Riskirajalle ja sen yli

Peter Carey on kova jätkä: kahden Bookerin voittaja ei todellakaan kaihda riskejä, kun lähtee uutta romaania tekemään. Careyn tapauksessa riskinotto tarkoittaa, ettei koskaan voi oikein tietää, mitä sieltä on tulossa. Teoksen tarina, teema ja kieli voivat olla melkein mitä tahansa.

Kaksi kertaa lopputulos on ollut loistava, ja noista Booker-voittajista Kellyn kopla (True History of the Kelly Gang, 2000) on itselleni niin tärkeä, että palaan siihen toistuvasti. Lisäksi monet Collected Stories -teoksen tekstit ovat aivan timanttia, erityisesti makaaberi scifinovelli ”The Fat Man in History” ja koskettava tositarina ”A Letter to Our Son”.

Kellyn koplan lisäksi Carey sai tosiaan sen toisen Bookerin romaanista Oscar ja Lucinda (Oscar and Lucinda, 1988), jossa näkyy Careyn ominaislaatu mielestäni kaikkein selvimmin. Kyseinen romaani perustuu yhteen (huimaan) oivallukseen, ja jos se ei olisi niin terävä, koko rakennelma vaikuttaisi melko... mitättömältä. 

Yltiöpäisen riskinoton takia Careyn tuotannossa on monta melkoista floppia. Viime vuosina olen lukenut romaanit Theft. A Love Story (2006) ja His Illegal Self (2008), joista kumpikin oli vähän väkinäinen ja sisällöllisesti ontto. Theftin taidemaailmaa ja petturuutta luotaava viritys ei pysy sen paremmin kasassa kuin His Illegal Selfin etsintäjuoneen perustuva identeettivääntö. Olen kummankin ääressä toivonut, että Carey löytäisi taas jonkin suuren oivalluksen ja pystyisi toteuttamaan sen avulla jotain täysin yllättävää. Kahden vuoden takainen Parrot and Olivier in America olisi voinut ehkä olla sellainen yllätys, mutta puuduin, nukahdin, ja se matka jäi kesken. (Ehkä en vain tiennyt Alexis de Tocquevillestä riittävästi.)

Nyt Carey on saanut ulos uuden romaanin, joka kantaa nimeä The Chemistry of Tears. Pakko on myöntää, ettei riskinotto tuota vieläkään toivottua tulosta.

Periaatteessa The Chemistry of Tearsin lähtökohdat ovat hyvinkin mielekkäät. Catherine Gehrig toimii (kuvitteellisen) Swinburnen mekaniikkamuseon konservaattori-kelloseppänä Lontoossa ja menettää yllättäen rakastajansa Matthew Tindallin, joka on ollut hänen työtoverinsa vuosikaudet. Ja naimisissa kuolemaansa asti. 

Orvoksi jäänyt ja muutenkin yksinäinen Catherine ei voi surra avoimesti miehen kuolemaa, koska kolmetoista vuotta kestänyt suhde on pidetty tiukasti salassa. Sen sijaan, että Catherine tekisi jotain täysin poikkeavaa, hän tyytyy lipittämään vodkaa, nappailemaan pillereitä ja tilittämään.

Catherinen katkera tilitys käsittää teoksesta puolet. Toinen puoli kuuluu Henry Brandlingille, jonka muistiinpanoja Catherine työnsä puolesta lukee. Henry matkustaa 1800-luvun loppupuolella Saksassa etsimässä insinööriä, joka kykenisi valmistamaan täydellisen mekaanisen linnun. Henryn poika on vakavasti sairas, ja mies uskoo, että vaikuttava, toimivalla ruoansulatuksella varustettu mekaaninen lintu saisi pojan paranemaan.

Tätä hopeista joutsenta Catherine ryhtyy oman surunsa keskellä entisöimään, koska oma esimies ja Matthew’n ystävä Eric Croft on antanut sen hänelle tehtäväksi. Hyväntahtoinen Eric on ollut tietoinen työkavereidensa salasuhteesta, ja sen takia hän juonii Catherinelle työn, jossa on pakko ajatella jotain muuta. Kun apulaiseksi tulee nuori ja utelias Amanda Snyde, ex-miehensä sähköposteja vimmaisesti tuhoava Catherine joutuu paineen alle.

Romaanin tarinat ovat lähtökohdiltaan lupaavat, mutta kerronta urautuu nopeasti. Dramaturgia perustuu rinnastamiseen: On Catherinen suru, on Henryn suru. On kahdenlaisia kyyneliä, tunnekuohun vallassa itkettyjä ja silmää kosteuttavia. Kahtena aikakautena ihminen panee mekaaniseen lintuun kaiken toivonsa, mutta silti kukaan ei pysty milloinkaan puhaltamaan siihen sielua.

Rinnastaminen kulkee teoksen kaikilla tasoilla, mutta valitettavasti vihjeiden poimiminen ei oikein johda mihinkään. Amanda sotkee entisöimistyössä öljyä vaatteilleen ja on samaan aikaan koukussa nettikameraan, joka näyttää live-kuvaa BP:n öljytuhosta Meksikonlahdella. Catherine tuhoaa kuolleen miehensä sähköposteja ja yrittää samaan aikaan varjella toisen kuolleen miehen ikivanhoja muistiinpanoja. Ongelma on, ettei näistä sinänsä ihan hyvistä rinnastuksista kehity mitään suurempaa: ne vain ovat.

Neljäkymppinen Catherine ei saa henkilönä syvyyttä, koska hänen surunsa on kuvattu lähinnä uuvuttavana toistona, jossa vuorottelevat jälkien peittely ja surullinen dokaaminen. Henry taas on jatkuvan vedättämisen uhri, eikä hänen motiivejaan oikein jaksa pitää uskottavina. Lisäksi Henryn tarina on kielellisesti niin lattea ja Catherinen nykyaikaiseksi suodattama, ettei sitä kautta pysty edes rakentamaan illuusiota 1800-luvun elämänmenosta. 

Aiemmin Careyn teosten uhkarohkeimmat ja samalla palkitsevimmat riskit ovat kohdistuneet nimenomaan kieleen, mutta nyt jälki on paikoin aika kankeaa:

He said, ’You will have been responsible for something far finer than you could ever conceive.’

’I wanted only a duck.’

’You were not born to have a duck. You were born to bring a Wonder to the world.’

En toki väitä, että The Chemistry of Tears olisi kelvoton romaani, on siinä paljon hyvääkin. Olen vain pettynyt, etteivät hyvät lähtöasetelmat kehity läheskään niin pitkälle kuin voisi olla mahdollista. Yksinäisen naisen surussa on paljon ylevää, mutta kun kerronta ei lähde lentoon, se ei lähde.

Mutta ehkä tämä on viimeinen rutiinisuoritus, ennen kuin Careyn seuraava Booker-voittaja ilmestyy. Sinänsä tällaista riskinottoa on pakko arvostaa. Peter Carey ei ole mikään jatko-osien mies.