Kaksi muistoa Amerikasta

Julian Barnes kertoo uuden esseekokoelmansa eräässä tekstissä kirjailija Ford Madox Fordista, joka sattui kerran Amerikan Yhdysvalloissa Philadelphian kaupungin liepeille. Ford halusi päästä näkemään tohtori Barnesin taidekokoelman mutta sattui ottamaan yhteyttä henkilöön, joka ei edistänyt hänen asiaansa ihan toivotulla tavalla. Kun tohtori Barnesin sähke saapui Genovasta, vierailu kuivui kokoon: ”Ennemmin poltan kokoelmani kuin annan Ford Madox Fordin nähdä sen.”

Ford Madox Ford ei ollut radikaalin Kelpo sotilaan (The Good Soldier, 1915) jälkeen kovin haluttu vieras konservatiivisissa kulttuuripiireissä. Arvostettu tohtori Albert C. Barnes oli sentään keksinyt lääkkeen tippuriin ja tehnyt sillä miljoonaomaisuuden, jolla oli voinut ostella myös vähän taidetta: van Goghia, Courbet’ta, Monet’ta, Cézannea, Seurat’ta, Degas’ta, sen sellaista.

Nykyään Barnes Foundationilla on uusi hieno museorakennus Philadelphian uljaimman puistotien Benjamin Franklin Parkwayn varressa. Vanha museo sijaitsee edelleen Lower Merionissa, mutta siitä on tullut sivutoimipiste.

Tarina tohtori Barnesin ja kirjailija Fordin yhteentörmäyksestä toi mieleeni toisen philadelphialaisen instituution, Rosenbach Library & Museumin. Barnesin taidekokoelmia en ole nähnyt (en ole onnistunut siinä Ford Madox Fordia paremmin), mutta eräänä kesäisenä iltapäivänä satuin Rosenbachin ovelle Rittenhouse Squaren kulmilla Philadelphian keskustassa. Museo oli siltä päivältä sulkeutumassa, mutta työnsin jalkani oven väliin ja aloin selittää.

Mies oli nimeltään Sam. Hän oli perso kohteliaisuuksille ja imartelulle. Selitin, että olin tullut Euroopasta saakka varta vasten katsomaan James Joycen Odysseuksen käsikirjoitusta, että minun oli saatava nähdä se heidän hienossa museossaan, aikatauluni vain oli mennyt kohtuuttoman tiukaksi. Herra Sam nyökytteli vakavana selityksilleni. Museokierrokselle ei enää päässyt, hän oli siitä syvästi pahoillaan, mutta uniikin Joycen hän halusi näyttää minulle itse. Veloituksetta, silkasta kohteliaisuudesta.

Talo oli klassinen townhouse 1860-luvulta, huoneet korkeat ja tunnelma hillityn arvokas. Kuljimme hissillä neljänteen kerrokseen, ja siellä se oli. Kaksi sivua oli vitriinissä esillä, käsinkirjoitettua Odysseuksen seitsemättä versiota. Sam näytti huonetta ja osoitteli vitriinejä, selitti innokkaasti kaikesta, mistä vain tajusin kysyä. Lasikaapeissa näkyivät myös Joseph Conradin melkein koko tuotannon käsikirjoitukset. Ja sitten löytyi muutakin: inkunaabeleita, Shakespearea, Dickensin Pickwick Papersin käsin kirjoitettuja sivuja, Don Quijoten ensipainos, Bram Stokerin muistiinpanoja Draculasta. Seisoin persialaisella matolla ja ajattelin, mitä rahalla saa.

En tiedä, mitä mieltä A.S.W. Rosenbach (1976–1952) mahtoi olla Ford Madox Fordin Kelpo sotilaasta. Jos saa veikata, arvelisin, varmaan melko samansuuntainen kuin hänen aikalaisellaan tohtori Barnesilla: No approval.

En kysynyt Samilta Ford Madox Fordin perään. Ostin museon myymälästä pari kirjaa ja vedin nimeni vieraskirjaan. Astuin Delancey Placelle ja jäin katsomaan, kun tähtilippu liehui museon sisäänkäynnin yläpuolella. Ajattelin, että voisin myös vihata tätä maata, näitä pirun keräilijöitä, jotka lastaavat vitriinit täyteen kaikkea yleisesti hyväksyttyä.

* * *

Julian Barnesin tämänsyksyinen esseekokoelma Through the Window. Seventeen Essays (and one short story) herätti minussa toisenkin vahvan muiston Amerikasta. Se oli sinänsä odottamatonta, koska Barnesin esseet painottuvat jälleen pääosin Ranskaan. Itse asiassa olen aina pitänyt Barnesia korkeintaan hiukan keskitasoa parempana esseistina, kun taas romaanikirjailijana hän on säkenöivä (minkä olen aiemminkin todennut). Uudet esseet eivät muuttaneet näkemystäni, vaikka mukaan mahtui myös muutama huippuhetki.

En taaskaan muistanut, että Barnesilla on ollut niin voimakas side John Updiken tuotantoon. Jay McInerneyn muistin, samoin Lorrie Mooren, monta muutakin, mutta en tätä. Kun Barnes kuuli Updiken kuolemasta tammikuussa 2009, hänelle heräsi syvällinen tarve kunnioittaa edesmenneen mestarin muistoa. Barnes päätti lukea Updikea ja päätyi, niin kuin arvata saattaa, Jänis-kvartettiin.

Oma muistoni on peräisin Updiken kuolemaa edeltävältä vuodelta. Olin saapunut yön pimeydessä Etelä-Floridaan. Istuin ensimmäisenä aamuna ulkona aamiaisella ja nappasin käteeni Miami Heraldin. Lehdessä tuli varoittamatta eteen John Updiken haastattelu. Olin juuri lukenut parikin Jänis-romaania, tekijä oli tuttu. Tuntui omituiselta lukea tuollaista lehtijuttua juuri Floridassa, Harry ”Rabbit” Angstromin viimeisten vuosien maisemassa.

Hyväntahtoisessa jutussa Updike sai repostella ansioillaan mielin määrin, ja niitä ansioitahan tosiaan riittää: kaksi Pulitzeria, kaksi National Book Awardia, liuta muita palkintoja, kasa mitaleja, kunniakirjaa, prenikkaa... You name it. Mutta keuhkosyövästä haastattelussa ei vielä puhuttu. Siihen Updike menehtyi vuotta myöhemmin, 76-vuotiaana.

Myös Julian Barnes on omassa tarinassaan Floridassa, hän on saapunut sinne kirjakiertueen takia, ja kiertue on tulossa siellä päätökseen.

”When released from publicity duties, I would either retreat inwards to Updike’s prose, or outwards to walk ordinary American streets. This gave my reading, it felt, a deepening stereoscopy. And even when, too exhausted to do anything, I fell back on the hotel minibar and television, I found I was only replicating Harry ‘Rabbit’ Angstrom’s preferred way of ingesting politics and current events. After three weeks, both Harry and I found ourselves in Florida, ‘death’s favourite state’, as he puts it in the final volume, Rabbit at Rest. Harry died; the book ended; my tour was over.”

Minäkin lensin Floridasta kotiin, en muistellut Updiken haastattelua enää jälkikäteen. Vasta Barnesin muistot Updiken lukemisesta herättivät sen eloon.

Oikeastaan tällaiset hetket ovat parasta Through the Window’ssa. Barnes auttaa muistamaan jotain sellaista, mitä ei muuten tulisi ajatelleeksi.