Porttiteoriaa snobeille

Ajaudun aika ajoin keskusteluihin siitä, miksi englanninkielistä valtavirtaproosaa pitäisi suomentaa. Eivätkö kaikki fanikerholaiset kuitenkin lue uusimman Paul Austerin heti alkukielellä – kuka odottaa vuoden päivät suomennosta? Ja eikö vaikkapa Junot Díazin slangista katoa jotain olennaista käännöksen mukana?

En tarkalleen tiedä, mikä ajaa eri ihmiset lukemaan kaunokirjallisuutta. Enkä tiedä, millä tavalla kukin hankkii itselleen luettavaa. Itsestäni kuitenkin tiedän, että ilman näiden valtavirtaa edustavien teosten suomennoksia en olisi lukijana oikeastaan mitään.

Tammen Keltainen kirjasto ja Otavan kirjasto ovat olleet minulle tärkeitä niin kauan kuin olen kirjoja lukenut. Myös WSOY:n A-sarjalla eli sittemmin elvytetyllä Aikamme kertojilla on paikka sydämessäni. En olisi koskaan löytänyt suurta osaa minulle merkittävistä teoksista ilman näitä laadukkaita suomennossarjoja. Ja muita hyviä käännöksiä.

Englanninkielisen valtavirtaproosan käännösten ”hyödyttömyys” edustaa silmissäni jonkinmoista perspektiiviharhaa. Minultakin vaadittiin satojen ja taas satojen suomennosten mittainen initiaatio lajiin, ja silti vasta ulkomailla asumisen myötä aloin säännöllisesti lukea paljon proosaa englanniksi. Kaikesta huolimatta löytyy runsaasti teoksia, jotka voisin lukea alkukielellä heti niiden ilmestymisen jälkeen, mutta en lue. Kaikkea ei vain ehdi. Monesti suomennos sattuu parempaan saumaan, ja monia kirjailijoita luen suomeksi todella mielelläni.

Ian McEwan on yksi heistä. Ensimmäinen McEwan-kokemukseni oli Amsterdam, suomeksi. Kehno kirja, mielestäni edelleen heikoin hänen tuotannossaan: kankean asetelmallinen ja älyllisyydessään poseeraava. Myöhemmin Lauantai (suomeksi) palautti uskoni, ja sen jälkeen innostuin McEwanin kahdesta varhaisesta novellikokoelmasta (englanniksi). Ja kun pääsin vauhtiin, luin McEwanin kaikki siihenastiset romaanitkin alkukielellä.

Lopulta On Chesil Beach muutti suunnan. Sain käsiini suomennoksen, alkuteos jäi lukematta. Pidin käännöksestä. Sama tapahtui Solarin kohdalla. Alkuteos on edelleen lukemattomana hyllyssä, koska Polte riitti minulle suomeksi.

Ian McEwanin uusin, alkukielellä Sweet Tooth, herätti tietysti huomioni, kun se alkusyksystä ilmestyi. Vilkaisin teosta ja totesin, että se suomennetaan varmasti, en jaksa ryhtyä kahlaamaan vakoilukirjaa englanniksi. Päätös oli oikea: Juhani Lindholmin suomennos Makeannälkä (Otava) oli minulle täydellinen tapa teoksen vastaanottamiseen. En koe menettäneeni mitään olennaista, mitä alkuteos olisi ehkä voinut tarjota. Muuta kuin autenttisuuden – tai siis illuusion lontoolaisesta puheesta, kun ollaan Lontoossa.

Makeannälkä kertoo Serena Fromesta, joka värvätään parikymppisenä Cambridgestä Lontooseen turvallisuuspalvelu MI5:n palvelukseen. Matemaatikkona keskinkertainen kaunotar on intohimoinen lukija ja päätyy muutaman miessuhteen kautta kaunokirjallisiin tiedustelutehtäviin kentälle. Hänestä tulee MI5:n rahoittaman kirjallisuussäätiön edusnainen. Sitä kautta Serena saa tehtäväkseen värvätä säätiölle oikeanlaisen kirjailijan edustamaan oikeanlaisia asioita. Tietenkin Serena rakastuu tähän värväämäänsä mieheen, Tom Haleyyn. Ja siitä taas aiheutuu ongelmia – suunnaton konflikti, jonka varaan romaani rakentuu.

Makeannälän asetelmista minulle tuli voimakkaasti mieleen toinen Otavan uudehko suomennos, Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plot (jonka suomennoksen nimeä Naimapuuhia en ikinä muista, vaikka luin kirjan suomeksi, niin olennainen tuo avioliittojuoni romaanissa on). Myös Eugenidesin romaanissa on tällainen kaunis, passiivis-aktiivinen naispäähenkilö, jota miehet saavat pyörittää mennen tullen. Näinä maailmanaikoina kyseessä on todella uhkarohkea kirjallinen strategia keski-ikäisiltä mieskirjailijoilta.

Eugenidesin romaanista en erityisemmin pitänyt, siinä oli liikaa ulkokohtaista luennointia ja filosofiseksi verhoiltua viihdehattaraa minun makuuni. Kolmen sadan sivun kohdalla olin melkeinpä samaa mieltä tästä McEwanin Makeannälästä: näyttäkää, milloin tämä teos muuttuu merkittäväksi! Kaikessa haisi meta: tässä nyt kerrotaan tarinaa brittien kirjallisuusmaailmasta, kylmän sodan kulttuuriväännöistä ja alan umpinaisuudesta 1970-luvulla, jolloin myös eräs Ian McEwan teki tuloaan kentälle. Serena Frome tuntui paikoin niin epäuskottavalta hahmolta ja hänen miessuhteensa niin löperöiltä ja koko kuvio niin yhdentekevältä, etten enää muistanut, miten taitava McEwan on sommittelemaan juonia. Makeannälän lopun paketointi oli nimittäin todella onnistunut. Runsaan 20 sivun mittainen päätöskirje lunastaa koko romaanin.

Älykäs juoniromaani taitaa olla jälleen nousussa monien hiljaisten vuosien jälkeen. Ainakin minusta tuntuu siltä, että yleisessä asenneilmastossa ironia on antanut tilaa ”vilpittömälle”. Sellaiseen maailmaan huojentavasti paikalleen loksahteleva juonikuvio sopii: kaikilla asioilla on draamassa tarkoituksensa. On taas sallittua tehdä suljetun kontekstin ratkaisuja, luoda muitakin kuin avoimia lopetuksia.

Epävarmassa maailmantilanteessa kirjallisuus tarjoaa lohduttavaa eskapismia, kun asiat tulevat kerrankin valmiiksi. Ei Jeffrey Eugenidesin edellä mainitussa Naimapuuhat-romaanissakaan keskushenkilöitä murhata järjettömästi lopussa, vaan juonen langat solmitaan kauniiksi rusetiksi paketin päälle. Akateeminen lukija saa älyllisten impulssiensa lisäksi salattua tunnetason tyydytystä. Viihteellisyys lunastetaan metatasoilla ja tarkkaavaisuutta vaativilla taustoituksilla. Sarkastisilla heitoilla varmistetaan selusta: ettei kukaan luule suoranaiseksi viihteeksi.

Naimapuuhissakin on oma metatasonsa esimerkiksi sellaiselle lukijalle, jotka haluaa vertailla sen huippuälykästä tutkijahahmoa David Foster Wallaceen, ja se sisältää myös jatkuvan sisäisen debatin 1800-luvun romanttisen kirjallisuuden tematiikasta. Makeannälässä Serenan unelmalopetus romaanille olisi yksinkertaisesti tämä: ”Tule vaimokseni.” Milloin viimeksi tällaista on voinut kirjoittaa ilman raskasta ironiaa?

Tällaisesta kulmasta katsottuna minua huvittaa, että McEwan on omistanut Makeannälän toissa vuonna edesmenneelle kollegalleen Christopher Hitchensille. Hitch oli säälimätön satiirikko, jonka ironiansävytteiseen maailmankuvaan tällainen viihdevetoisuus olisi sopinut harvinaisen huonosti (Hitch jopa aikoinaan niittasi Julian Barnesin, tuli ilmi Barnesin Slateen kirjoittamasta muistosta). Ehkä Makeannälän käsikirjoitus oli McEwanilla todella odottamassa parempia aikoja, aivan niin kuin Tom Haley romaanin sisällä ehdottaa.

Kaikkineen Ian McEwanin proosassa minua on aina hiukan häirinnyt sen korosteinen sommitelmallisuus. Kuitenkin Makeannälkä oli niin päätön, etten osannut odottaa tapaa, jolla asetelma kääntyy paikoilleen lopussa. Ehkä odotin enemmänkin tapaa, jolla olisi viitattu erään Ian McEwanin tuotantoon 1970-luvulla. Ne varhaistuotannon novellit ja ensimmäinen romaani lunastivat hänelle ansaitusti lempinimen Ian Makaaberi. Ja kun niitä teoksia vertaa Makeannälkään, nykyaika tuntuu äärimmäisen hallitulta ja siveältä.

Ehkä onkin parempi, että kaunokirjallisuuden vaarallisia paheita kokeilevat ottavat käsiinsä ensiksi nämä suomennetut teokset kuin ne novellit. On vilpittömyyden aika.