Kuolema englantilaisittain

Pohdin pitkään, onko minulla mitään mielekästä sanottavaa Julian Barnesin Levels of Life -teoksesta, jonka luin tuoreeltaan pari viikkoa sitten. Sitä oli hankala lähestyä, se oli työläs lukea ja – kuten arvata saattaa – siitä on nyt myös vaikea kirjoittaa. Haluan kuitenkin yrittää, koska silloin lopputulos on yleensä mielenkiintoisin. Katsotaan, mitä tästä tulee.

Julkisuus on leimannut Levels of Lifen kuolleelle vaimolle kirjoitetuksi elegiaksi. Julian Barnesin vaimo, kustannustoimittaja Pat Kavanagh kuoli syksyllä 2008 aivokasvaimeen, 68-vuotiaana. Sattumalta juuri tuota edeltäneenä keväänä Barnes oli julkaissut vanhempiensa kuoleman ympärille rakentuneet perhemuistelmateoksen Nothing to be Frightened of. Luin sen vasta seuraavana talvena, jolloin tietenkin tiesin Barnesin vaimon kuolemasta. Se muutti lukemiseni sävyä. Sen takia olin ikään kuin jo perehtynyt Barnesin ajatuksiin läheisen ihmisen kuolemasta, kun tartuin tähän Levels of Lifeen.

Päällimmäinen tunteeni on pettymys. Tuntuu kuitenkin vaikealta arvostella Barnesia, koska hän on tarttunut äärimmäisen henkilökohtaiseen ja kipeään aiheeseen ja varmasti tehnyt valituissa puitteissa parhaansa. Mutta jos katson Levels of Lifea ”puhtaasti” kaunokirjallisuutena, sen paralleelirakenne ontuu, se lähtee kiertelevästi liikkeelle eikä siinä lopulta mennä riittävän syvälle. Saanko sanoa näin, kun Barnesin vaimo on kuollut ja omani elossa? Saanko sanoa näin, vaikka en ymmärrä elämästä mitään ja Barnes ymmärtää siitä melkein kaiken? Kirjailija kuitenkin päästää itsensä liian helpolla, piiloutuu ylimalkaisen tarinakuvion taakse, suojelee itseään.

Tällaisessa teoksessa pitäisi repiä kaikki auki, osoittaa sormella asioita, huutaa koko maailmalle oma pettymyksensä. Sytyttää tweedtakki tuleen, polttaa kirjastohuone, silpoa tohvelit, jättää kylpyhuoneen hanat valumaan. Barnes on kaikessa tyylitietoisuudessaan nyt hankalassa välissä. Sen sijaan, että hän vuodattaisi tuskansa ja päästäisi raivonsa irti, hän ottaa käteensä Antonio Tabucchin Kertoo Pereira -romaanin ja pohdiskelee sitä. Se on kieltämättä loistava teos, mutta tämä ei ole paikka jäädä sen ääreen.

Odotin teoksen keskittyvän vaimon kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan. Sen sijaan alkujakso käsitteleekin kuumailmapallojen historiaa. Barnesilla on kekseliäs rakenneidea, niin kuin yleensä, mutta tällä kertaa se ei mielestäni palvele tarkoitustaan. Jokainen teoksen kolmesta jaksosta alkaa samaan tyyliin: ”You put together two things that have not been put together before.” Ensimmäisessä se jatkuu: ”And the world is changed.” Toisessa jatko muuttuu: ”...and sometimes it works, sometimes it doesn’t.” Kolmannessa on vielä omansa.

Kahden lähtökohtaisesti toisiinsa kuulumattoman asian törmäyttäminen kuuluu kirjallisuuden klassisiin strategioihin (mennään katsomaan jäätä tropiikissa, sielunvihollinen saapuu kuolevaisten keskelle, pankkiiri paloittelee ihmisiä, rakkaus syttyy sodassa). Barnesin konfliktit tässä teoksessa eivät kuitenkaan puhuttele minua, ja minulle lukijana syntyy ongelma, kun kaikki on ladattu niiden varaan.

Ensimmäisessä jaksossa (The Sin of Height) kerrotaan, miten kuumailmapallojen ja valokuvauksen kehitys kietoutuivat toisiinsa. Keskushenkilönä on muuan Nadar eli Félix Tournachon (1820–1910), joka oli sekä valokuvauksen että kuumailmapallolentojen pioneeri. Nadarin lisäksi esitellään kaksi muutakin historiallista henkilöä, eversti Fred Burnaby ja laulajatar Sarah Bernhardt. Tyylinä on eräänlainen barnesiaaninen historiankirjoitus, jollaisena voi pitää esimerkiksi hänen teostaan A History of the World in 10 ½ Chapters vuodelta 1989.

Toisessa jaksossa (On the Level) kerrotaan eversti Burnabyn ja Sarah Bernhardtin romanssista 1870-luvun Pariisissa. Siihen liittyvät myös Nadarin ottamat valokuvat, eikä Barnes paatunena frankofiilinä voi jättää pois Englannin ja Ranskan välisten suhteiden pohdintaakaan. Tyylilaji on novellimainen, historiallisista faktoista kasvaa dialogeilla höystetty kertomus. Jakso on teoksen puuduttavin, ja sen pointti jäi minulle osin hämäräksi.

Kolmas ja viimeinen jakso (The Loss of Depth) kertoo vihdoin Barnesin elämästä hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyylilaji vaihtuu jälleen, tällä kertaa pohdiskeleviksi muistelmiksi. Jakso alkaa lupaavasti.

You put together two people who have not been put together before. Sometimes it is like that first attempt to harness a hydrogen balloon to a fire balloon: do you prefer crash and burn, or burn and crash? But sometimes it works, and something new is made, and the world is changed. The at some point, sooner or later, for some reason or that, one of them is taken away. And what is taken away is greater than the sum of what was there. This may not be mathematically possible; but it is emotionally possible.

En ollenkaan väheksy Barnesin havaintoja, joista parhaat ovat pysäyttävän tarkkoja: ”Grief, like death, is banal and unique.” – ”Griefs do not explain one another, but they may overlap.” Barnes kertoo elämästään vaimon kuoleman jälkeen, mutta tavalla, joka ei yllätä. Kaikki tuntui minusta jotenkin niin ylevältä ja hallitulta, ettei se koskettanut. Jalon oopperaharrastuksen rinnalle olisi tarvittu jotain alhaista, jotta surun käsittely näyttäisi lukijalle inhimillisemmältä. Entisenä sanakirjantekijänä Barnes tutkii sanoja ja sanontoja (miksi puhutaan vaikkapa surutyöstä?), mutta ei altista itseään, ei tunkeudu minkäänlaiselle epämukavuusalueelle. Sen takia teksti jää minulle etäiseksi, vaikka koko tuotannon lukeneena luulen tietäväni, millaisesta kirjailijasta on kyse.

Teostasolla näen ongelman näiden jaksojen rakennelmallisessa luonteessa. Minun silmiini ne eivät näytä orgaanisilta, niiden keskinäiset suhteet ovat syntyneet muulla tavalla kuin satunnaisella törmäyttämisellä. Teos näyttää siis siinä mielessä oman ideansa antiteesiltä. Toki näistä kolmesta jaksosta voi tehdä hienoja tulkintoja siitä, miten korkeuksista tullaan maan pinnalle ja lopulta sukelletaan pinnan alle, mutta valitettavasti teksti ei kuitenkaan pääse siitä juurikaan pidemmälle. Idea ei kasva itseään suuremmaksi. Löytämisen riemusta alkanut teos päättyy menetyksen suruun, mutta minkäänlaisena yllätyksenä se ei tule.

Voi tietenkin olla, että olen tehnyt itse itselleni tämän loukun, koska olen tottunut odottamaan Barnesilta aina jotain valtavaa. Romaaneissa se on monesti toteutunut, näissä esseemäisissä teoksissa ei niinkään (kuten olen kirjoittanut myös aiemmin). Sen sijaan, että Barnes näyttäisi ärtymyksensä, hän vain pohdiskelee sitä, kertoo sen ulottuvuuksista. Korostan vielä, etten ollenkaan väheksy Barnesin kokemusta ja sen syvyyttä – päinvastoin, tunnen sen ääressä juhlallista hiljentymisen tarvetta. Mutta kaunokirjallisella tasolla en Levels of Lifesta syttynyt.

Aikoinaan Kingsley Amis puuskahti Barnesista: ”I wish he’d shut about Flaubert.” Joku voisi varmaan jo sanoa minullekin: ”I wish he’d shut about Barnes.”