Taistelun keskellä

En ole koskaan varsinaisesti ahminut kirjoja. Hurjimpina aikoina luin yli 200 kirjaa vuodessa, mutta en silti koe ahmineeni ensimmäistäkään. Yksikään kirja ei valvottanut, pystyin aina lopettamaan lukemisen. Ihmettelin ihmisiä, jotka valvoivat öisin jonkin kirjan takia. Tai kävelivät kadulla ja lukivat samalla kirjaa. Käsittämätöntä se on minusta edelleen, mutta nyt olen kuitenkin kohdannut teoksen, jonka takia en ole malttanut mennä joka ilta ajoissa nukkumaan.

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. En malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta näiden kahden kirjan jälkeen. Ja samalla Katriina Huttusen käännöstyö on ollut niin loistavaa, etten haluaisi ryhtyä kahlaamaan seuraavia osia toisella kotimaisella. Enkä soisi näkeväni käännöksessä hutilointiakaan, kun laatu on ollut tähän asti korkeaa tasoa. Ei auta kuin lusia ensi syksyyn.

Luin sarjan ensimmäisen osan vuosi sitten, enkä olisi tarttunut siihen, ellei ystäväni olisi sitä hyvin ponnekkaasti suositellut. ”Kirjallisuustapauksena”, ”kohukirjana” ja ”skandaalina” myyminen ei ole koskaan puhutellut minua, päinvastoin. Populistiset ylisanat vain herättävät voimakkaan epäluulon, jota on usein vaikea kumota. Taisteluni. Ensimmäinen kirja meni kuitenkin suojauksesta suoraan läpi.

Ykkösosa punoutui Knausgårdin alkoholisti-isän kuoleman ympärille. Kirjailijan ns. totaalinen projekti tarkoittaa, että kaikki kerrotaan suoraan, kaunistelematta, välittämättä kenenkään muun tunteista. Elämästä tulee alisteista taiteelle.

Metodi on kylmäävä, ja se on tarkoittanut Knausgårdin riitaantumista puolen sukunsa kanssa ja varmasti aiheuttanut melkoista kitkaa niin avioliitossa kuin ystävyyssuhteissa. Hitlerin teokseen viittaava kirjasarjan nimi on vähäinen provokaatio siihen verrattuna, mitä kaikkea Taisteluista löytyy.

Kuinka pahanlaatuinen munapää ihminen saa olla, jos hän kuitenkin luo munapäisyydessään kestävää taidetta? Minkä ihmisessä voi antaa anteeksi taiteen nimissä? Saako kirjailija ryöstää mitä tahansa, jos teoksen etu sitä vaatii? Saako olla Steve Jobs, jos lahjoittaa maailmalle täydellisiä vekottimia?

Kun Knausgårdia lukee, tuollaisista kysymyksistä tulee lopulta sittenkin toissijaisia: proosa on jo erkaantunut alkuperästään, irtautunut todellisuudesta omaksi maailmakseen, jossa pätevät fiktion lait. Todellisuus vain väijyy taustalla, kun kirjailijaminä purkaa kohtaamisiaan, ajatuksiaan, vääriä tekojaan, itsekkyyttään, häpeäänsä.

Ykkösosassa minuun teki vaikutuksen tapa, jolla Knausgård kuvasi nuoruutta. Pystyin helposti palauttamaan mieleen suuren joukon oman elämäni sattumuksia noilta ajoilta, eivätkä kuvatut tunteetkaan olleet vieraita. Tulin eläytyneeksi. Samaan aikaan olin ällistynyt Knausgårdin tavasta kertoa: loppuun asti hiotun normaaliproosan maailmassa tuollainen spontaani, vapaasti soljuva ja luontevasti assosioiva teksti tuntui melkein radikaalilta. Muoto oli kerrankin toissijaista suhteessa sisältöön. Ja sisällöllisesti Knausgård ei vain pakottanut lukijaa ajattelemaan vaan myös tuntemaan.

Tänä syksynä ilmestynyt Taisteluni. Toinen kirja on itsenäistä jatkoa ykköskirjalle, vaikka tuntuu jossain määrin virheelliseltä puhua jatko-osasta. Sarjan osat liikkuvat aikatasoilta toiselle limittäin, kolmannessa osassa käydään läpi lapsuus. Enemmän niitä nivoo yhteen tematiikka kuin aika. Enkä muutenkaan koe lukevani varsinaista omaelämäkertaa – jollain erikoisella tavalla nämä teokset ovat tyyliltään lähempänä esseististä fiktiota kuin henkilökohtaista tilitystä. Knausgård pohtii elämää enemmän romaanityyliin kuin muistelmatyyliin. Hän tuntee jopa yllättävän vähän kaunaa eläviä ihmisiä kohtaan.

Taisteluni. Toinen kirja alkaa pitkällä jaksolla Karl Oven elämästä kolmen lapsen isänä: riittämättömyydestä, väsymyksestä, vaikeuksista raivata aikaa kirjoittamiselle, norjalaisen kyvyttömyydestä ymmärtää ruotsalaisten pyrkimystä täydellisyyteen. Sen jälkeen palataan aikaan, jolloin Karl Ove eroaa ensimmäisestä vaimostaan ja matkustaa junalla Norjasta Ruotsiin. Sieltä tarina etenee rakkaussuhteeseen Lindan kanssa ja lopulta kolmen lapsen syntymiin. Välissä ajaudutaan kaikenlaisiin selkkauksiin ihmisten kanssa: esimerkiksi Tukholman-kodin alakerran naapurina asuva venäläisnainen kuvataan erittäin sietämättömänä henkilönä.

On kirja sentään välillä myös hauska, ainakin hauskempi kuin ykkösosa. Hersyvimmillään tarina on illanistujaisissa, jossa Karl Ove, Linda, Geir, Christina, Anders ja Helena käyvät läpi elämänsä epäonnistumisia. Muotisuunnittelijana aikoinaan huipulle päässyt Christina kertoo, miten hänen viimeisen kokoelmansa esittely päättyi katastrofiin ja sitä seurasi konkurssi: mallit olivat ratsastaneet hevosilla tasangon poikki, mutta yllättäen olikin tullut rankkasade. ”Heidän hiuksensa olivat painuneet otsalle. Kaikki vaatteet olivat likomärkiä ja nuhruisia. Se oli täydellinen fiasko. Silti siinä oli jotain hienoakin. Kaikki eivät voi epäonnistua yhtä mahtipontisesti”, Christinan mies Geir kertoo.

Oikeastaan tällaisen pienenkin katkelman irrottaminen kokonaisuudesta latistaa tekstin. Tässä teoksessa nimenomaan tekstin määrä tuntuu olennaiselta, koska kaikki liittyy tavallaan kaikkeen. Tässä vähemmän ei ole enemmän, sanontaa täytyy muuttaa: enemmän on enemmän. Kun sisältö on hyökynyt sovitun muodon yli, ollaan uudella maaperällä. Ensimmäinen kirja sisälsi viisisataa sivua, tämä toinen on jo 639-sivuinen. Ja lisää on tulossa.

Orgaanisuus on oikeastaan se sana, joka Taisteluista tulee vahvimmin mieleen. Ankaralla kompositiolla tällaisesta vuodatuksesta voisi tulla piinallista luettavaa, mutta Knausgård on onneksi valinnut tajunnanvirtamaisen ja puheenomaisen lähestymistavan – sen ansiosta hän ei sorru luennoimaan eikä esitelmöimään. Pitkät jaksot, joissa liu’utaan aiheesta toiseen, muistuttavat jo melkein taikuutta.

”Kiukkuni oli pikkumaista, se leimahti mitättömistä syistä; mitä merkitystä on siivousvuoroilla silloin kun elämää katsoo taaksepäin ja on tilinteon aika? Lindan mielialat heittelehtivät, ja kun hän oli kaikkein alakuloisimmillaan, hän vain makasi sohvalla tai sängyssä, ja se mikä oli suhteemme alussa herättänyt huolehtimisvaistoni johti nyt kiukkuun: pitikö minun tehdä kaikki ja hän vain velttoili? Tein kyllä kaiken mutta en ehdoitta. Tein kaiken, ja minulla oli oikeus olla vihainen ja kiukkuinen, ironinen, sarkastinen, joskus raivostunut. Tämä ilottomuus levisi kauas yhteisen elämämme ytimeen. Linda sanoi pyytävänsä vain sitä että olisimme iloinen perhe. Sitä hän halusi, siitä hän haaveili, siitä että olisimme iloinen ja onnellinen perhe. Minä taas haaveilin vain siitä että hän tekisi yhtä paljon kotitöitä kuin minä. Hän sanoi että niinhän hän tekikin, ja siinä me siis olimme, kumpikin syytöksinemme, kiukkuinemme ja haaveinemme, keskellä sitä elämää mikä oli meidän elämäämme, ei kenenkään muun.” (Sivu 581.)

Itsekeskeisyydessään Taisteluni on lähtökohtaisesti pöyristyttävä. Osaamattomampi juuttuisi kirjoittamaan omasta napanöyhdästään, mutta Knausgård kykenee tekemään omista havainnoistaan harvinaisen relevantteja. Usein tuntuu siltä, että olisi kohdannut aivan saman tilanteen ja ajatellut siitä aivan samalla tavalla, mutta ei vain ole kehdannut sanoa sitä ääneen.

Knausgårdin havainnot ovat niin tarkkoja ja samalla yleispäteviä, että yksityisestä tulee yleistä. Silti se on vain hänen elämäänsä, ei kenenkään muun.