Tuoli-ihmisiä ja kaaputyttöjä

Alkuvuoden hehkutetuin kaunokirjallinen teos taitaa olla George Saundersin Tenth of December. Pakko minunkin oli ottaa siitä selvää. Onhan se hieno, rosoisella tavalla epätasainen mutta silti pysäyttävä novellikokoelma.

Saundersin tekstit venyttävät häikäilemättömästi genrerajoja. Ne pohjaavat jonkinlaiseen likaiseen realismiin mutta trippailevat luontevasti myös absurdismiin, surrealismiin ja spekulatiiviseen fiktioon. Kaukana ei ole maagisen realismin sekään juonne, jossa ihmiset elävät uskomattomien asioiden keskellä mutta eivät kiinnitä outouksiin mitään huomiota.

Mielessäni Saunders asettuu sellaiseen kirjalliseen kehityskulkuun, jossa aiemmin ovat kulkeneet esimerkiksi Kurt Vonnegut ja Robert Coover. Ehkä juuri rohkeus panee arvostamaan tätä teosta, tietty häikäilemättömyys ja aihekirjon monipuolisuus. Ja tietysti häikäisevää on myös Saundersin kyky hyppiä kielen tekstilajeista toisiin, vaihtaa leuhkasta teinislangista uskottavaan, tiiviiseen päiväkirjatyyliin.

Puhun ”arvostamisesta”. Saundersin novellit ovat taidokkaita, rohkeita ja hienoja, mutta läheskään jokainen ei iskenyt täysillä omaan tunnekeskukseeni eikä saanut mieltäni laukkaamaan. Esimerkiksi teoksen aloittava ”Victory Lap” tuntuu kaikesta kielellisestä briljeerauksestaan huolimatta enemmän kokeilevalta genrehybridiltä kuin vakavalta yritykseltä hypätä ahdistellun teinitytön nahkoihin. Kahden sivun mittainen ”Sticks” kertoo lähiöisästä, joka pystyttää pihalleen krusifiksia muistuttavan pylvään, ja pylväs puetaan aina ajankohtaan sopivasti. En tajunnut tarinaa ollenkaan; minusta se oli vain tylsä, kuin kirjoituskoulun harjoitusteksti. Samoin kokoelman kolmas teksti ”Puppy” jäi minusta jotenkin... tavanomaiseksi.

Selvästi vaikuttavampi tarina oli ”Escape from Spiderhead”, joka sisältää yhdistelmän eroottista scifi-trilleriä ja medikalisoitua moraalifilosofiaa. Sen toisteinen dialogi (”Drip on?” ”Acknowledge.”) on suorastaan hypnoottista. Toki välillä koko seksifantasia tuntuu aivan Philip K. Dickin novellilta, mutta eihän se ole huono asia. ”My Chivalric Fiasco” taas kertoo keskiajan teemapuiston pomosta, joka yrittää ostaa itsensä ulos raiskaustapauksesta – sinänsä hyvä, jännitteinen tarina. ”Exhortation” on suureellinen sähköpostiviesti, jonka tuskastunut pomo lähettää alaisilleen – toimii. ”Homen” päähenkilö on Irakista palaava nuori sotilas, jolla painaa päälle post-traumaattinen stressi – vähän niin kuin Kevin Powersin taannoin lukemassani romaanissa.

Yksi novelli on kuitenkin ylitse muiden, ja se tekee teoksesta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Kokoelman keskelle sijoitettu ”The Semplica Girl Diaries” on niin uskomaton, ettei sitä voi ohittaa.

Novellissa työelämän ja perhearjen puristuksiin jäänyt isä voittaa raaputusarvalla kymppitonnin. Se on hänelle suurinta ikinä, ja mies päättää sen kunniaksi yllättää tyttärensä Lillyn. Hän ostaa Lillylle syntymäpäivälahjaksi joukon ornamentteja heidän pihamaalleen. Lillyn ystävän Leslien pihalla on ollut kaikkein suurin muodostelma niitä, ja ne ovat tehneet tyttöön valtavan vaikutuksen.

Nämä Semplica Girl -näyttelyesineet eivät kuitenkaan ole mitä tahansa patsaita, vaan ihan oikeita ihmisiä, siirtotyöläisiä, jotka ovat lunastamassa itseään vapaaksi. Tytöt on kytketty microline-virtapiirillä yhteen räkkiin. Sen ansiosta he eivät voi karata mihinkään vaan joutuvat seisomaan Amerikan keskiluokan puutarhoissa vaurauden merkkinä.

Kaikkein huikeinta ja vavahduttavinta tarinassa on tapa, jolla Saunders kuvailee, kuinka ihmiset ovat tulleet kyvyttömiksi näkemään sitä, mikä on ilmeistä. Eihän ihmisiä voi kohdella noin! Eihän ihminen voi suostua pitämään pihallaan eläviä ihmispatsaita vain siksi, että se on mahdollista! Vai voiko? Tietenkin novelli on allegoria nykymaailmasta, jossa miljoonat paperittomat siirtolaiset tekevät mitä tahansa selviytyäkseen. Novellin hienous piilee juuri siinä, miten näiden lähitulevaisuuden ihmisten sokeus paljastuu lukijalle pala palalta. Siinä päähenkilön päiväkirjan ekonominen tyyli toimii erinomaisesti:

Maybe too excited to tell in order, plus tired after long great day. But will try.

In morning kids go off to school as usual. Greenway comes at ten. Nice guys. Big guys! One w/Mohawk. Yard done by tow (!). Roses in, fountain in, pathway in. SG truck arrives at three. SGs exit truck, stand shyly near fence while rack installed. Rack nice. Opted for ”Lexington” (mid-range in terms of price): bronze up-rights w/Colonial caps, EzyReleese levers. 

SGs already in white smocks. Microline already strung through. SGs holding microline in hands, like mountain climbers holding rope. Only no mountain (!). One squatting, others standing polite/nervous, one sniffing new roses. She gives timid wave, other says something to her, like saying: Hey, not supposed to wave. But I wave back, like saying: In this household, is o.k. to wave.

Saundersin kuvaama maailma ei ole itse asiassa edes kovin kaukana siitä, mitä on jo nähty. Muistan Sasha Baron Cohenin irvokkaasta Brüno-elokuvasta kohtauksen, jossa laulaja ja Idols-tuomari Paula Abdul saapuu haastatteluun. Yhdysvalloissa uutta uraa tekevä itävaltalainen muotitoimittaja Brüno on vuokrannut tyhjän kartanon, jossa ei ole edes tuoleja. Juuri ennen haastattelua hän keksii muuttaa joukon taloa siivoavia siirtotyöläisiä ”meksikolaisiksi tuoli-ihmisiksi”. Paula Abdul on hämmentynyt mutta istuu kaikesta huolimatta yhden meksikolaisen selän päälle.

Enempää ei tarvitse selittää: Saundersin novellin maailma on jo täällä.

We step out. SGs up now, approx. three feet off ground, smiling, swaying in slight breeze. Order, left to right: Tami (Laos), Gwen (Moldova), Lisa (Somalia), Betty (Philippines). Effect amazing. Having so often seen similar configuration in yards of others more affluent, makes own yard seem suddenly affluent, you feel different about self, as if at last you are in step with peers and time in which living.

Kaikkien silmissä erinomaisena näyttäytyvä Semplica Girls on kuitenkin konsepti, jota lahjan saaneen Lillyn kahdeksanvuotias ja kriittinen isosisko Eva ei voi sietää. Kun konfliktin siemen on kylvetty, näiden ornamenttien arvo muuttuu lopulta niin suureksi, että se uhkaa tuhota koko perheen. Mutta arvo ei ole näissä ornamentti-ihmisissä itsessään. Heillä on vain välinearvo, ei itseisarvoa eikä etenkään ihmisarvoa.

Saundersin pitkä novelli kasvaa hienoksi tutkielmaksi ihmisyydestä ja omistamisesta. Se muistuttaa, millaista pahuutta tavallinen keskiluokka voi harjoittaa sivuuttamalla asiat, joihin heidän pitäisi puuttua. Keskiluokkahan näkee aktiivisesti vain lopputuotteen ja sen tarjoaman nautinnon ja samalla sulkee silmänsä sen tuottamisen aiheuttamalta kivulta ja tuskalta.

Saunders on myös itse purkanut novelliaan osiin The New Yorker -lehden haastattelussa, jonka voi lukea lehden sivuilta. ”The Semplica Girl Diaries” vaati kirjailijalta 12 vuoden työn. Sanoisin, että kannatti.