Ricardo Reisin gabardiinitakki

Gabardiinitakki on vaatekappale, johon muistan törmänneeni 1800- ja 1900-luvun eurooppalaisessa kirjallisuudessa monta kertaa. En ole koskaan täysin tiennyt, millaista kangasta tuo gabardiini on. Mielikuvissani se on ollut raskasta ja tiheää, vähän niin kuin gobeliini, mutta enempää en ole lähtenyt arvailemaan.

José Saramagon romaanissa Ricardo Reisin viimeinen vuosi nimihenkilö pukeutuu gabardiinitakkiin. Tuo takki on korostetussa asemassa koko romaanin ajan: sen selkämykseen ei voisi esimerkiksi kiinnittää hakaneulalla lappua, jossa pilkataan sen kantajaa, niin tiheää kangas on.

Ja koska Ricardo Reis on syntynyt kuolleen runoilijan ajatuksista, on erityisen tärkeää, että tuolla romaanihenkilöllä on tiheäkudoksinen ja painava takki. Se toimii ikään kuin vakuutena siitä, että hän todella kävelee Lissabonin kaduilla tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Wikipedia tietää kertoa, että gabardiinin kehitti vuonna 1880 brittiläinen Thomas Burberry. Hänen nimissään myydään edelleen ylellisyystuotteita maailman rikkaille. Gabardiinikankaan tiheään kudokseen muodostuu vinoja rivejä, jotka ovat sille tunnuksenomaisia.

Saramagon idea toimii. Hänen romaaninsa päähenkilö on yksi runoilija Fernando Pessoan sivupersoonista, joita Pessoa itse kutsui heteronyymeiksi. Pessoan mielen kudoksessa on elänyt muitakin heteronyymejä, mutta kuoltuaan hän palaa nimenomaan Ricardo Reisin luokse. Loimet ja kuteet kulkevat kudoksessa myös kuoleman jälkeen.

Ricardo Reisin viimeinen vuosi ilmestyi alun perin vuonna 1984. Suomeksi se saatiin tänä syksynä, Sanna Pernun suomantamana ja Tammen kustantamana. Lopputulos on mielestäni erinomainen.

Tiedän, että moni vieroksuu Saramagon harrastamaa lörpöttelyn poetiikkaa ja tiheään pilkutettua lausevyöryä. Minusta jännitteen lataaminen ja purkaminen tapahtuvat Saramagon kielessä kuitenkin hyvin luontevasti:

”Ricardo Reis tuli alas ennen illallisaikaa, ei hänellä nälkä ollut, häntä vain kiinnosti yhtäkkiä nähdä, oliko hotelliin tullut uusia espanjalaisia, olivatko Marcenda ja isä saapuneet, hän ajatteli Marcendaa ja jopa lausui hiljaa tytön nimen, ja hän pysähtyi tarkastelemaan itseään peilistä kuin kemisti, joka on sekoittanut keskenään happoa ja emästä ja ravistaa koeputkea, lopputuloksessa ei ole paljonkaan näkemistä ellei mielikuvitus tule apuun, sekoituksesta syntynyt suola oli jo odotettavissa, tuhansia vuosia me olemme tehneet samoin, sekoittaneet keskenään tunteita, happoja ja emäksiä, miehiä ja naisia. Hän muisti, millaisella nuoren miehen innolla hän oli katsellut Marcendaa ensimmäisen kerran, silloin hän oli hokenut itselleen, että hänen vaikuttiminaan olivat tuon sydäntä särkevän sairauden herättämä myötätunto ja sääli, sivulla riippuva käsi, kalpeat, surulliset kasvot, ja hän kävi pitkän keskustelun peilin, hyvän ja pahan tiedon puun edessä, hän ei tosin kaipaa tietoa, hänelle riittää pelkkä katsominen, niin, millaisia suurenmoisia sanoja hänen kuvansa mahtavat lausua toisilleen, hänen korvansa eivät tavoita niitä, hän näkee vain kuinka peili heijastaa hänen kuvansa ja hänen huultensa liikkeen, ehkä peilissä puhutaan eri kieltä, ehkä tuon kristallinkirkkaan pinnan takana lausutaan eri sanat, jolloin niiden merkityskin on toinen, ehkä eleet vain näyttävät toistuvan kuin varjot tuossa luoksepääsemättömässä ulottuvuudessa, kunnes lopulta myös tällä puolella lausutut sanat katoavat ja muistiin jää vain muutamia katkelmia, joista ei saa muodostetuksi kokonaista lausetta, ja sen vuoksi eiliset tunteetkaan eivät olet samoja kuin tämän päivän tunteet, vaan ne ovat jääneet auttamattomasti matkalle ja ovat kuin särkyneen peilin pirstaleita, pelkkä muisto.” (Sivut 222–223.)

Särkynyt peili on romaanissa Fernando Pessoan kuva siinä missä gabardiinitakki on Ricardo Reisin. Särkyneen peilin voisi niputtaa 1980-luvun kliseisiin, ellei sekin viittaisi niin suoraan Pessoan henkilöön ja runouteen. Pessoa oli tiettävästi vaikeuksissa jakautuneen persoonallisuutensa kanssa. Lisäksi hänen luomansa runoilijat kiivailivat jatkuvasti toisiaan vastaan, kirjoittivat yleisönosastoihin ja haukkuivat toisensa monta kertaa.

Saramagon romaanissa lääkäri Ricardo Reis palaa 16 vuoden jälkeen Brasiliasta synnyinmaahansa Portugaliin. Vuoden 1935 Lissabon on kuitenkin erilainen paikka kuin se, mistä hän on lähtenyt. Salazarin diktatuurin lonkerot tempaavat hänetkin kuulusteluihin, ja uutta Eurooppaa painostaa nouseva fasismi.

Runollinen Reis pitää majaa hotelli Bragançassa ja yrittää sulkea maailman perhehotellin ulkopuolelle. Hotellisiivooja Lídia alkaa vierailla hänen huoneessaan, mutta hotellivieraisiin kuuluva Marcenda kuitenkin varastaa hänen sydämensä. Harmi vain, että Marcenda on kiinnostunut tohtorista vain lääkärinä: hän toivoo, että tohtori voisi parantaa hänen ramman kätensä.

Jos muistaa, millaisena Lídia esiintyy Fernando Pessoan kirjoittamassa Ricardo Reisin runoudessa, romantikkorunoilijan kohtalo näyttäytyy kivuliaana. Ricardo Reisin 1910-luvulla kirjoittamien oodien haaveiden kohde paljastuu lissabonilaiseksi hotellisiivoojaksi, johon runoilija ei kykene luomaan rehellistä tunnesidettä.

Saramagomainen humoristinen ulottuvuus tarinaan tulee, kun Fernando Pessoan haamu alkaa vierailla Ricardo Reisin luona. Onhan se kieltämättä huvittavaa, että kuolleen runoilijan sivupersoona elää Lissabonissa omaa elämäänsä, kun kansallisrunoilija itse on jo haudattu.

Elämä näyttää kuolleen silmin hyvinkin erilaiselta. Saramagon myöhäistuotannon Oikukkaaseen kuolemaan verrattuna tässä romaanissa kuoleman käsittely on monin verroin mielenkiintoisempaa, luontevampaa ja ovelampaa. Jos taas Saramagon tuotannon romaanihenkilöitä vertailee, Kaikkien nimien sympaattinen José-herra taitaa olla läheisin sukulaishahmo Ricardo Reisille. Kummatkin ovat täysiverisiä runoilijoita virkamiesten kaavuissa. Sitä paitsi Ricardo Reisin kyvykkyys lääkärinä on jatkuvasti epäilyksen alla, kun taas hänen runoilijuuttaan ei epäile kukaan.

Tarinan käänne tulee, kun Ricardo Reis muuttaa viimein hotelli Bragançasta omaan asuntoon – tosin jatkuvasti puheissa olevaa oman praktiikan avaamista hän lykkää jatkuvasti. Muuton jälkeen Lídia seuraa perässä, käy tekemässä viikkosiivouksia ja antamassa talon juoruilijoille jutun juurta. Lídian veli Daniel on matruusina Afonso de Albuquerquella, ja kapinalaivan kohtaloon koko tarina lopulta päättyy.

Romaanin haikeassa loppukohtauksessa Fernando Pessoa tulee hakemaan Ricardo Reisiä. ”He lähtivät huoneistosta, Fernando Pessoa huomautti vielä, Et pannut hattua päähäsi, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että siellä ei hattuja tarvita.”

Eikä gabardiinitakkeja.