Kaipuuta novellimitassa

Olin pari vuotta sitten iloisesti yllättynyt irlantilaisen Colm Tóibínin (s. 1955) Brooklyn-romaanista. Kikkailemattomalla tavalla kerrottu tarina sai minut unohtamaan, miten perinteisistä aineksista se oli rakennettu: tyylitietoisen ja varmaotteisen kertojan käsissä tarina oli enemmän kuin osiensa summa. Osasin odottaa hiukan samantyyppistä, tunnetasolla voimakasta ja rehellisen illuusiotonta kerrontaa, kun tartuin Kaijamari Sivillin suomentamaan Tóibínin novellikokoelmaan Äitejä ja poikia. Alkuteos on ilmestynyt jo ennen Brooklyniä, vuonna 2006.

Äitien ja poikien kertomuksissa vallitsee teoskokonaisuutena eräänlainen tutkielmaluonne: Äiti juo, poika haluaa puuttua asiaan. Poika on pedofiilipappi, äidin on pakko kohdata poikansa. Äiti ja poika jäävät miehen kuoleman jälkeen kahdestaan, heidän täytyy pärjätä omillaan. Poika tekee suuren taidevarkauden ja pelkää äitinsä lavertelevan. Poika on muusikko ja kohtaa äitinsä laulamassa kapakassa. Äiti on kuollut, ja poika ryhtyy suhteeseen kaverinsa kanssa.

Erilaisia äitejä ja poikia tulee yhdeksän tarinan verran, ja välillä tuntuu, että Tóibín ei ole täysin kotonaan novellin rajoitusten kanssa. Etenkin ”Matka” ja ”Kesätyö” ovat muodoltaan jossain määrin epätyydyttäviä – tuntuu kuin teksti olisi leikattu väkisin lyhyeen mittaan. Niihin jää paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, mikä harmittaa minua lukijana. Joukkoon mahtuu myös muutama toimimaton teksti, ”Laulu” ehkä kaikkein selvimpänä – se ei tunnu tarinana missään määrin uskottavalta. En usko, että jumalaisesti laulavan äidin kapakassa näkevä poika käyttäytyisi niin. Myös toinen musiikkipitoinen teksti, ”Famous Blue Raincoat”, tuntuu teennäiseltä eikä säväytä. Näiden lisäksi pedofiilipappia käsittelevä ”Pappi suvussa” ei oikein lähde lentoon, vaikka näkökulman kääntäminen läheisten tuskaan onkin onnistunut veto. Tóibínin tekstit edustavat henkilötutkielmina klassista angloamerikkalaista short story -perinnettä: mitään taide-esseistiikkaa ne eivät tarjoa.

Kokoelman kantavana tunteena on jonkinlainen hahmoton surumielisyys. Huumori ei pilkahda vähääkään: kuoleman kanssa ollaan tekemisissä ja kipeitä muistoja kaivetaan esille. Yksitotisuus on ehdoton rajoite näissä teksteissä, tunneskaala pysyy hyvin kapealla sektorilla eivätkä kontrastit oikein riitä piristämään lukijaa. Puuduin monta kertaa, ennen kuin pääsin kirjan loppuun. Erityisesti teoksen päättävä laaja novelli ”Pitkä talvi” oli synkkää luettavaa ja myös teoksen ainoa teksti, joka ei sijoitu Irlantiin. Siinä juopotteleva äiti katoaa lumimyrskyssä jossain päin Pohjois-Espanjaa eivätkä perheenjäsenet enää löydä häntä. Ei paljon naurata.

Huomaan, että alan kuulostaa ankaralta. On aika vaihtaa nuottia. Tóibínin novelleissa on nimittäin myös paljon hyvää.

Kokoelman aloittava ”Järkimies” kertoo viileästä rikollisesta, joka on onnistunut varastamaan eräästä galleriasta yhden Rembrandtin ja kaksi muuta arvotaulua. Hän on piilottanut ne Wicklow’n vuorille, kunnes ostajaehdokas Hollannista ilmoittautuu. Tarinan intensiteetti on erinomainen, ja Tóibínin tyyli saa kertomuksen kasvamaan huimiin mittasuhteisiin oikeastaan hyvin pienillä käänteillä – niin kuin hyvässä novellissa on tapana. Päähenkilö on klassisessa välitilassa: hän on tehnyt täydellisen rikoksen mutta ei voi kertoa siitä kenellekään, ei edes äidilleen. Vaikeudet hollantilaisten kanssa kasvavat niin yllättäen, että hän alkaa katua tekoaan. Miljoonataulujen myyminen osoittautuu odotettua vaikeammaksi, olisi sittenkin ollut viisaampaa varastaa jotain ihan muuta.

”Järkimies” liikkuu rationaalisten päätösten rajamailla, ja niiden tutkijana Tóibín onnistuu. Kun päähenkilö käy puhumassa äidilleen, pyytää olemaan hiljempaa vuoriston piilopaikasta, tarinaan tulee taas yksi taso lisää. Tunnetasolla varas käsittelee äitiään oikeastaan hyvin lempeästi ja ymmärtävästi, vaikka on rikollisena muuten kylmäverinen viimeistelijä ja yksityiskohtien taitaja. Häntä vain harmittaa äidin laveasanaisuus poliisin suhteen. Mutta äiti on äiti.

Kokoelman toinen erinomainen novelli on ”Pelin henki”. Nancyn mies on kuollut kolarissa eikä hänen ruokakauppansa enää pärjää uudelle hienolle Dunnesille, joten hän päättää perustaa pikaruokalan. Taustalla on ahdistava velkakierre, josta Nancy haluaa eroon. Fish & chips -kioskin perustaminen on hankalaa, koska pikkukaupungin poliitikot ja pankki ovat ensin hanketta vastaan. Kaikki kuvittelevat, että edesmennyt George jätti Nancylle ruhtinaallisen perinnön, kun oikeasti mieheltä jäivät vain velat. Nancy päättää, että jos hän nousee vielä omilleen, hän kerää rahansa ja muuttaa lapsineen pois pikkukaupungista, suureen maailmaan. Lopulta kioski menestyy loistavasti ja tarjoaa myös Gerard-pojalle työtä. Kioskin yhteyteen perustetaan myös viinikauppa, joka tuo entistä enemmän tuloja. Vähitellen Gerardista tulee mestari kirjanpitoasioissa. Poika haluaa jättää opinnot sikseen ja jatkaa kaupantekoa. Samaan aikaan Nancy tekee henkistä lähtöä, on panemassa putiikkeja pakettiin ja muuttamassa lapsineen Dubliniin – heiltä lupaa kysymättä.

”Pelin hengen” loppuun ladatussa konfliktissa on jotain samaa kuin Brooklyn-romaanin hienoimmissa hetkissä. Novellin tapahtumapaikkakin on samainen Enniscorthy, josta Brooklynin päähenkilö Eilis lähti Amerikkaan. Kun Nancy vaatii Gerardia kouluttautumaan ja unohtamaan pikkukaupungin pienet piirit, vastassa on poika, joka nimenomaan haluaa ”kuulua johonkin”. Pojan mielessä äidin unelma Dublinista ja siitä, ettei enää tarvitse koskaan tehdä työtä, on tyhjä. Äidin kaipuu täyteen tuntemattomuuteen tarkoittaa, ettei pojalla olekaan tulevaisuutta, jonka poika on jo itsellään nähnyt.

Tällaisen pakahduttavan kaipuun kuvaajana Tóibín on vahvimmillaan. Niistä hetkistä nautin, mutta ympärille jäi niin paljon rutiinisuoritusta, etten ole täysin vakuuttunut Äideistä ja pojista kokonaisuutena. Seuraavaksi lukisin Tóibínilta mielelläni Henry Jamesin 1800-luvun loppuvuosista kertovan romaanin The Master (2004). Kaijamari Sivillin suomennoksena.

Hyperbolan suurmestari

Luen luvattoman paljon angloamerikkalaista kirjallisuutta. Satunnaisten kotimaisten uutuuksien lisäksi nykyään vain piipahdan venäläisissä klassikoissa ja sellaisessa eurooppalaisessa kirjallisuudessa, joka on myös angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä yleisesti luettua ja arvostettua.

Itävaltalainen Thomas Bernhard (1931–1989) on minulle siitä tärkeä kirjailija, että hänen teoksensa ovat jotain ihan muuta. Ne edustavat jotain sellaista, mitä olisi vaikea löytää amerikkalaisen proosan kentältä tai edes muiden eurooppalaisten modernistien tuotannoista.

Bernhardin teoksia on suomennettu yhdeksän: kolme romaania Teokselta sekä yksi romaani ja viisiosainen omaelämäkerta Lurra Editions -kustantamolta. Tuo Olli Sarravaaran suomennossarja ilmestyi vuosina 2011–2013, ja sen osat ovat Syy, Kellari, Hengitys, Kylmyys ja Muuan lapsi. Alkuperäisteokset ilmestyivät 1975–1982. Sarravaara on suomentanut Bernhardilta vuonna 2008 myös Betoni-romaanin, alkujaan vuodelta 1982. Kaikki Bernhard-suomennokset täyttävät kulttuuriteon mittaluokan, ja erityisesti Lurra Editionsille nostan hattua.

Teoksen julkaisema kolmikko on Tarja Roinilan loistavaa suomennostyötä. Hakkuu. Muuan mielenkuohu ilmestyi 2007 (alkuteos 1984), Haaskio 2009 (alkuteos 1983) ja Vanhat mestarit tänä keväänä (alkuteos 1985). Tutustuin Bernhardiin aikanaan tuon Hakkuun kautta enkä ole siitä vieläkään toipunut. Siinä ”taiteellisille illallisille” kutsuttu kirjailija istuu varjoisaan nurkkaan sijoitetussa nojatuolissa ja räimii täysin maanisella tavalla Wienin seurapiirejä. Itsemurhan tehnyt ja samana päivänä haudattu ystävä leijuu puhumattomassa tilassa ja luo räikeän kontrastin kaikkeen, mitä kirjailija ympärillään näkee.

Haaskio, aiemmin kirjoitettu mutta myöhemmin suomennettu, sisältää myös itsemurhan. Kertojan ystävä Wertheimer on tappanut itsensä – heistä kumpikaan ei toipunut opiskelusta pianistilegenda Glenn Gouldin kanssa. Kun he kohtasivat neron, he luopuivat vähitellen omasta kunnianhimostaan pianonsoittajina, ja Wertheimer ajautui lopulta riistämään hengen itseltään. Mitä mieltä oli jatkaa, kun nerous oli jo nähty? Tosin ei Glenn Gouldistakaan tullut kovin onnellista ihmistä – muistan itsekin Yle Teemalla esitetyn hienon The Genius Within: The Inner Life of Glenn Gould -dokumentin (joka löytyy kokonaisena myös YouTubesta). Bernhardin romaanissa soivat nämä Goldberg-variaatioiden verkkaiset sävelet.

Bernhardin teoksissa ahdistavat ja äärimmäiset asiat, itsemurhat ja kuolemat ja depressiot, kääntyvät käyttövoimaksi. Niistä vapautuu selittämätön lataus, eräänlainen hehku, joka saa näihin teoksiin elämää, totuutta ja kauneutta. Kaikkein yllättävin piirre Bernhardin maanisen synkässä pitkien virkkeiden vyöryssä on – nauru.

Teoksen tänä keväänä julkaisema Bernhard-suomennos Vanhat mestarit on alaotsikoltaan Komedia. Pohdin pitkään, miksi kirjailija on halunnut osoittaa moisen asian, mutta kirjan luettuani jäin käsitykseen, että kyseessä on modernistin kumarrus antiikin suuntaan: tässä teoksessa loppu on ”onnellinen” eikä päähenkilöitä syöstä tuhoon. Bernhard ei siis mielestäni pakota alaotsikolla lukijaa ottamaan komediallista lukuasentoa vaan sallii myös käänteisen tavan. Vanhoja mestareita voi lukea myös nauramatta.

Vanhat mestarit on muiden Bernhardin keskeisten teosten tapaan ”juoneltaan” yksinkertainen. Siinä tapahtuu hyvin vähän. 87-vuotias Reger on kutsunut hieman nuoremman ystävänsä Atzbacherin tapaamiseen Wienin taidehistorialliseen museoon lauantaina puoliltapäivin. Regerillä on ehdotus ystävälleen, mutta koska hän ei voi sitä heti paljastaa, seuraa monologimuotoinen selostus tapahtumien kulusta: siitä, miksi Reger on istunut kolmekymmentä vuotta samassa Bordone-salissa katsomassa Tintoretton Valkopartaista miestä, siitä, mitä mieltä The Timesin musiikkikriitikko Reger on Wienin esittävän taiteen nykyisestä tasosta, ja muun muassa siitä, mitä Regerin rakkaalle vaimolle tapahtui. Niin, kuolema on syvästi läsnä tässäkin teoksessa.

Bernhard on teoksissaan kääntänyt yhden kielellisen keinon ääriasentoon. Kyseessä on liioittelu, hyperbola. Jos Vanhojen mestareiden hienosta käymälävuodatuksesta irrottaa keskeiset väitteet, teksti näyttää tältä:

”Wienin käymälät ovat kertakaikkinen skandaali, edes Etelä-Balkanilta ei löydy ainuttakaan yhtä siivotonta käymälää – –  Wienissä ei ole käymäläkulttuuria, hän sanoi, Wien on kertakaikkinen käymäläskandaali – –  Wienistä löytyvät maailman saastaisimmat WC:t – –   Wien on pinnallisesti kuuluisa oopperastaan, mutta tosiasiallisesti Wieniä pelätään ja kammoksutaan sen käymälöiden takia – –  Kun Wienissä joutuu menemään vessaan, tuloksena on yleensä katastrofi – –  Wieniläiset ovat ylimalkaan likaisia – –  Wienin asunnot ovat vielä likaisempia kuin Wienin käymälät – –  Jos menee wieniläisen kanssa hänen asuntoonsa, suorastaan jäykistyy kauhusta – –  Myös ja ennen kaikkea Wienin kahviloissa käymälät ovat niin likaisia että ällöttää – –  myös Wienin ravintolat ovat likaisia, väitän että likaisimpia koko Euroopassa – –   Wienin käymälät ovat etovimpia paitsi Euroopassa myös koko maailmassa – –   Wieniläiset ovat todellakin Euroopan likaisinta väkeä ja on tieteellisesti todistettu, että wieniläinen käyttää saippuaa vain kerran viikossa.” (Sivuilta 103–106.)

Vuodatus syvenee ja hakee yhä uusia muotoja ja kohteita, mitä pidemmälle se etenee. Vähitellen likaisista käymälöistä edetään kokonaisen WC-lain laatimiseen ja eri kansakuntien käyttäytymismallien tyypittelyyn. Joku tosiaan saattaisi nähdä tämänkaltaisessa liioittelussa myös huumoria.

Huomattavan toisteisuuden, pitkien virkkeiden ja spiraalimaisten rakenteiden lisäksi Bernhardin teokset eivät ole muutenkaan erityisen kutsuvia ilmiasultaan. Teksti kulkee yhtenä valtavana muurina alusta loppuun, ilman minkäänlaisia kappalejakoja tai lukurakenteita. Tavallaan sekin vahvistaa hyperbolaa, kerryttää materiaalia siihen samaan suureen pyörteeseen, joka ahmii kaiken. Olisi kuitenkin kohtuutonta väittää, ettei Bernhardin toiston keskeltä löytyisi myös hienoja kiteytyksiä. Yksi suosikeistani on tämä museo-oppaan tulonmuodostusta koskeva tiivistys:

”Museo-opas ei ole muuta kuin turhamainen hölötysautomaatti, joka kytkee itsensä päälle opastuksen ajaksi, ja hölötysautomaatti papattaa yhtä ja samaa vuosi vuoden perään. Museo-oppaat eivät ole mitään muuta kuin turhamaisia taidelässyttäjiä, joilla ei ole taiteesta harmainta aavistusta, jotka käyttävät taidetta häikäilemättömästi hyväkseen omalla iljettävän hölöttävällä tavallaan. Museo-oppaat pyörittävät taidehölötyskonettaan koko vuoden ja tekevät sillä ison tilin.” (Sivu 84.)

Täydellistä hyperbolaa! Kaikkineen Vanhat mestarit sisältää runsaasti käyttökelpoisia ajatuksia taiteen arvioinnista, länsimaisen taiteen tilasta ja kitchin tunnistamisesta. Varsinaisena ydinajatuksena luen kirjan kohtauksen, jossa myös itse täydellisyys ajetaan kriisiin:

”Varokaakin pureutumasta syvälle taideteoksiin, hän sanoi, te pilaatte ne kaikki, nekin jotka ovat teille rakkaimpia. Älkää katsoko maalausta liian kauan, älkää lukeko kirjaa liian paneutuvasti, älkää kuunnelko musiikkikappaletta liian täysipainoisesti, te tuhoatte kaiken ja siten sen mikä maailmassa on kauneinta ja hyödyllisintä. Lukekaa sitä mitä rakastatte mutta älkää syventykö täysipainoisesti, kuunnelkaa sitä mitä rakastatte mutta älkää kuunnelko täysipainoisesti, katsokaa sitä mitä rakastatte mutta älkää katsoko täysipainoisesti. Koska olen aina katsonut kaikkea täydellisesti, aina kuunnellut kaikkea täydellisesti, lukenut aina kaiken täydellisesti, tai ainakin yrittänyt kuunnella ja lukea ja katsella kaikkea täydellisesti, on kaikesta lopulta ja viime kädessä tullut karmaisevaa, olen tällä tavoin tehnyt koko kuvataiteesta ja koko musiikista ja koko kirjallisuudesta jotain karmivaa, hän sanoi eilen.” (Sivu 45.)

Reger on tosiaan käyttänyt elämänsä taiteen pohtimiseen, yksityiseen ajatteluun. Tintoretton Valkopartainen mies toimii hänen vastinparinaan, eräänlaisena koetinkivenä. Maalauksessahan on vain tämä valkopartainen mies hyvin tummassa vaateparressa, pimeässä ja kuvattuna niin, että vain hänen kasvonsa ja toinen kätensä ovat näkyvissä. Teoksen hienoimpiin lukeutuvassa kohtauksessa vauras englantilainen saapuu Bordone-saliin vain nähdäkseen, että museon seinällä on todella sama Valkopartainen mies kuin hänen makuuhuoneensa seinällä – toisen täytyy olla väärennös! Reger ei hätkähdä siitäkään. Hän ei oikeastaan välittänyt edes ottaa selvää, miten juttu päättyi.

Vanhojen mestarien äärellä pysähdyin itsekin monta kertaa pohtimaan suhdettani kuvataiteeseen. Tunsin jatkuvasti pistoja sydämessäni, kun Reger suomi maalaustaidetta kuluttavaa massaa, museoihin rynniviä ihmislaumoja, jotka vain juoksevat salista toiseen ja ahmivat kaiken. Olen itsekin tehnyt niin – kukapa ei olisi. Sentään niihin iljettäviin, kannettaviin museonauhureihin en ole ikinä sortunut. Mutta ei sekään minua pelasta, kun oikein ryhdytään tarkastelemaan. Täydellisyydestä ollaan niin kaukana kuin vain on ikinä mahdollista.

Synkän taidekritiikin ja länsimaisen kulttuurin syvän rappion ääressä Reger hakee kaikesta huolimatta lohtua – taiteesta. Umpikujassa ollaan, joten nautitaan nyt edes siitä. Teoksen nimi ja olennainen johtoajatus nousevat näistä virkkeistä:

”Ilman ihmisiä meillä ei ole pienintäkään henkiinjäämisen mahdollisuutta, vaikka olisimme ottaneet seuralaisiksi kuinka monta hengen jättiläistä ja kuinka monta vanhaa mestaria tahansa, he eivät korvaa ihmistä, sanoi Reger, loppujen lopuksi kaikki nuo niin sanotut hengen jättiläiset ja niin sanotut vanhat mestarit jättävät meidät yksin ja saamme nähdä, että nämä hengen jättiläiset ja vanhat mestarit päälle päätteeksi pitävät meitä pilkkanaan ja saamme todeta, että olemme eläneet kaikkien hengen jättiläisten ja kaikkien vanhojen mestarien kanssa yksinomaan pilkallisissa väleissä.” (Sivu 184.)

Pilkallisissa väleissä vanhojen mestarien kanssa – mikä kohtalo ihmisellä, joka on katsellut kolmekymmentä vuotta vanhan mestarin Tintoretton yhtä maalausta. Vanhat mestarit jättävät meidät yksin, ja silti siinä on jotain lohdullista. Niin kuin on tässä romaanissakin, joka loppua kohti muuttuu yhä surumielisemmäksi. Lopussa nauru kuitenkin vapauttaa.

Edit 14.7.2013 klo 21.05: Bernhardin teoksia on suomennettu yhdeksän. Lurra Editionsin vuonna 2008 julkaisema Betoni-suomennos lisätty joukkoon mukaan.

Kadonneet ja unohtuneet

E.L. Doctorow (s. 1931) kuuluu niihin amerikkalaiskirjailijoihin, joita olen aina arvostanut mutta jotka ovat silti jääneet hiukan unohduksiin. Mielestäni Doctorowin Danielin kirja (The Book of Daniel, 1971) ja sitä seurannut Ragtime (1975) ovat edelleen aikakautensa parasta amerikkalaista kaunokirjallista fiktiota: yhteiskunnallisesti tarkkanäköistä, aikakäsitykseltään oivaltavaa, ilmaisultaan lennokasta.

Viimeisen 20 vuoden aikana Doctorow on julkaissut harvoin. Vuonna 2005 häneltä ilmestyi Marssi (The March, suom. 2007), jonka karrikoivasta tyylistä en liiemmin pitänyt. Teos oli muuten tuolloin Pulitzer-palkintoehdokkaana toisen samannimisen teoksen kanssa (palkinnon voittanut Geraldine Brooksin March ei sekään kyllä kolahtanut minuun). Viimeksi Doctorow on tarttunut Homer ja Langley Collyerin (1881–1947) tositarinaan. Vuonna 2009 ilmestynyt Homer ja Langley -romaani saatiin suomeksi tänä keväänä, Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Homer on tarinan sokea Homeros, joka panee tapahtumia paperille ja tekee selkoa veljesten omalaatuisesta elämästä 1900-luvun alkuvuosista eteenpäin. Heidän isänsä on ollut tunnettu newyorkilainen naistenlääkäri, jonka ostamassa talossa Fifth Avenuen ja 128th Streetin kulmassa veljekset elävät herroina sen jälkeen, kun sekä isä että äiti ovat kuolleet espanjantautiin. Homer on ollut nuorena lupaava pianisti mutta sokeutunut vähitellen. Langley on veljeksistä se eksentrisempi: hän käy päivittäin ostamassa kioskilta kaikki mahdolliset lehdet ja uneksii koko maailman tapahtumat kertovasta sanomalehdestä (siis vähän niin kuin internetistä). Kun Langley palaa ensimmäisestä maailmansodasta, hän on entistä erikoisempi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaroiden hamstraus etenee olohuoneeseen pysäköityyn T-mallin Fordiin saakka, hulluus alkaa olla kaikkien nähtävissä.

Jälleen kerran Doctorow venyttää todellisuuden rajoja. Hänen tarinassaan veljekset syntyvät vähän toisella tavalla kuin oikeasti, ja he myös elävät 1980-luvulle saakka – siis nelisenkymmentä vuotta pidempään kuin todelliset vastineensa. Tämä kaikki on tietysti tarkoituksenmukaista, koska Doctorow haluaa esittää koko 1900-luvun keskeisen materiaalihistorian näiden veljesten kautta. Oikeassa elämässähän Collyerin veljesten asunnosta kuljetettiin ulos 140 tonnia tavaraa sen jälkeen, kun he olivat löytyneet sieltä kuolleina.

On tietysti toinen asia, miten hyvin tällainen tavara auttaa muodostamaan kuvaa yhdestä vuosisadasta ja sen arvomaailmasta. Esimerkiksi kaasunaamarit eivät avaa ainakaan minulle minkäänlaista huikaisevaa näköalaa 1900-luvun sotahistoriaan. Tähän olin oikeastaan hiukan pettynyt, ettei tavarapaljouden esittelystä kaikilta osin synny paljon muuta kuin yksityiskohtien luettelomaista selostusta. Ongelma on hiukan samankaltainen kuin Marssissa: kun kaikki mahdollinen raahataan näkösälle ja marssitetaan lukijan silmien edestä, mikään ei oikein jää mieleen.

Paitsi ettei asia ole tällä kertaa aivan näin mustavalkoinen. Homer ja Langley on tarinana paremmin hallittu kuin Marssi, ja veljesten asuntoon rakentuva jätevuori toimii kokonaisuudessaan vaikuttavana kuvana materialistisesta vuosisadasta. Hautautuminen romun keskelle ja mustien ikkunaluukkujen taakse on haikea kohtalo, kun samaan aikaan ympärillä aukeaa suurkaupunki täynnä elämää. Sokean ja vähitellen myös kuuroutuvan Homerin kertomus kuvaa tarkasti sitä, miten Harlemissa sijaitsevan kivilinnan läpi ovat aikojen saatossa kulkeneet gangsterit, katutytöt, pianonsoiton oppilaat, apulaiset, hipit, muusikot. Hamstraaminen on itsessään syvästi surullista, ja hautautuminen kirjapinojen ja lehtikasojen ja kaiken mahdollisen käyttökelvottoman romun keskelle tekee veljesten kohtalosta suorastaan musertavan. Olennainen tulee näissä virkkeissä:

Siinä elämänvaiheessamme talo oli vaarallisesti risteilevien polkujen labyrintti, täynnä esteitä ja umpikujia. Jos valoa oli tarpeeksi, sanomalehtipaalien välissä mutkittelevia käytäviä pistin pystyi liikkumaan, tai reitin saattoi löytää myös ujuttautumalla sivuttain sekalaisten rojuröykkiöiden välistä – kasoissa oli pianojen sisuksia, virtajohtoihin käärittyjä moottoreita, työkalulaatikoita, maalauksia, autonosia, renkaita, pinottuja tuoleja, antiikkilamppuja, paikoiltaan siirrettyjä vanhempiemme kalusteita, rullalle käärittyjä mattoja, vaatekasoja, polkupyöriä – mutta liikkuminen edellytti sellaisia luontaisia kykyjä kuin sokealla miehellä, joka aistii esineiden paikat ilman siirtymien perusteella ja pääsee siten huoneesta toiseen tappamatta matkalla itseään. (Sivu 162.)

Hienosti kiteytetty ajatus: ihmisen täytyy olla sokea selvitäkseen tässä materialistien maailmassa.

Homer ja Langley ei yritä olla Suuri Amerikkalainen Romaani, vaikka ainekset ovat mahtipontiset, jopa suuruudenhullut. Kaiken keskellä huomasin miettiväni, miksi Doctorow on kirjailijana niin monimutkainen tapaus, yhtä aikaa arvostettu ja unohdettu. Sitten havaitsin tämän lauseen, joka on painettu suomennetun teoksen kansiliepeeseen: ”Häntä on kiitetty erityisesti taidosta yhdistää mukaansatempaava tarina asiantuntevasti kuvattuun miljööseen.”

Kirjojen kansitekstit kuuluvat vaikeimpien kirjallisuudenlajien joukkoon, mutta tuo on jo suorastaan kiusallista. Kunpa edes passiivi olisi korvattu jollain aktiivisella vaihtoehdolla! Syntyisi aivan erilainen vaikutelma, jos kansiliepeessä lukisi vaikka Michiko Kakutanin ylistämä... tai James Woodin arvostama... tai oikeastaan mitä tahansa yksilöityä. Mukaansatempaava tarina ja asiantuntevasti kuvattu miljöö sopisivat melkein kehen tahansa tunnettuun amerikkalaiseen kirjailijaan. Ennemmin kiinnittäisin huomiota Doctorowin omaperäiseen aikakäsitykseen: hänen teoksissaan aika taipuu. Anakronismeissaan Doctorow on aidosti ovela.

Mutta miksi en kaikesta huolimatta osaa ylistää Doctorowia? Miksi en muista nostaa häntä esiin keskusteluissa, osoittaa jotenkin tätä mykkää arvostustani? Asia askarruttaa minua.

Doctorowin unohtamista Suurimpien Amerikkalaiskirjailijoiden listalta voi tarkastella myös genren näkökulmasta. Doctorowin leipälajina on historiallinen fiktio, eikä se ole lajityyppinä lähtökohtaisesti villitse suuria kansanjoukkoja aikalaiskeskusteluissa. Doctorowin romaanit sijoittuvat Yhdysvaltain historian murroskohtiin, ja moni niistä on vielä melko lähellä. On vielä vaikea hahmottaa, onko Doctorowin näkemys niistä ainutlaatuinen ja kestävä. Kaiken lisäksi hän taivuttelee todellisuutta mielensä mukaan, vaihtaa faktoja paremmin tarinaan sopiviin fiktiivisiin elementteihin. Olen myös taipuvainen ajattelemaan hänen romaaniensa filmatisointeja niin, että ne ovat jättäneet julkisessa keskustelussa alkuteokset varjoonsa – Dustin Hoffmanin tähdittämä Billy Bathgate ja Milos Formanin ohjaama Ragtime ainakin.

Myönnän, etten ole kokenut varsinaista tunnemyrskyä yhdenkään Doctorowin teoksen ääressä. Kun arvostaminen on jo valmiiksi hiljaista ja älyperäistä, hehkuttaminen jää vähiin myöhemminkin. Arvostan, mutta en fanita. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Doctorow erityisesti tarvitsisi minulta minkäänlaista suosionosoitusta: hänelle löytyy varmasti myös äänekkäitä kehujia maailmalta.

Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn muitakin itseltäni vuosiksi unohtuneita mutta suuresti arvostettuja amerikkalaisia tekijöitä. Sellaisia olisivat ainakin Don DeLillo, John Edgar Wideman ja Carol Shields. Mutta pitäisikö fanitusta ylipäätään pitää kaunokirjallisuuden mittarina? Jos kyllä, mistä se kertoisi?

Hipsterikirjallisuutta

Varmaan moni muukin kiinnostui Tao Linistä Hesarin taannoisen jutun perusteella. Millainen kirjailija on tämä 29-vuotias newyorkilainen, jonka teoksissa nykyteknologia ja sosiaalinen ahdistus paiskaavat kättä?

Tartuin Tao Linin pienoisromaaniin Shoplifting from American Apparel (Melville House, 2009). Se kertoo masentuneesta Samista, joka vetelehtii, elää varastelemalla, syö muroja soijamaidolla ja on kirjailija. Sam ei vain tunnu saavan kovinkaan paljon aikaiseksi kirjallisella rintamalla, koska hänen aikansa kuluu Gmailin chatissa ja yleisessä sosiaalisessa bondailussa. Masentuneeksi Sam on tosiaan aivan yllättävän sosiaalinen, ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä.

Teos marssittaa lukijan eteen koko joukon amerikkalaista arkipäivän esineistöä, New York Timesin Style Guidesta Wendy’sin hampurilaisten kautta Bret Easton Ellisin romaaneihin, Rilo Kileyn levyihin ja Odwallan mehuihin. Samin ja hänen kavereidensa kulutusvimma kohdistuu pääosin vegeruokiin ja hipsterituotteisiin, joilla he voivat osoittaa elävänsä tietynlaista elämää. Gmail, Facebook, YouTube, Photobucket ja monet muut nettipalvelut täyttävät vuorokauden minuutit.

Juonta teoksessa on vain nimeksi. Sam suorittaa myymälävarkauden kahteen otteeseen – toisella kerralla American Apparelista ja toisella kerralla yliopiston tietokonekaupasta – ja jää kummallakin kerralla kiinni. Oikeanlaisen elämäntavan ylläpitämiseksi otetaan siis tietoisia riskejä. Samilla on myös yrityksiä tyttöystäväksi, ensin Sheila ja lopussa Audrey, mutta kummankaan kanssa hän ei pääse oikein alkua pidemmälle.

Teoksessa kerrotaan hyvin lakonisella kielellä haahuilusta ja jahkailusta, ja tämä tietty intohimottomuus oli ainakin minulle lukijana ajoittain lähes sietämätöntä. Jahkailusta on sentään kirjoitettu merkittäviä eepoksia, joissa on uudistettu kieltä ja luotu kokonaisia maailmoja, mutta tässä ei synny oikeastaan mitään. Sam ei pääse juuri missään maaliin, myymälävarkaudetkin jäävät vain yritelmiksi, kirjallisista hankkeista puhumattakaan. Jopa Samin ahkerasti harrastama masturbaatio vaikuttaa pohjimmiltaan täysin innottomalta.

Onko Tao Lin kupla? Onko tämä pienoisromaani kupla? Kysymykset ovat retorisia, ja ne toistuivat mielessäni koko lukuprosessin ajan – uskon, että se on ollut myös tekijän tarkoituksena. Sisällyksettömyydestä on tehty performanssi, jossa kyseenalaistaminen toimii käyttövoimana. Kannattaako tällaista nollasisältöä edes kertoa, kuvailla, kirjoittaa? Mikä on lähtökohtaisesti luomistyön arvoista? Jo teoksen takakansiteksti on tältä kantilta katsottuna häikäilemättömän provokatiivinen: ”The inmate with a mop held back the inmate without a mop.”

Näinhän taideteoreettisia virityksiä rakennetaan; tällaisista on Amerikassa varmaan yksityiskohtaisia oppikirjojakin. Elämän tarkoituksettomuudesta todistetaan kirjoittamalla siitä juuri sellaisena kuin se ympärillä näkyy. Ja jos lukijana kyseenalaistaa sen, teos kysyy vastakysymyksen: jos elämä ei ole tätä, mitä se sitten on? Vastaukset siihen olisivat alkuperäistä teosta arvokkaampia, ellei teos pyrkisi kaikessa aina muistuttamaan itsestään liikkeellepanevana voimana. Että se sai lukijansa ”ajattelemaan”.

Rivakassa dialogissaan Shoplifting from American Apparel tuntuu ihan tuoreelta, vaikka repliikeissä näkyy samanlainen poseeraus, joka häiritsi ainakin minua läpi koko tekstin. Ollaan yhtä aikaa naivistisia ja näennäisen oppineita, pinnallisia ja korostetun syvämietteisiä, täysin latteita ja vimmatun intertekstuaalisia. Kirjallisia ja populaarikulttuurisia viitteitä satelee joka suuntaan, mutta kaikki tuntuu yhtä merkityksettömältä. On vain tämä Sam, joka vähän näpistelee ja chattailee. Ja kun hän joutuu oikeuteen, hän toimii näin:

Around 10 a.m. Sam was called into a very small room where he sat opposite a public attorney. “You have no prior arrests, you’ll get one day community service with a fine,” said the public attorney through bars. 

“I have a prior arrest,” said Sam. 

The public attorney stared at Sam.“Don’t say that,” she said. “Don’t tell me that.”

”Oh,” said Sam. “Okay. Thank you.”

Vaikea tällaista pienoisromaania on arvioida muuna kuin osana kirjallista performanssia. Enkä voi yhden satasivuisen tekstin perusteella leimata kirjailijaakaan lahjattomaksi. Mutta jotenkin tuntuu, että Tao Lin on Twitterissä paljon kiinnostavampaa seurattavaa kuin tällaisessa painetussa muodossa.

Silmänkääntäjän evankeliumi

En muista yhtään romaania, jolla olisi ollut lukemisen kannalta näin häiritsevä nimi: J.M. Coetzeen vastikään ilmestynyt teos on nimeltään The Childhood of Jesus. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, onhan romaanimuotoisia Jeesus-elämäkertatulkintoja tehty kasapäin, mutta häiriö tuleekin nyt toisesta suunnasta. Koko romaanissa ei puhuta Jeesuksesta eikä kristinuskosta sanaakaan.

Teoksen päähenkilöinä ovat Simón ja David, jotka saapuvat Belstar-laivalla Novilla-nimiseen kaupunkiin. Tuntematon, eteläamerikkalaiselta vaikuttava maa on eräänlainen sosialistinen utopia, josta ei leipä lopu. Simón on aikuinen mies, joka on ottanut laivamatkalla kuusivuotiaan Davidin hoitaakseen – poika on kadottanut kirjeen, johon oli kirjoitettu tiedot hänen vanhemmistaan. Simón päättää auttaa Davidia löytämään kadonneet vanhemmat Novillasta. Kaikille mies toistaa saman asian heidän suhteestaan: ”Not my grandson, not my son. But I am responsible for him.”

Alkuasetelma on yksinkertainen, mutta siitä purkautuva juoni on harvinaisen mutkikas. Simón ja David saavat pitkällisten selvittelyiden jälkeen katon päänsä päälle, vaatimattoman lähiökorttelin asunnon. Simón pääsee töihin ahtaajaksi satamaan, David menee kouluun. Vanhempien etsintä jatkuu. Davidin koulukaverina on Fidel, ja sitä kautta Simón tutustuu Fidelin äitiin Elenaan ja aloittaa tämän kanssa intohimottoman suhteen.

Yhtenä päivänä Simón ja David näkevät paremmalla La Residencia -asuinalueella naisen, joka pelaa tennistä. Simón päättää, että kyseessä on Davidin äiti, eikä David pane vastaan. Lopulta tämä lapseton Inés saapuu lähiöön, ottaa Davidin pojakseen ja muuttaa Simónin tilalle asuntoon. Simón siirtyy tieltä pois ja hankkiutuu satamaan epämääräiseen asujaimistoon. Naisen mukana tulevat myös tämän omituinen veli Diego ja susikoira Bolivar.

Simón jää Davidin kummisedäksi ja joutuu katsomaan pitkään sivusta, miten Inés muuttuu ylihuolehtivaksi äitihahmoksi, joka suosii täydellistä eristäytymistä. Inés näyttää itsekin olevan vakuuttunut, että hän todella on Davidin äiti. Kun koulussa tulee ongelmia yliälykkään ja arrogantin Davidin kasvatuksessa, Inés käy opettajan kimppuun kuin tiikeri. Kuusivuotias poika on sentään lukenut jo Don Quijoten!

Koko romaanin ajan punnitsin mielessäni nimeä: The Childhood of Jesus, Jeesuksen lapsuus. Allegoriselle tulkinnalle tulee vihjeitä pitkin matkaa – esillä on toistuvasti leipää ja kalaa, Inés uskoo olevansa Davidin oikea äiti vaikka ei ole koskaan synnyttänyt, kuusivuotiaalla pojalla on radikaali käsitys ihmisyydestä, hän harrastaa yliluonnollisia asioita ja pakenemistemppuja – mutta mitään yksiselitteistä avainta ratkaisulle ei näy missään. Millainen evankeliumi tämä oikein on? Entä mikä mies on tämä Simón, jonkinlainen ahtaajaksi tekeytynyt puuseppä? Miksi hän on ylipäänsä lähtenyt matkalle, rakentamaan uutta elämää? Miksi hän on niin voimakkaasti kiintynyt poikaan, jota ei pohjimmiltaan tunne eikä oikein ymmärräkään?

Novilla on kaupunkina omituinen, koko yhteiskuntajärjestys tuntuu kummalliselta. Ihmisillä on paljon leipää, mutta heiltä puuttuu kyky juhlia, luoda vahvoja yhteisöllisiä suhteita, suhtautua asioihin intohimoisesti. Hyväntahtoisuus on termi, joka toistuu jatkuvasti: kaupungin ihmiset ovat aivan häiritsevän hyväntahtoisia, mutta heidän avuliaisuutensa raja kulkee järjestelmän rajoissa. Näyttää kuin tämä sosialistinen yhteiskuntamalli olisi tehnyt heistä loputtoman sovinnaisia, ja sovittelun mahdollisuudet loppuvat vasta byrokratiaan. Kaupungin oikeusjärjestelmä ei vaikuta kovin toimivalta, mutta siihenkin suhtaudutaan täysin annettuna. Etenkin romaanin loppupuolen käänteissä Simón, Inés ja David muuttuvat yhteisössään harvinaisen radikaaleiksi. Yksi hienoimmista hetkistä koetaan koulussa, jossa señor León koettelee Davidia:

’(...) Now show us how you write. Write, Conviene que yo diga la verdad, I must tell the truth. Write it. Con-viene.’ 

Writing from left to right, forming the letters clearly if slowly, the boy writes: Yo soy la verdad, I am the truth. 

’You see,’ says señor León, turning to Inés. ’This is what I had to deal with day after day after day while your son was in my class. I say, there can be only on authority in the classroom, there cannot be two. Do you disagree?’

Silti en ymmärrä, miten teoksen raskasrakenteinen yhteiskunta-analyysi liittyy Jeesuksen lapsuuteen. Tavallaan tuntuu, että olen vähällä saavuttaa tuon ymmärryksen, mutta jokin tässä palapelissä ei vain loksahda kohdalleen. Mitä tästä pitäisi ajatella? Mihin näiden Jeesus-tulkintojen tulisi johtaa? Mitä Coetzee on ajanut tällä kaikella takaa? Mietin myös, miten olisin lukenut tämän teoksen, jos nimi olisi ollut tavanomaisempi: Simón ja David. Pojan elämä. Novillan mestari. Barbaarit tulevat.

Häiritsevän nimen ansiosta romaani kuitenkin toimii. En muista, milloin olisin viimeksi joutunut askaroimaan näin ankarasti, jotta ymmärtäisin edes jollain tasolla, mitä olen lukemassa. Teksti sinänsä on kieleltään suoraviivaista, paikoin lakonista, mutta kun kokonaisuus ei jäsenny, ymmärtämiseen saa nähdä vaivaa.

Coetzeen tuotannon mittapuulla en kylläkään lukenut tätä kaikilta osin mielikseni, sen verran puuduttavaa yhteiskunta-analyysiä etenkin teoksen alkupuoli sisälsi. Ja loppupuolella juoni meni niin äärimmäisyyksiin, etten hämmästynyt enää oikein mistään – jopa uskomattomimmista käänteistä tuli banaaleja, kun niitä tuli riittävän monta. En esimerkiksi mitenkään voinut uskoa Inésin toimivan niin kuin hän toimi – hänhän jätti nopeasti koko elämänsä ja ilmoittautui pojalle äidiksi tuosta vain ja esiintyi sen jälkeen kuin äiti. Rakenteellisesti teos olisi voinut muuttua mielenkiintoisemmaksi rikotulla kronologialla tai näkökulmavaihdoksilla. Kohtauksesta toiseen etenevän lineaarisen rakenteen muokkaaminen olisi ollut perusteltua, mutta luultavasti sen seurauksena teoksesta olisi tullut nykyistä vaikeaselkoisempi.

Coetzeeta on kyllä pakko arvostaa. Nobelin jälkeenkin hänen tuotantonsa on ollut keskimäärin todella korkeatasoista, eikä JC ole todellakaan mennyt sieltä, missä aita olisi ollut matalin. Myös The Childhood of Jesus on taiteellisesti kunnianhimoinen teos, joka ei päästä lukijaa helpolla. Älyllinen pähkinä on kuitenkin niin kova, että kovinkaan syvältä tämä ei minua koskettanut.

Kuolema englantilaisittain

Pohdin pitkään, onko minulla mitään mielekästä sanottavaa Julian Barnesin Levels of Life -teoksesta, jonka luin tuoreeltaan pari viikkoa sitten. Sitä oli hankala lähestyä, se oli työläs lukea ja – kuten arvata saattaa – siitä on nyt myös vaikea kirjoittaa. Haluan kuitenkin yrittää, koska silloin lopputulos on yleensä mielenkiintoisin. Katsotaan, mitä tästä tulee.

Julkisuus on leimannut Levels of Lifen kuolleelle vaimolle kirjoitetuksi elegiaksi. Julian Barnesin vaimo, kustannustoimittaja Pat Kavanagh kuoli syksyllä 2008 aivokasvaimeen, 68-vuotiaana. Sattumalta juuri tuota edeltäneenä keväänä Barnes oli julkaissut vanhempiensa kuoleman ympärille rakentuneet perhemuistelmateoksen Nothing to be Frightened of. Luin sen vasta seuraavana talvena, jolloin tietenkin tiesin Barnesin vaimon kuolemasta. Se muutti lukemiseni sävyä. Sen takia olin ikään kuin jo perehtynyt Barnesin ajatuksiin läheisen ihmisen kuolemasta, kun tartuin tähän Levels of Lifeen.

Päällimmäinen tunteeni on pettymys. Tuntuu kuitenkin vaikealta arvostella Barnesia, koska hän on tarttunut äärimmäisen henkilökohtaiseen ja kipeään aiheeseen ja varmasti tehnyt valituissa puitteissa parhaansa. Mutta jos katson Levels of Lifea ”puhtaasti” kaunokirjallisuutena, sen paralleelirakenne ontuu, se lähtee kiertelevästi liikkeelle eikä siinä lopulta mennä riittävän syvälle. Saanko sanoa näin, kun Barnesin vaimo on kuollut ja omani elossa? Saanko sanoa näin, vaikka en ymmärrä elämästä mitään ja Barnes ymmärtää siitä melkein kaiken? Kirjailija kuitenkin päästää itsensä liian helpolla, piiloutuu ylimalkaisen tarinakuvion taakse, suojelee itseään.

Tällaisessa teoksessa pitäisi repiä kaikki auki, osoittaa sormella asioita, huutaa koko maailmalle oma pettymyksensä. Sytyttää tweedtakki tuleen, polttaa kirjastohuone, silpoa tohvelit, jättää kylpyhuoneen hanat valumaan. Barnes on kaikessa tyylitietoisuudessaan nyt hankalassa välissä. Sen sijaan, että hän vuodattaisi tuskansa ja päästäisi raivonsa irti, hän ottaa käteensä Antonio Tabucchin Kertoo Pereira -romaanin ja pohdiskelee sitä. Se on kieltämättä loistava teos, mutta tämä ei ole paikka jäädä sen ääreen.

Odotin teoksen keskittyvän vaimon kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan. Sen sijaan alkujakso käsitteleekin kuumailmapallojen historiaa. Barnesilla on kekseliäs rakenneidea, niin kuin yleensä, mutta tällä kertaa se ei mielestäni palvele tarkoitustaan. Jokainen teoksen kolmesta jaksosta alkaa samaan tyyliin: ”You put together two things that have not been put together before.” Ensimmäisessä se jatkuu: ”And the world is changed.” Toisessa jatko muuttuu: ”...and sometimes it works, sometimes it doesn’t.” Kolmannessa on vielä omansa.

Kahden lähtökohtaisesti toisiinsa kuulumattoman asian törmäyttäminen kuuluu kirjallisuuden klassisiin strategioihin (mennään katsomaan jäätä tropiikissa, sielunvihollinen saapuu kuolevaisten keskelle, pankkiiri paloittelee ihmisiä, rakkaus syttyy sodassa). Barnesin konfliktit tässä teoksessa eivät kuitenkaan puhuttele minua, ja minulle lukijana syntyy ongelma, kun kaikki on ladattu niiden varaan.

Ensimmäisessä jaksossa (The Sin of Height) kerrotaan, miten kuumailmapallojen ja valokuvauksen kehitys kietoutuivat toisiinsa. Keskushenkilönä on muuan Nadar eli Félix Tournachon (1820–1910), joka oli sekä valokuvauksen että kuumailmapallolentojen pioneeri. Nadarin lisäksi esitellään kaksi muutakin historiallista henkilöä, eversti Fred Burnaby ja laulajatar Sarah Bernhardt. Tyylinä on eräänlainen barnesiaaninen historiankirjoitus, jollaisena voi pitää esimerkiksi hänen teostaan A History of the World in 10 ½ Chapters vuodelta 1989.

Toisessa jaksossa (On the Level) kerrotaan eversti Burnabyn ja Sarah Bernhardtin romanssista 1870-luvun Pariisissa. Siihen liittyvät myös Nadarin ottamat valokuvat, eikä Barnes paatunena frankofiilinä voi jättää pois Englannin ja Ranskan välisten suhteiden pohdintaakaan. Tyylilaji on novellimainen, historiallisista faktoista kasvaa dialogeilla höystetty kertomus. Jakso on teoksen puuduttavin, ja sen pointti jäi minulle osin hämäräksi.

Kolmas ja viimeinen jakso (The Loss of Depth) kertoo vihdoin Barnesin elämästä hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyylilaji vaihtuu jälleen, tällä kertaa pohdiskeleviksi muistelmiksi. Jakso alkaa lupaavasti.

You put together two people who have not been put together before. Sometimes it is like that first attempt to harness a hydrogen balloon to a fire balloon: do you prefer crash and burn, or burn and crash? But sometimes it works, and something new is made, and the world is changed. The at some point, sooner or later, for some reason or that, one of them is taken away. And what is taken away is greater than the sum of what was there. This may not be mathematically possible; but it is emotionally possible.

En ollenkaan väheksy Barnesin havaintoja, joista parhaat ovat pysäyttävän tarkkoja: ”Grief, like death, is banal and unique.” – ”Griefs do not explain one another, but they may overlap.” Barnes kertoo elämästään vaimon kuoleman jälkeen, mutta tavalla, joka ei yllätä. Kaikki tuntui minusta jotenkin niin ylevältä ja hallitulta, ettei se koskettanut. Jalon oopperaharrastuksen rinnalle olisi tarvittu jotain alhaista, jotta surun käsittely näyttäisi lukijalle inhimillisemmältä. Entisenä sanakirjantekijänä Barnes tutkii sanoja ja sanontoja (miksi puhutaan vaikkapa surutyöstä?), mutta ei altista itseään, ei tunkeudu minkäänlaiselle epämukavuusalueelle. Sen takia teksti jää minulle etäiseksi, vaikka koko tuotannon lukeneena luulen tietäväni, millaisesta kirjailijasta on kyse.

Teostasolla näen ongelman näiden jaksojen rakennelmallisessa luonteessa. Minun silmiini ne eivät näytä orgaanisilta, niiden keskinäiset suhteet ovat syntyneet muulla tavalla kuin satunnaisella törmäyttämisellä. Teos näyttää siis siinä mielessä oman ideansa antiteesiltä. Toki näistä kolmesta jaksosta voi tehdä hienoja tulkintoja siitä, miten korkeuksista tullaan maan pinnalle ja lopulta sukelletaan pinnan alle, mutta valitettavasti teksti ei kuitenkaan pääse siitä juurikaan pidemmälle. Idea ei kasva itseään suuremmaksi. Löytämisen riemusta alkanut teos päättyy menetyksen suruun, mutta minkäänlaisena yllätyksenä se ei tule.

Voi tietenkin olla, että olen tehnyt itse itselleni tämän loukun, koska olen tottunut odottamaan Barnesilta aina jotain valtavaa. Romaaneissa se on monesti toteutunut, näissä esseemäisissä teoksissa ei niinkään (kuten olen kirjoittanut myös aiemmin). Sen sijaan, että Barnes näyttäisi ärtymyksensä, hän vain pohdiskelee sitä, kertoo sen ulottuvuuksista. Korostan vielä, etten ollenkaan väheksy Barnesin kokemusta ja sen syvyyttä – päinvastoin, tunnen sen ääressä juhlallista hiljentymisen tarvetta. Mutta kaunokirjallisella tasolla en Levels of Lifesta syttynyt.

Aikoinaan Kingsley Amis puuskahti Barnesista: ”I wish he’d shut about Flaubert.” Joku voisi varmaan jo sanoa minullekin: ”I wish he’d shut about Barnes.”

Huomenna hän ei tule

Dave Eggersin muistelmaromaani A Heartbreaking Work of Staggering Genius (2000) teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Tajusin jokin aika sitten, etten ole uhrannut Eggersin kirjailijanuralle ajatustakaan tuon teoksen jälkeen. Päätin korjata tilanteen.

Minulla taisi käydä hyvä tuuri. A Hologram for the King ilmestyi viime vuoden lopulla, ja vaikka siinä ei ole juuri jälkiä Eggersin esikoisteoksen villistä ja vapaasta postmodernismista, romaani on jokseenkin loistava. Se on kerronnaltaan monin tavoin perinteinen, mutta silti kokonaisuus on yllättävä ja onnistunut.

Ennen kaikkea A Hologram for the King on hieno kuvaus välitilasta. Tarinan motiivina on pettymys ja kerronnan metodina antikliimaksi. Täydellisesti loksahtavien juonikuvioiden ja villinä ryöppyävien rakkaustarinoiden maailmassa se on kummajainen: romaani, jossa lähestulkoon kaikki roikkuu ilmassa, valmiina tapahtumaan hetkenä minä hyvänsä. Paitsi ettei mitään oikein tapahdu. Se kertoo tehokkaaksi viritetystä liike-elämästä, jossa korskea soturi joutuu ottamaan tehtäväkseen hahmottoman odottamisen. Yhtäkkiä kaikki maailmassa on vain yhden wlan-yhteyden varassa.

Romaanin päähenkilö Alan Clay, 54, on viimeisellä rannalla. Amerikkalaista unelmaa tavoitellut Alan on epäonnistunut melkein kaikessa: työpaikat ovat lähteneet alta yksi kerrallaan, avioliitto on purkautunut, pettymyksiä on tullut toisensa perään. Tytär odottaa häneltä enää rahalähetystä lukukausimaksua varten, ja sen Alan on päättänyt saada kerättyä vaikka väkisin. Hän on pestautunut hologrammeihin perustuvia konferenssikalustoja myyvän yhtiön palvelukseen ja saa tehtäväkseen myydä laitteet Saudi-Arabian kuninkaalle Abdullahille.

Sieltä tarina alkaa, Saudi-Arabian aavikkomaisemasta. Aikaerosta toipuva Alan on nukkunut Jeddan Hiltonissa pommiin, ja sen takia hän myöhästyy King Abdullah Economic Cityyn menevästä ainoasta bussista. Koko matka on vaarassa, tiimi odottaa häntä konferenssikeskuksessa, jotain on tehtävä. Hotellista järjestetään hänelle taksi, jota ajaa omalaatuinen Yousef. Hyvin nopeasti lukijalle selviää, että näitä ajomatkoja on jäljellä vielä monta – kuningas ei ole edes maassa. Kun Alan pääsee konferenssikeskukseen, hänelle selviää, että heidän tiiminsä on sijoitettu telttaan, jonka wlan-signaali ei riitä raskaan 3D-hologrammiyhteyden pyörittämiseen Lontoosta. Teltta on kaikkineen tilana huono esitykselle, eikä tiimiläisille ole tarjolla edes ruokaa, vaikka päivä on jo pitkällä. Mikään ei yksinkertaisesti toimi.

Ensimmäiset päivät sujuvat kiihkeässä kuninkaan odotuksessa, mutta vähitellen vireystaso alkaa laskea. Kuningas tuntuu matkustelevan koko ajan aivan muulla, vaikka KAEC:n (lausutaan kuten cake) paikalliset työntekijät vakuuttavat, että kuningas on tulossa viimeistään huomenna tutustumaan Alanin ja hänen tiiminsä hologrammilaitteistoon. Alan opettelee ulkoa lauseita, jotka korostaisivat mahdollisimman hyvin sitä, että hän on aikoinaan tavannut erään kuninkaan sukulaisen. Kaiken pitäisi olla kunnossa, vain kuningas puuttuu.

KAEC:n konferenssikeskuksessa Alan selvittää vimmatusti asioita päivästä toiseen. Mies nimeltä Karim al-Ahmad on kuulemma vastuussa kaikesta, mutta Karimia ei löydy mistään. Etsintäreissullaan Alan törmää sattumalta Hanneen, joka on kansainvälisessä konsulttifirmassa töissä. Alanin ja Hannen keskustelu on hieno esimerkki siitä, miten luontevasti ja terävästi tarina parhaimmillaan etenee.

Alan managed a smile. He had no idea if this whole thing was some elaborate joke on all of them. 

– Should I come back later? 

– Why would you do that? 

– You said Karim al-Ahmad would be back later. 

– Maybe, maybe not. Better just to check in tomorrow. 

The idea seemed at once exasperating and alluring, knowing there was absolutely nothing he could do the rest of the day. 

She smiled. – You’re from the East Coast? 

He nodded. He’d been trying to place her face and her accent and now he thought he had it. – You’re Danish. 

She squinted, tilted her hear. A reevaluation. 

– Not bad, she said. Have adjusted yet? The time change? 

– I haven’t slept in sixty-two hours. 

– Tragedy. 

– I feel like a pane of glass that needs to be shattered. 

– You have pills? 

– No. Everyone’s asking me that. I wish I did. 

She blinked meaningfully to him. – I have something.

Hanne antaa Alanille pullon kotipolttoista viinaa. Alanilla ei ole paljon muutakaan tekemistä kuin juoda taju kankaalle ja yrittää nukkua. Myöhemmin Hanne järjestelee hänelle lisää alkoholia, yhdet isot juhlat suurlähetystöporukoissa ja kahdenkeskisen illanvieton. Alan on turta ja välinpitämätön. Hänen niskastaan löytyy patti.

Tarina saa kummasti lisää kierroksia, kun Alan suorittaa humalapäissään tämän syöpäleikkauksen itse. Tarvitaan taas taksikuskia, sitten lääkäriä. Kaiken keskellä Alan yrittää pitää KAEC:ssa notkuvan tiiminsä tyytyväisenä, luonnostelee tyttärelleen kirjettä ja haluaa uskoa viimeiseen asti, että kuningas saapuu katsomaan heidän hologramminäytöksensä.

Päivästä toiseen taksikuski Yousef auttaa Alania, kuljettaa paikasta toiseen ja selittää Alanille outoa tapakulttuuria. Alabamassa vaihto-opiskelijana ollut Yousef toimii Alanille välittäjähahmona, Sancho Panzana ja tohtori Watsonina. Mutta Yousefilla itselläänkin on pieni pulma: suhde erään miehen vaimoon, ja se suhde on päässyt myös hiukan paljastumaan. Yousef tutkii autonrämänsä pohjan aina ennen liikkellelähtöä ja pelkää kaikkea, erityisesti kännykkäänsä.

Tietenkin Yousef joutuu lopulta tilanteeseen, jossa Alanin apua tarvitaan. Vuorille pakenemisen ja absurdin ammuskelun jälkeen Alan palaa taas arkeen, odottamaan. Hän päättää käydä vielä näyttämässä niskassaan olevaa arpea lääkärille. Sitten tämä naislääkäri Zahra saakin Alanin elämänhalun palaamaan. Sen seurauksena Alan huomaa, että välitilassa elämisessä on myös omat vaaransa. Siihen voi tottua.

A Hologram for the King tuntuu kaikessa älyttömyydessään hyvin todelliselta. Juonen palaset ovat tarkoituksella rosoisia, koska liike-elämän järjettömyyksiä ei voi oikein edes kuvata muulla tavoin. Kuitenkin tarinan ylätason ratkaisut – esimerkiksi hologrammi eräänlaisena modernisoituna kangastuksena ja seksuaalinen haluttomuus siihen yhdistyvänä pettymyksen kuvana – ovat keskenään yhteensopivia ja yllättäviä. Jos kafkamaisuudesta puhuminen ei olisi niin kulunutta, voisin viitata siihenkin. Eikä kaukana ole beckettmäisyyskään. Suurten esikuviensa tavoin A Hologram for the King on yhtä aikaa koomista ja täysin vakavaa. Se huvittaa, mutta ei naurata väkisin.