Rakkaus, kuolema & kehnot ajokorttikuvat

David Shields herätti suurta huomiota vuonna 2010 julkaistulla teoksellaan Reality Hunger. A Manifesto. Erinäisistä kreditoimattomista lainauksista koostettu teos oli provokatiivinen antiromaani, julistus siitä, miten uudenaikainen kaunokirjallinen teos tulisi rakentaa – ja samalla yksi esitys sellaisesta.

Toinen puoli minussa ihasteli Reality Hungerin häikäilemätöntä orgaanisuutta ja huoletonta nokkeluutta, toinen puoli taas inhosi sen poseeraavaa luonnetta ja dogmaattista tapaa pyrkiä määrittelemään kokonaista lajia. Sitä paitsi Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993, suom. 1996) tutki jo ennen internetin leviämistä hyvin samankaltaisia tulevaisuusskenaarioita; Calvino uskoi esseissään nopeuteen, keveyteen, täsmällisyyteen, näkyvyyteen ja moninaisuuteen, jotka sisältyvät myös Shieldsin arvokartalle. (Kuten kirjoitin viime kesäkuussa, hype on aina hypeä.)

Nyt Shields on julkaissut uuden teoksen, joka jatkaa siitä, mihin edeltäjä jäi. How Literature Saved My Life on Reality Hungeria henkilökohtaisempi yritys tutkia kaunokirjallisuuden merkityksiä kokevalle subjektille. Eli käytännössä kirjailijalle itselleen.

Huomaan, että ambivalenssini Shildsiä kohtaan on tallella. Toisaalta arvostan hänen pyrkimystään vakavan, henkilöön menevän kirjallisuuspohdinnan sanansaattajana. Arvostan tapaa, jolla hän käsittelee lajia: fragmentaarisuus ja luonnosmaisuus muuttuvat hänen käsissään usein luontevalla tavalla omaperäiseksi, ajatuksia herättäväksi koosteeksi. Shields ikään kuin kuratoi kirjallisuuskeskustelua, nivoo yhteen irtoajatuksia kirjallisuudesta, käy sellaista substanssiin menevää keskustelua, jota päivittäismediassa ei enää nykypäivänä käydä. Samalla näistä langanpäistä alkaa lukijalla herätä omia ajatuksia, jotka täyttävät fragmenttien välistä tilaa. Tunne on hiukan sama kuin silloin, kun huomaa kesken musiikin kuuntelun, miten ajatukset ovat olleet jossain ihan muualla jo monta minuuttia.

Toisaalta tunnen jälleen tulleeni kusetetuksi. Shields tekee tämän tahallaan! Ärsyynnyn suunnattomasti hänen omahyväisyydestään (jo alun vertaus runoilija Ben Lerneriin ”minun seuraavan sukupolven doppelgängerinäni” on kiusallinen), hänen kohtuuttomasta haudanvakavuudestaan kirjallisuuden ääressä, hänen toistuvista viittauksistaan vaimoonsa (jonka nimi on ”edelleen Laurie”), hänen toivottomasta itsekorostuksestaan (esimerkiksi typeristä pohdinnoista siitä, millaista identiteettityötä Brownin ”vähempiarvoisessa” Ivy League -eliittiyliopistossa opiskelu pakottaa ihmisen tekemään).

Kaikkineen näin totinen analyysi kirjallisuuden merkityksestä ihmiselle muuttuu tavallaan tarkoitusperiensä vastaiseksi. Se tyhjentää itse itsensä ja muuttuu latteaksi julistamiseksi:

Acutely aware of our mortal condition, I find books that simply allow us to escape existence a staggering waste of time (literature matters so much to me I can hardly stand it).

Teoksen köyhin jakso on sen pisin, ”Fifty-five works I swear by”, jossa Shields listaa itselleen tärkeät teokset. Paneutuminen ei kuulu Shieldsin hyveisiin, ja lista on yksinkertaisesti vain lista. Sen lukeminen on yhdentekevää, koska perustelut eivät pyri oikeastaan mihinkään muuhun kuin tarpeettomaan itsekorostukseen. Tavallaan koko How Literature Saved My Life on oman sanomansa vanki: Kirjallisuus on pelastanut David Shieldsin, mutta mitä siitä? Eikö koko pelastaa-sanakin ole jo niin suuri, että se hävettäisi tällaisessa yhteydessä ketä tahansa? Ei, lohdutus ei riitä – pitää tarjota pelastusta.

Kaikkineen How Literature Saved My Life on kuitenkin kiistattoman kunnianhimoinen yritys konseptoida kirjallisuuden syvintä olemusta. Muistan, että aikoinaan eräällä kirjailija Antero Viinikaisen luennolla kuulin nasevan tiivistelmän kirjallisuuden kolmesta ikuisesta aiheesta. Näihin kolmeen aiheeseen on tiivistettävissä siis koko länsimainen kirjallisuus: 1. Rakkaus on ihanaa. 2. Elämä on lyhyt. 3. Minä olen nero. Tiivistetysti ne ovat siis rakkaus, kuolema ja itsekorostus (narsismi). Juuri näiden kolmen aiheen äärellä koko tämä Shieldsinkin teos pyörii.

Shieldsin teoksen luvuilla on hienot nimet, pidän monista paljon. Samalla lukujen nimet jo paljastavat, minkä aihepiirin kanssa ollaan tekemisissä – siksi haluan siteerata ne myös tässä. Luvut ovat siis 1. Negotiating against myself (itsekehua), 2. Love is a long, close scrutiny (rakkautta), 3. Why is the human animal so sad? (kuolemaa), 4. Our ground time here will be short (kuolemaa), 5. The wound and the bow (kuolemaa), 6. All great books wind up with the writer getting his teeth bashed in (itsekehua), 7. Life v. Art (kuolemaa), 8. How literature saved my life (itsekehua).

Shields osaa myös tiivistää hienosti tämän kolmen ikuisen aiheen pohdiskelun:

What separates us is not what happens to us. Pretty much the same things happen to most of us: birth, love, bad driver’s licence photos, death. What separates us is how each of us thinks about what happens to us. That’s what I want to hear.

Rakkaus, kuolema ja huonot ajokorttikuvat. Huono pärstäkuva tosiaan harmittaa – sehän on todellisuuden avoin hyökkäys nerouden ulkoisia piirteitä vastaan.

Humankind cannot bear very much reality.

How Literature Saved My Life on siinä mielessä taattua David Shiedsiä, ettei se jätä kylmäksi. Minä inhosin koko kirjaa. Samalla jokin osa minussa piti siitä, pakotti lukemaan loppuun, kirjoittamaan ajatuksiani siitä. Sen takia suosittelen sitä jokaiselle.

Seikkailua historiassa

Gummerus on juuri julkaissut suomeksi Neal Bascombin historiateoksen Tähtäimessä Eichmann – Pahamaineisen natsirikollisen metsästys. Lehdistötiedote kertoo seuraavaa: ”Tähtäimessä Eichmann (Gummerus) on tutkimuksiin, haastatteluihin ja arkistolähteisiin perustuva tositarina sekä trillerimäinen seikkailukertomus vuosia kestäneestä ajojahdista.”

Pysähdyin miettimään näitä kahta sanaa: tositarina ja seikkailukertomus. Kumpi oikeastaan on kyseessä? Eivätkö ne tyylilajeina tavallaan sodi toisiaan vastaan?

Luin äskettäin Laurent Binet’n maailmalla innostusta herättäneen esikoisromaanin HHhH (alkuteos 2010, Sam Taylorin englanninnos 2012). Ajattelin ensin, etten pysty sanomaan siitä mitään omaa, koska loistava James Wood kirjoitti teoksesta niin tyhjentävän arvion New Yorkeriin. 

Gummeruksen tietokirjatiedote kuitenkin muutti asian. Natsiteemainen HHhH on nimittäin ihan samalla tavalla arkistolähteisiin perustuva tositarina ja trillerimäinen seikkailukertomus. Mutta se haluaa olla romaani.

HHhH:n läpäisevässä historiallisessa kertomuksessa kuvataan, miten brittien kouluttamat desantit Jan Kubiš ja Jozef Gabčík tappoivat natsijohtaja Reinhard Heydrichin Prahassa 1942. Kirja kertoo kuitenkin aivan yhtä paljon kertojan taistelusta romaanimuodon kanssa.

Ranskalaista toimittajaa Laurent Binet’tä itseään muistuttava kertoja on ollut vuosikausia miltei pakkomielteisen kiinnostunut Operaatio Antropoidista, joka päättyi Prahan teurastajan Heydrichin salamurhaan. Toimittaja haluaa kirjoittaa aiheesta romaanin, mutta ei voi sietää keksittyjä yksityiskohtia, joita perinteiset historialliset romaanit ovat täynnä. Miksi keksiä jotain, mikä on oikeasti tapahtunut? Miksi riskeerata kaikki väittämällä jotain, mikä ei ole totta?

Binet’n ratkaisuna on itseään vastaan kamppaileva kerrontamuoto: vuorotellen vyörytetään operaation historiallisia vaiheita ja kertojan punnittua ahdistusta siitä, ettei hän tiedä kaikkea tapahtuneesta eikä voi mitenkään täydentää aukkokohtia oman mielikuvituksensa varassa. Elokuviin ja Googleen tukeutuva antiromaani ja kronologisesti etenevä jännityskertomus vetävät toisiaan eteenpäin, ja siitä tulee teokseen tietty vastustamaton voima. HHhH on joutuisaa tekstiä, jonka lyhyitä lukuja on pakko lukea vielä yksi. Ja vielä yksi.

Lukemisen jälkeen ajattelin ensin, että onhan näitä nähty – postmodernistien jälkeen ovat tulleet jo post-postmodernistit, jotka ovat astuneet taas askelta kauemmas omista teoksistaan ja aikakautensa traditioista. Heistä nimekkäin lienee Dave Eggers, jonka herkullinen A Heartbreaking Work of Staggering Genius meni Suomessa ohi pahemman kerran (vaikka teos suomennettiinkin: WSOY julkaisi sen nimellä Huikean nerokas sydämeenkäpä merkkiteos heti vuonna 2001). Viime aikojen näkyvin klassisen romaanikerronnan kritisoija on ollut David Shields, jonka Reality Hunger. A Manifesto (2010) on saanut monen nimekkäänkin kirjallisuusihmisen kädet tärisemään innosta. (Onhan se ihan reipas esitys, ei siinä mitään, mutta hype on aina hypeä.)

HHhH esittää nimeään myöten hiukan radikaalimpaa irtiottoa romaanimuodosta kuin mitä lopputulos oikeasti onkaan. HHhH tulee sanoista Himmlers Hirn heiβt Heydrich (Himmlerin aivojen nimi on Heydrich), eikä kryptinen kirjainsarja ole edes mikään varsinainen avain teokselle. Inhoan teksteissä kaikenlaista huokeaa kikkailua, ja tuo on kyllä hyvin lähellä sellaista.

Romaanin loppupuolella Binet antaa nähdäkseni myös periksi teesilleen: kun Heydrich saa osuman ja lopulta menehtyy verenmyrkytykseen, tekstiä ei enää erota kertojan kritisoimista historiaromaaneista. Mikä tahansa muistin varassa kirjoitettu on fiktiota, David Shields korostaa edellä mainitussa manifestissaan. 

Mistä HHhH:n kertoja voisi olla edes varma, etteivät hänen lähteensä ole keksineet puolia detaljeista? Kertoja on niin innostunut salamurhan kuvaamisesta, että itsereflektio jää välillä vähän puolitiehen. Oikeastaan tämä usko Historialliseen Totuuteen on paikoin niin naiivia, ettei sen aukkoihin jaksa lukijana edes puuttua. Luulin, että moiseen positivismiin ei palaisi enää kukaan. Mutta Binet saa tekonsa anteeksi, koska hän tekee kaiken siksi, että teksti toimisi mahdollisimman hyvin. Ja se tosiaan toimii.

Toisaalta minään suurena romaanimuodon uudistajana HHhH:ta ei voi oikein pitää, korkeintaan lennokkaana puheenvuorona historiallisen fiktion ominaispiirteille. Bascombin Eichmann-kirjasta en osaa sanoa mitään, mutta tuskin se ainakaan tietoisesti hakeutuu fiktion tontille.