhän tietää, miten siinä käy – taas kerrotaan tarinaa rajan tuolta puolen. Myös The Humblingin hybrikseen joutunut päähenkilö, ikääntynyt näyttelijä Simon Axler tappaa itsensä tarinan päätteeksi. (Näiden tarinoiden lopetukset on koodattu tekstiin niin selvästi, että ne eivät voi tulla lukijalle yllätyksenä.)

Eivät nämä Rothin myöhäistuotannon teokset mitään kovin hauskoja ole. Etenkin kun muistaa, mitä Roth itse sanoi eräässä tv-dokumentissa vuosia sitten: sellaisina päivinä, jolloin tekstiä ei synny, tekisi mieli pistää kuula kalloon. Roth kirjoittaa seisten, hänellä on tietokone korkealla erikoisvalmisteisella pöydällä. Ympäri kämppäänsä ravaava kirjailija näytti dokkarissa harvinaisen levottomalta, joten näitä ampumisajatuksia on saattanut syntyä useinkin.

Nemesis-romaanissa poliovirus saapuu Newarkiin, jossa 23-vuotias Bucky Cantor toimii erään lähiön pelikentän hoitajana. Kun polio alkaa kaataa lapsia baseballkentän liepeillä, poliosta tulee Buckylle todellinen nemesis, vastustaja. Kesä 1944 on tuskastuttavan kuuma, ja tyttöystävä saa houkuteltua Buckyn maaseudulle, uimaopettajaksi samalle kesäleirille kanssaan – siellä kun ei ole yhtään sairastunutta. Suoraselkäinen Bucky tuottaa pelikentällä esimiehelleen pettymyksen ja lähtee pois juuri, kun häntä eniten tarvittaisiin. Hybriksessä ollaan. Ja mitä tapahtuu poliolle? Se seuraa tietenkin perässä.

Nemesiksessä on hyvä jännite, mutta jostain syystä se tuntuu kovin pieneltä romaanilta. Ehkä se johtuu siitä, kun muistaa, että sama mies on todella kirjoittanut Amerikkalaisen pastoraalin, Portnoyn taudin ja kymmenittäin muita amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvia järkäleitä. Onko väärin verrata keskituotannon suurteoksia myöhäiskauden pieniin helmiin? Voiko niitä edes verrata? Eikö kummallekin ole paikkansa? Voi tietysti olla niinkin, että kaanoniin muuratut suurteokset ajaisivat kenet tahansa hybrikseen, jos niiden kaltaisia onnistumisia yrittäisi toistaa.

Silti toivon, että Viimeinen Suuri Miesnarsisti kirjoittaisi vielä yhden suuren teoksen, parhaansa. Eikä ainakaan uhkaisi enää pistää kuulaa kalloonsa.

Kevyt kenttäteoria

Jos laulaja kirjoittaa kirjan, teko on lähtökohtaisesti epäilyttävä. Syy on yksinkertainen: kulttuurin sisällä vallitsee voimakas hierarkia, joka toimii tavallaan kahleena luovien yksilöiden vapaudelle. Yhdessä sovittuna vastapainona, jossa suutari pysyy lestissään ja räätäli kankaissaan.

Muistelen, että Pierre Bourdieu on kirjoittanut kulttuurista kenttinä. Jos astut kevyemmältä kentältä (kuten popmusiikista) raskaampaan, vaikkapa kirjallisuuteen tai kuvataiteeseen, rikot hierarkian sääntöjä. Kirjailija saa musisoida, sehän on vain hauskaa, mutta kuka tahansa ei saa tuottaa kirjallisuutta. Sitä varten pitää olla Kirjailija.

Amerikan Yhdysvalloissa vaikuttaa arvostamani muusikko Josh Ritter, joka julkaisi viime vuonna romaanin Bright’s Passage. En voi olla ajattelematta Ritteriä oman maanosansa Anssi Kelana. Samalla tavalla kumpikin säveltää ja sanoittaa, kulkee kitara kaulassa ja haluaa kertoa tarinoita. Myös Anssi Kela on rikkonut hierarkian sääntöjä, häneltähän ilmestyi vuonna 2008 romaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa, joka kohtasi poikkeuksellisen vimmaista inhoa ja vastustusta Suomen kirjallisissa piireissä. Kaikkein kierointa tässä kaikessa on, että näissä romaaneissa on yllättävän paljon yhteistä.

Bright’s Passage kertoo Henry Brightin tarinan. Bright on palannut kotiinsa West Virginiaan ensimmäisen maailmansodan taisteluista Euroopasta. Mukanaan hänellä on ääni, joka puhuu mutta jota kukaan muu ei kuule. Bright käyttää äänestä nimeä Angel, ja tämä enkeli puhuu useimmiten hevosen kautta, kertoo asioita, joita Brightin tulee seuraavaksi tehdä. Angel on tullut Brightin mukaan ranskalaisesta kirkosta, jonka Bright tuhosi ympärysvaltojen joukoissa.

Vastaavasti Anssi Kelan romaanin päähenkilö näkee penkillä edesmenneen Kalevi Sorsan, joka ryhtyy hänelle oppaaksi. Pitäisikö tästä tehdä johtopäätöksiä? Että mies ja kitara -kaverit mielellään uneksivat näistä Robert Johnsonin paholaisista, jotka tulevat risteykseen auringonlaskun aikaan? Ehkä ei pidä sentään mennä niin pitkälle.

Inhoan enkeleitä ja satuhahmoja tällaisessa proosassa, inhoan todella. Brightin tarinassa on kuitenkin hyvä perusjännite, joka pitää paketin kasassa ja kiinnostuksen yllä. Henry on vienyt Everstin tyttären Rachelin, ja he saavat sodan jälkeen poikalapsen, josta enkeli käyttää nimeä The Future King of Heaven. Rachel kuitenkin kuolee lapsivuoteeseen, ja Henry jää omilleen. Enkeli käskee Henryä polttamaan kotitilan ja lähtemään kauas pois. Kun talo on liekeissä, poikavauvan kanssa hevosella pakeneva Bright saa peräänsä Everstin ja tämän kaksi vajaaälyistä poikaa, Corwinin ja Duncanin. Palavalta maatilalta tuli leviää metsään, ja kasvava maastopalo seuraa niin pakenijaa kuin takaa-ajajiakin.

Usein on vaikeaa täysin erottaa teos ja tekijä toisistaan, etenkin tällaisessa tapauksessa, kun tekijästä pitää hyvin paljon siellä toisella kulttuurin kentällä. Silti pidän epäreiluna tapaa, jolla miljoonia myynyt Stephen King arvioi Bright’s Passagea New York Timesissa: hän pohtii, olisiko tätä kirjaa julkaistu ollenkaan, ellei tekijä olisi jo valmiiksi tunnettu nimi. Lisäksi King antaa arvostelussa jälleen kerran kategorisen adverbi-inhonsa päästä valloilleen.

Kaikesta huolimatta Kingin arvion pohjasävy on myönteinen – ymmärtäisin, jos hän olisi teilaaja, joka haluaisi tarttua jokaiseen yksityiskohtaan, mutta King tuntuu kuitenkin hyväksyvän tämän romaanin perusratkaisut. Miksi siis kyseenalaistaa koko julkaiseminen? Tuollaisessa teossa kulttuurin kenttäteoria näkyy kaikkein julmimmassa muodossaan.

Minulle Bright’s Passage jätti vähän valjun olon. En puutu adverbeihin enkä juoneen – kerron vain, että tarina oli minun makuuni liian kevyt ja muuttui loppua kohden silkaksi puskafarssiksi. Kun Eversti lopulta tavoittaa Brightin, pönäkästä lopputaistelusta ei tahdo löytyä järkevää loppua millään. Suoraviivainen toiminnallisuus harvoin kääntyy hyväksi kirjallisuudeksi, eikä tämä tee poikkeusta.

”All your running away,” he said, ”and you run right to me. A coward always ends up running toward what he wishes to escape. There is no irony.” He glanced to either side, looking for something. ”My goddamn boys are off somewhere,” he said. ”My useless goddamn boys are off somewhere, but” – he pushed the muzzle of the rifle into Bright’s face – ”it makes no difference to you and me.”

Yllättäen parhaimmillaan Bright’s Passage onkin Henry Brightin ja enkelin välisissä väännöissä, joissa mies joutuu tosissaan punnitsemaan tulevien tekojensa seurauksia. Kuka hänelle todella puhuu, onko se sittenkin vain hänen oma sisäinen äänensä? Onko Henry Bright oikeasti skitsofreenikko, sitäkö tämä tarkoittaa? Eettisissä pohdinnoissa teos on omaperäisimmillään ja vahvimmillaan, mutta heti kun pusikossa kahahtaa ja pyssyjä heiluttelevat idiootit syöksyvät Brightin ja pojan perään, tunnelma latistuu.

Seuraavaksi Josh Ritter voisi minun puolestani vaikka säveltää oopperan.

Täydellistä julmuutta

Ystäväni suositteli minulle taannoin David Vannia. En ollut kuullut nimeä ennen. Vannin kirjat ovat kuulemma saaneet loistavia arvioita, tekijää on verrattu Cormac McCarthyyn ja Ernest Hemingwayhin.

Ystäväni oli lukenut amerikkalaisen Vannin viimevuotisen Caribou Island -romaanin ja arvioi, että minäkin pitäisin siitä. ”Se on vähän niin kuin Revolutionary Road, mutta väkivaltaisempana. Siitä siis ne viittaukset Hemingwayhin ja Cormac McCarthyyn.”

Niin minä sitten luin David Vannin parin vuoden takaisen Caribou Islandin, ja lukukokemus oli aivan hurja. Ystäväni oli oikeassa, minä todella pidin siitä. En olisi voinut kuvitella, että Alaskaan sijoittuva perhesuhderomaani voisi olla niin moniuloitteinen ja loistokas, samalla julma ja yllättävä. Edellä mainitun Richard Yatesin romaanin keskeiset sisällöt, avioelämän tyhjentyminen ja hahmoton irtiotto nykyisestä arjesta, yhdistyvät Vannilla rakentamisen ja metsästämisen tematiikkaan armottoman luonnon keskellä. 

Vannin romaani olisi yksinomaan pakahduttavan surullinen, ellei sen kieli olisi niin nautinnollista ja sen henkilöhahmot niin kokonaisia. Nämä ihmiset tavoittelevat sinnikkäästi unelmiaan, vaikka kaikki ympäriltä on katoamassa ja oma identiteetti paljastumassa tyhjäksi. Tavallaan näissä unelmissa on jotain syvästi lohdullista, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että Caribou Island on myös todella pelottava kirja. Varmaan pelottavimpia, mitä olen vuosiin lukenut.

Romaanin keskiössä ovat Gary ja Irene, eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka rakentaa mökkiä kaukaiselle Caribou Islandille Alaskassa. Tai Gary sitä mökkiä haluaa, Irene roikkuu rakennuksella mukana – kunnes vilustuu ja saa pysyvän, jäytävän, täysin sietämättömän päänsäryn. Irenen päänsäryn kuvaus on melkein lamaannuttavaa lukijallekin, kun yksikään lääkäri ei pysty auttamaan, mikään laite ei löydä säryn syytä eikä mikään lääke kunnolla auta.

She tried to breathe away the pain, let it go away on each exhale. Tried not to panic for air. But her ears were ringing, a high buzz, the frequency of the pain, and it would no be ignored. She could think of nothing else. She took another Vicodin. It didn’t matter what Gary or anyone else thought.

Päänsärky alkaa muuttaa Irenen persoonallisuutta häijympään suuntaan: hän väittää tajuavansa viimein täysin, miten turhaa hänen elämänsä Garyn kanssa on ollut. He ovat muuttaneet Alaskaan, eikä heillä ole elämässä enää mitään – ei ystäviä, ei sisältöä, pelkkä rakenteilla oleva mökinpahanen, jonne Gary haluaisi heidän muuttavan ympärivuotisesti. Vähitellen Irene alkaa panna vastaan, ja väkivallaksihan se muuttuu.

Romaanin ydinteema on melkein raamatullinen, edellisten sukupolvien epäonnistumisten vaikutus seuraaviin sukupolviin. Irenellä ja Garylla on kaksi aikuista lasta, Mark ja Rhoda. Mark on eräänlainen yleismies, löysään elämäänsä melkein tyytyväinen pilvenpolttelija. Rhoda taas on vanhemmistaa huolehtiva kolmekymppinen nainen, joka haikailee naimisiin hammaslääkärimiehensä Jimin kanssa. Nelikymppinen Jim on henkilönä täysin ambivalentti, valmis tarttumaan mihin tahansa.

Kun Markin ja hänen avovaimonsa Karenin luokse saapuvat Carl ja Monique, Jim huomaa tilaisuutensa tulleen. Samalla kun Rhoda suunnittelee heidän tulevia häitään Hawaijin paratiisirannalle, Jim kestitsee Moniqueta ja hankkii sillä tavalla itselleen seksiä tältä kaksikymppiseltä kaunottarelta. Monique on laskelmoinnissaan melkein sietämättömän julma, ja tämän petoksen huipentuma koetaan, kun kaikesta tietämätön Rhoda kutsuu Carlin ja Moniquen heille yöksi. 

Vann osaa viedä ihmissuhdedraaman ääripisteisiin, eikä mikään mahdollisuus jännitteiden virittämiseen jää käyttämättä. Kun Jim lopulta menettää Moniquen, mies alkaa treenata hullun lailla. Silloin myös Rhoda alkaa haistaa, mistä on kyse.

He had started calling his gut a muffin top, and he was on a diet. No alcohol or desserts or dairy.

I feel like pizza, she said.

How about a big salad. Can you fix us a big salad, honey?

Quit calling me honey. What the fuck has happened to you? Who are you?

Rhoda. What’s wrong? Maybe you nee to work out more, too. Make it every day. You’ll feel better.

Samalla ympärillä raivoaa Alaskan luonto, mökki rakentuu Caribou Islandin korpeen, Irenen päänsäryt alkavat viedä voimia, talvi tehdä tuloaan. Jokainen metsästää jotain: Gary yksinäisyyttä mökissä, Irene mennyttä terveyttään ja nuoruuttaan ja vaihtoehtojaan, Rhoda unelmahäitä Hawaijilla, Jim seksiä nuorelta naiselta, Mark pilven tuomaa välinpitämätöntä rauhallisuutta. Lopulta metsästäminen päätyy konkretian tasolle, ja viimeistään siitä tulevat Hemingway ja Cormac McCarthy mieleen.

Vannilta on juuri ilmestynyt uusi romaani, Dirt. Julie Myerson summaa Guardianin arviossa erinomaisesti, mistä näissä kirjoissa on kyse. Ennen Dirtiä täytyy vielä lukea Vannin esikoinen, Legend of a Suicide (2008). Vaikka nämä ovat synkkiä ja tavallaan lohduttomia kirjoja, niiden äärellä joutuu itsekin sellaiselle epämukavuusalueelle, jolla käyminen ei unohdu.

Vastahakoinen pragmaatikko

Joudun aina silloin tällöin vastaamaan kysymykseen, kuka on suosikkikirjailijani. Kiusaannun, koska en osaa yksiselitteisesti vastata, kenen teoksia luen mieluiten. Niitä on niin monta... No, mainitse edes yksi!

Yleisimmin se on Julian Barnes. Jos puhutaan elävistä kirjailijoista ja jos pitää yksi nimi heittää, se on yleensä Barnes. 

Paljon muitakin suosikkeja minulla on, tietenkin. Ja välillä sanon myös jonkun muun nimen, mutta J.B. on pysynyt mukana ainakin jo riittävän kauan ja monia hänen teoksistaan on tullut luettua useampaan kertaan. Kyse ei ole siis mistään hetkellisestä innostuksesta.

Minulle erityisen tärkeitä Barnesin teoksia ovat Flaubert’s Parrot ja The Lemon Table -novellikokoelma. Olin myös todella vaikuttunut Arthur & George -romaanista ja The Sense of an Endingistä, josta Barnes sai Bookerin vuonna 2011 (kun oli ensin piruillut koko palkinnolle).

The Sense of an Ending tiivistää niin hyvin Barnesin kirjalliset kyvyt ja keskeiset teemat. Se sisältää hienoja ajatuksia muistojen subjektiivisesta luonteesta, minuuden muuttumisesta ajassa, vaikeudesta kohdata toinen ihminen. Kuolema on vahvasti läsnä, kuten Barnesilla aina. Tälläkin kertaa lopputuloksessa näkyy tekijän huikaiseva taito löytää täydellinen muoto sille, mitä on kirjoittamassa. Nyt muoto on kaiken lisäksi huomattavan tiivis.

Voisin suositella The Sense of an Endingiä oikeastaan jokaiselle, joka haluaa tutustua Englannin Kultaisen sukupolven terävimpään romaanikirjailijaan. Ian McEwan voi olla makaaberimpi ja Martin Amis radikaalimpi, mutta Barnes edustaa heistä kaikkein selvimmin tiettyä terävää älykkyyttä, jolle on englannin kielessä eksakti termikin: wit.

Mutta kuinka paljon teosten kautta oikeastaan tutustuu kirjailijaan? Kysymys ei ole Barnesille ollenkaan vieras. Esimerkiksi Flaubertin papukaija sisältää huomion, joka on ikuisesti relevantti: Why does the writing make us chase the writer? Why aren’t the books enough?

Joudun siis vähän vetämään sanojani takaisin: lukemalla The Sense of an Endingin ei voi tutustua Englannin Kultaisen sukupolven terävimpään romaanikirjailijaan, vaan korkeintaan hänen kirjalliseen tyyliinsä, ajatuksiinsa ja tapaansa ilmaista asioita. Jos haluaa tutustua kirjailijaan vähän lähemmin, voi lukea vaikka Vanessa Guigneryn ja Ryan Robertsin toimittaman Conversations with Julian Barnes -teoksen (2009).

Barnesin haastattelut ovat yhtä aikaa kiinnostavaa ja vähän kiusallista luettavaa. Toisaalta kirjailija on kiistattoman älykäs ja oivaltava, toisaalta hänen halveksuntansa kirjallisuusteoriaa ja teoreetikkoja (ja samalla näiden haastatteluiden tekijöitä) kohtaan on välillä melkein sietämätöntä. Barnes kieltäytyy tunnistamasta tunnettujen teoreetikkojen nimiä ja sotkee tahallaan asioita, kun haastattelija yrittää puhua kirjallisuusteoriasta. Sinänsä pragmaattinen lähestymistapa on täysin ymmärrettävä, mutta välillä kirjailija vaikuttaa hiukan... yksioikoiselta.

Toisaalta Barnes antaa kyllä paljon itsestään. Vuosina 1980–2007 tehdyissä haastatteluissa paljastuu muun muassa kirjailijan Sibelius-fanituksen luonne ja syyt siihen, miksi Roger Federer on parempi kuin Rafael Nadal.

Minulle oli yllätys, miten suuresti Barnes arvostaa John Updikea – Rabbit-kvartetti nousee esille monta kertaa. Olisin luullut, että Updike on aivan liian amerikkalainen peribrittiläiselle Barnesille. Mutta moni muukin jenkkitekijä kuuluu Barnesin suosikkeihin, esimerkiksi Lorrie Moore ja Jay McInerney mainitaan haastatteluissa usein.

Myös Flaubertista puhutaan niin paljon, että mieleeni muistuu, mitä Sir Kingsley Amis on tuhahtanut Barnesin innostuksesta: ”I wish he’d shut up about Flaubert.” Parhaimmillaan Barnes yltää silti kirkkaaseen itseanalyysiin:

”There’s a fairly small chance of my becoming sentimental in my writing or in my person. I don’t think I have a sentimental side; I’m suspicious of sentimentality. In my experience, sentimentality often goes with cruelty.”

(Guigneryn ja Robertsin tekemä haastattelu 2007.)

Barnesin teokset todella ovat koskettavimmillaan juuri silloin, kun surun syyt ovat näkyvissä, mutta niistä ei kerrota eikä asioita selitetä puhki. Vastaavasti Barnes on hauskimmillaan, kun hän ryhtyy tiivistämään asioita:

”I don’t feel, to put it crudely, that because I’ve written Flaubert’s Parrot I have to write ”Tolstoy’s Gerbil.” I’m not shut in a box of my own devising."

(Shusha Guppyn tekemä haastattelu 2000.)

Mutta halusinko tietää, mitä mieltä Julian Barnes on Big Brotherista? En. Entä halusinko tietää, miksi Barnes siirrätti käsikirjoitusarkistonsa Teksasiin? En välttämättä. Entä Barnesin mielipiteet Starbucksin kahvista? Unohtakaa koko juttu!

Tällaisten kirjailijahaastatteluiden ääressä on pakko esittää itselleen kysymys: Miksi en anna kirjailijan olla? Miksi kirjat eivät ole riittävästi?