Hipsterikirjallisuutta

Varmaan moni muukin kiinnostui Tao Linistä Hesarin taannoisen jutun perusteella. Millainen kirjailija on tämä 29-vuotias newyorkilainen, jonka teoksissa nykyteknologia ja sosiaalinen ahdistus paiskaavat kättä?

Tartuin Tao Linin pienoisromaaniin Shoplifting from American Apparel (Melville House, 2009). Se kertoo masentuneesta Samista, joka vetelehtii, elää varastelemalla, syö muroja soijamaidolla ja on kirjailija. Sam ei vain tunnu saavan kovinkaan paljon aikaiseksi kirjallisella rintamalla, koska hänen aikansa kuluu Gmailin chatissa ja yleisessä sosiaalisessa bondailussa. Masentuneeksi Sam on tosiaan aivan yllättävän sosiaalinen, ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä.

Teos marssittaa lukijan eteen koko joukon amerikkalaista arkipäivän esineistöä, New York Timesin Style Guidesta Wendy’sin hampurilaisten kautta Bret Easton Ellisin romaaneihin, Rilo Kileyn levyihin ja Odwallan mehuihin. Samin ja hänen kavereidensa kulutusvimma kohdistuu pääosin vegeruokiin ja hipsterituotteisiin, joilla he voivat osoittaa elävänsä tietynlaista elämää. Gmail, Facebook, YouTube, Photobucket ja monet muut nettipalvelut täyttävät vuorokauden minuutit.

Juonta teoksessa on vain nimeksi. Sam suorittaa myymälävarkauden kahteen otteeseen – toisella kerralla American Apparelista ja toisella kerralla yliopiston tietokonekaupasta – ja jää kummallakin kerralla kiinni. Oikeanlaisen elämäntavan ylläpitämiseksi otetaan siis tietoisia riskejä. Samilla on myös yrityksiä tyttöystäväksi, ensin Sheila ja lopussa Audrey, mutta kummankaan kanssa hän ei pääse oikein alkua pidemmälle.

Teoksessa kerrotaan hyvin lakonisella kielellä haahuilusta ja jahkailusta, ja tämä tietty intohimottomuus oli ainakin minulle lukijana ajoittain lähes sietämätöntä. Jahkailusta on sentään kirjoitettu merkittäviä eepoksia, joissa on uudistettu kieltä ja luotu kokonaisia maailmoja, mutta tässä ei synny oikeastaan mitään. Sam ei pääse juuri missään maaliin, myymälävarkaudetkin jäävät vain yritelmiksi, kirjallisista hankkeista puhumattakaan. Jopa Samin ahkerasti harrastama masturbaatio vaikuttaa pohjimmiltaan täysin innottomalta.

Onko Tao Lin kupla? Onko tämä pienoisromaani kupla? Kysymykset ovat retorisia, ja ne toistuivat mielessäni koko lukuprosessin ajan – uskon, että se on ollut myös tekijän tarkoituksena. Sisällyksettömyydestä on tehty performanssi, jossa kyseenalaistaminen toimii käyttövoimana. Kannattaako tällaista nollasisältöä edes kertoa, kuvailla, kirjoittaa? Mikä on lähtökohtaisesti luomistyön arvoista? Jo teoksen takakansiteksti on tältä kantilta katsottuna häikäilemättömän provokatiivinen: ”The inmate with a mop held back the inmate without a mop.”

Näinhän taideteoreettisia virityksiä rakennetaan; tällaisista on Amerikassa varmaan yksityiskohtaisia oppikirjojakin. Elämän tarkoituksettomuudesta todistetaan kirjoittamalla siitä juuri sellaisena kuin se ympärillä näkyy. Ja jos lukijana kyseenalaistaa sen, teos kysyy vastakysymyksen: jos elämä ei ole tätä, mitä se sitten on? Vastaukset siihen olisivat alkuperäistä teosta arvokkaampia, ellei teos pyrkisi kaikessa aina muistuttamaan itsestään liikkeellepanevana voimana. Että se sai lukijansa ”ajattelemaan”.

Rivakassa dialogissaan Shoplifting from American Apparel tuntuu ihan tuoreelta, vaikka repliikeissä näkyy samanlainen poseeraus, joka häiritsi ainakin minua läpi koko tekstin. Ollaan yhtä aikaa naivistisia ja näennäisen oppineita, pinnallisia ja korostetun syvämietteisiä, täysin latteita ja vimmatun intertekstuaalisia. Kirjallisia ja populaarikulttuurisia viitteitä satelee joka suuntaan, mutta kaikki tuntuu yhtä merkityksettömältä. On vain tämä Sam, joka vähän näpistelee ja chattailee. Ja kun hän joutuu oikeuteen, hän toimii näin:

Around 10 a.m. Sam was called into a very small room where he sat opposite a public attorney. “You have no prior arrests, you’ll get one day community service with a fine,” said the public attorney through bars. 

“I have a prior arrest,” said Sam. 

The public attorney stared at Sam.“Don’t say that,” she said. “Don’t tell me that.”

”Oh,” said Sam. “Okay. Thank you.”

Vaikea tällaista pienoisromaania on arvioida muuna kuin osana kirjallista performanssia. Enkä voi yhden satasivuisen tekstin perusteella leimata kirjailijaakaan lahjattomaksi. Mutta jotenkin tuntuu, että Tao Lin on Twitterissä paljon kiinnostavampaa seurattavaa kuin tällaisessa painetussa muodossa.