Hyvät aikomukset

En tajunnut Colum McCannin uutta TransAtlantic-romaania yhtään. Irlantilaiskirjailijan teos on Booker-ehdokkaana, samassa longlist-finalistien joukossa kuin muutama viikko sitten lukemani Donal Ryanin The Spinning Heart. Siinä missä Ryanin romaani on intensiivinen ja vahvan emotionaalinen, TransAtlantic keskittyy enemmän ulkokohtaisuuksiin ja historian suurten linjojen hahmotteluun.

Colum McCann (s. 1965) saavutti suurta menestystä Let The Great World Spin -romaanillaan 2009. Odotukset ehtivät kasvaa neljässä vuodessa suuriksi. Kirjailija päätti lähteä yrittämään jotain vielä mahtipontisempaa.

Minusta tuntuu, että anglo-amerikkalaisella kielialueella suhtaudutaan usein lähtökohtaisen suopeasti sellaisiin teoksiin, jotka pyrkivät hahmottamaan historian suuria linjoja – vaikka sitten kielen tai kerronnan kustannuksella. TransAtlantic on erittäin kunnianhimoinen romaani, ja siitä näkee heti, että tekijä on tosissaan ottamassa haltuun vuosisatojen mittaisia kehityskulkuja, irlantilaisten paikkaa maailmassa, elämän tarkoitusta ja muutamia muita varmoja asioita. Näistä aikomuksista sitä varmasti myös kiitellään – sitä on helppo pitää ”tärkeänä” romaanina esimerkiksi orjuutta ja köyhyyttä ja nälkää ja siirtolaisuutta ja IRA-aikoja käsittelevien jaksojensa perusteella. Minun silmissäni TransAtlantic muistuttaa kuitenkin lähinnä jotain taideteollista museoesinettä. Sen yksityiskohdatkin ovat niin tarkasti rakennettuja, ettei mikään hengitä.

Teos alkaa vuoden 1919 tositapahtumista. Sodankäyneet brittimiehet Alcock ja Brown lentävät ensimmäisinä maailmassa Atlantin yli. Pitkään matkaan viritetty Vickers Vimy -pommikone lähtee Newfoundlandista ja laskeutuu lopulta Galwayn seudulle Länsi-Irlantiin. Lentomatkan kuvauksen jälkeen alkaa toinen tarina, orjuuden vastustajan Frederick Douglassin luentomatka Yhdysvalloista Irlantiin 1800-luvun puolivälissä. Ja jotta lukijalla olisi varmasti tarpeeksi materiaalia käsissään, kolmantena tarinana tulee vielä senaattori George Mitchellin rauhantekomatka New Yorkista Belfastiin 1998.

Kaikkia näitä tosipohjaisia tarinoita yhdistää Yhdysvaltain ja Irlannin välinen suhde. Mutta eihän se ole vielä mikään teema romaanille. Eihän?

McCannin kunnianhimoinen rakenneidea on ollut ujuttaa näiden tositarinoiden sekaan kuvitteelliset naissukupolvet, joiden elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Ihan hyvä ajatus muuten, mutta minua ainakin häiritsee näiden naisten toissijaisuus historian suurten linjojen keskellä – he ovat lähtökohtaisesti palvelijoita, alempiarvoisia herroille, räikeää fiktiota korostuneen faktavetoisessa kerronnassa. En ollenkaan ymmärrä, mitä McCann on ajanut takaa tällä naisten aseman osoittamisella.

Romaanin alkujaksossa journalisti Emily Ehrlich tekee Alcockin ja Brownin lennosta lehtijuttua ja lähettää heidän lentokoneensa mukana kirjeen Irlantiin. Emilyn seurana on hänen tyttärensä Lottie, joka myöhemmin menee naimisiin belfastilaisen miehen kanssa ja kohtaa aikanaan senaattori Mitchellin. Kakkostarinassa Fredrick Douglassin irlantilaisen isäntäperheen palvelija Lily Duggan saa vieraalta innoituksen lähteä Amerikkaan. Lily Duggan on Emily Ehrlichin äiti, ja romaanin toinen puolisko kääntää näkökulman näihin naissukupolviin. Lily Dugganin, Emily Ehrlichin ja Lottie Ehrlichin elämät risteävät historian suurmiesten kanssa. Romaanin viimeisen luvun ääni kuuluu Lottien tyttärelle Hannah Carsonille, jonka pojan Pohjois-Irlannin separatistijoukot ampuvat varoittamatta. Koko teoksen aikajänne ulottuu vuodesta 1845 vuoteen 2011, ja lopussa Hannahin kädessä on tietysti se avaamaton kirje, jonka hänen isoäitinsä laittoi aikoinaan Alcockin ja Brownin matkaan.

Kokonaisuus on niin jähmeä, ettei tarinaan pääse tunnetasolla mukaan. Kaikkineen tällainen syvästi kunnioittava tapa kertoa historian suurmiehistä tuntuu jotenkin... naiivilta. Tässä teoksessa ei suurmies pidättele ripulipaskaa, niin kuin marsalkka Mannerheim tekee Juha Seppälän novellissa. Näissä henkilöissä ei ole mitään, mistä ottaa kiinni. Brown ja Alcock ovat nuhteettomia herrasmiehiä, Frederick Douglass syvästi henkistynyt, George Mitchell suorastaan pyhimys. Sekin on yksi käsittämätön yksityiskohta tässä romaanissa: Miksi ihmeessä McCann on ottanut romaaninsa keskeiseksi henkilöksi ihmisen, joka edelleen elää ja vaikuttaa? Miksi Mitchellistä ei edes yritetä tehdä ilmeistä fiktiota, miksi senaattorin uusperhekin kuvataan niin kuuliaisella tarkkuudella? Ainoassa todelliselta tuntuvassa kohtauksessa Mitchell pudottaa vielä lämpimän vaipan vaipparoskikseen, ennen kuin lähtee kuljettajan kyydissä lentokentälle ja kohti Pohjois-Irlantia.

Rakenteellisen asetelmallisuuden lisäksi työläännyin romaanin kieleen. Hiukan pompöösit juonenkäänteet ja pönäkät rakenneratkaisut on kuorrutettu koristeellisella kielellä. Tavallaan se on kyllä linjassa romaanin läpäisevien hyvien aikomusten, jalomielisyyden ja ylevöittämisen kanssa. Maneeriksi äityy kuitenkin tapa, jolla McCann tekee hidastuksia: verbittömien lauseiden ketjut pomppivat silmille kuin pehmeään tantereeseen laskeutuva kaksitaso. Aikakaudet vaihtuvat, maneeri säilyy.

They shot Tomas as he pulled up his boat to shore in October of 1978. Nineteen years old. Still in university, his second year, advanced probability.

Tuntuu, että TransAtlantic on jonkinlaista täsmäkirjallisuutta. Kohderyhmäkirjallisuutta. Tällaiselle tarkoitushakuiselle Yhdysvaltain ja Irlannin lämpimiä historiallisia yhteyksiä korostavalle teokselle on varmasti tilausta. Yli 36 miljoonaa amerikkalaista on ilmoittanut olevansa sukujuuriltaan ainakin joltain puolelta irlantilainen. Irlantilaiset ovat yhtä lailla innokkaita kertomaan, miten heidän sukunsa kantaäidit ja -isät ovat olleet rakentamassa Yhdysvalloista kaikkea sitä hyvää, mitä sieltä nykypäivänä löytyy. Mutta tuottaako kohderyhmäajattelu kestävää kaunokirjallisuutta? Rohkenen epäillä.

TransAtlanticista tulee mieleen, että tällaista kirjallista hanketta Suomessakin säännöllisesti haikaillaan: 2000-luvun uutta Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, suurta sukupolvisaagaa, jossa koko valtion kehityskulut ja yhden suvun elämänvalinnat risteäisivät lumoavalla tavalla keskenään, sodat ja lamat olisi kaikki kätevästi niputettu samaan kokonaisuuteen. Aivan samalla tavalla irlantilaisen ”suurteoksen” on sisällytettävä itseensä Irlannin katovuosien kuvaus, muuttoliike Yhdysvaltoihin, The Troubles, O’Connell, kaikki. Juuri sen takia esimerkiksi tuo aiemmin mainittu Donal Ryanin The Spinning Heart kertoo Irlannista paljon enemmän kuin tämä. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Ryan ei luennoi eikä saarnaa, ei yritä rakentaa tekemällä tehtyjä rinnastuksia eikä pyri vetämään historian suuria linjoja yhteen.

Täysin epäonnistunut romaani TransAtlantic ei tietenkään ole. Siinä on hetkensä, vaikka ne ovat toki valitettavan harvassa. Mutta kun olen lukenut samoihin aikoihin Knausgårdin Taisteluni 3:n, on vaikea pitää mielessä, miten eri lähtökohdista kirjalliset teokset voivatkaan rakentua. Jos TransAtlanticia yrittää vähänkään verrata Knausgårdiin, irlantilaisteoksen lähtökohdat näyttävät kaavamaisuudessaan lähes toivottomilta. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Taistelun keskellä

En ole koskaan varsinaisesti ahminut kirjoja. Hurjimpina aikoina luin yli 200 kirjaa vuodessa, mutta en silti koe ahmineeni ensimmäistäkään. Yksikään kirja ei valvottanut, pystyin aina lopettamaan lukemisen. Ihmettelin ihmisiä, jotka valvoivat öisin jonkin kirjan takia. Tai kävelivät kadulla ja lukivat samalla kirjaa. Käsittämätöntä se on minusta edelleen, mutta nyt olen kuitenkin kohdannut teoksen, jonka takia en ole malttanut mennä joka ilta ajoissa nukkumaan.

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. En malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta näiden kahden kirjan jälkeen. Ja samalla Katriina Huttusen käännöstyö on ollut niin loistavaa, etten haluaisi ryhtyä kahlaamaan seuraavia osia toisella kotimaisella. Enkä soisi näkeväni käännöksessä hutilointiakaan, kun laatu on ollut tähän asti korkeaa tasoa. Ei auta kuin lusia ensi syksyyn.

Luin sarjan ensimmäisen osan vuosi sitten, enkä olisi tarttunut siihen, ellei ystäväni olisi sitä hyvin ponnekkaasti suositellut. ”Kirjallisuustapauksena”, ”kohukirjana” ja ”skandaalina” myyminen ei ole koskaan puhutellut minua, päinvastoin. Populistiset ylisanat vain herättävät voimakkaan epäluulon, jota on usein vaikea kumota. Taisteluni. Ensimmäinen kirja meni kuitenkin suojauksesta suoraan läpi.

Ykkösosa punoutui Knausgårdin alkoholisti-isän kuoleman ympärille. Kirjailijan ns. totaalinen projekti tarkoittaa, että kaikki kerrotaan suoraan, kaunistelematta, välittämättä kenenkään muun tunteista. Elämästä tulee alisteista taiteelle.

Metodi on kylmäävä, ja se on tarkoittanut Knausgårdin riitaantumista puolen sukunsa kanssa ja varmasti aiheuttanut melkoista kitkaa niin avioliitossa kuin ystävyyssuhteissa. Hitlerin teokseen viittaava kirjasarjan nimi on vähäinen provokaatio siihen verrattuna, mitä kaikkea Taisteluista löytyy.

Kuinka pahanlaatuinen munapää ihminen saa olla, jos hän kuitenkin luo munapäisyydessään kestävää taidetta? Minkä ihmisessä voi antaa anteeksi taiteen nimissä? Saako kirjailija ryöstää mitä tahansa, jos teoksen etu sitä vaatii? Saako olla Steve Jobs, jos lahjoittaa maailmalle täydellisiä vekottimia?

Kun Knausgårdia lukee, tuollaisista kysymyksistä tulee lopulta sittenkin toissijaisia: proosa on jo erkaantunut alkuperästään, irtautunut todellisuudesta omaksi maailmakseen, jossa pätevät fiktion lait. Todellisuus vain väijyy taustalla, kun kirjailijaminä purkaa kohtaamisiaan, ajatuksiaan, vääriä tekojaan, itsekkyyttään, häpeäänsä.

Ykkösosassa minuun teki vaikutuksen tapa, jolla Knausgård kuvasi nuoruutta. Pystyin helposti palauttamaan mieleen suuren joukon oman elämäni sattumuksia noilta ajoilta, eivätkä kuvatut tunteetkaan olleet vieraita. Tulin eläytyneeksi. Samaan aikaan olin ällistynyt Knausgårdin tavasta kertoa: loppuun asti hiotun normaaliproosan maailmassa tuollainen spontaani, vapaasti soljuva ja luontevasti assosioiva teksti tuntui melkein radikaalilta. Muoto oli kerrankin toissijaista suhteessa sisältöön. Ja sisällöllisesti Knausgård ei vain pakottanut lukijaa ajattelemaan vaan myös tuntemaan.

Tänä syksynä ilmestynyt Taisteluni. Toinen kirja on itsenäistä jatkoa ykköskirjalle, vaikka tuntuu jossain määrin virheelliseltä puhua jatko-osasta. Sarjan osat liikkuvat aikatasoilta toiselle limittäin, kolmannessa osassa käydään läpi lapsuus. Enemmän niitä nivoo yhteen tematiikka kuin aika. Enkä muutenkaan koe lukevani varsinaista omaelämäkertaa – jollain erikoisella tavalla nämä teokset ovat tyyliltään lähempänä esseististä fiktiota kuin henkilökohtaista tilitystä. Knausgård pohtii elämää enemmän romaanityyliin kuin muistelmatyyliin. Hän tuntee jopa yllättävän vähän kaunaa eläviä ihmisiä kohtaan.

Taisteluni. Toinen kirja alkaa pitkällä jaksolla Karl Oven elämästä kolmen lapsen isänä: riittämättömyydestä, väsymyksestä, vaikeuksista raivata aikaa kirjoittamiselle, norjalaisen kyvyttömyydestä ymmärtää ruotsalaisten pyrkimystä täydellisyyteen. Sen jälkeen palataan aikaan, jolloin Karl Ove eroaa ensimmäisestä vaimostaan ja matkustaa junalla Norjasta Ruotsiin. Sieltä tarina etenee rakkaussuhteeseen Lindan kanssa ja lopulta kolmen lapsen syntymiin. Välissä ajaudutaan kaikenlaisiin selkkauksiin ihmisten kanssa: esimerkiksi Tukholman-kodin alakerran naapurina asuva venäläisnainen kuvataan erittäin sietämättömänä henkilönä.

On kirja sentään välillä myös hauska, ainakin hauskempi kuin ykkösosa. Hersyvimmillään tarina on illanistujaisissa, jossa Karl Ove, Linda, Geir, Christina, Anders ja Helena käyvät läpi elämänsä epäonnistumisia. Muotisuunnittelijana aikoinaan huipulle päässyt Christina kertoo, miten hänen viimeisen kokoelmansa esittely päättyi katastrofiin ja sitä seurasi konkurssi: mallit olivat ratsastaneet hevosilla tasangon poikki, mutta yllättäen olikin tullut rankkasade. ”Heidän hiuksensa olivat painuneet otsalle. Kaikki vaatteet olivat likomärkiä ja nuhruisia. Se oli täydellinen fiasko. Silti siinä oli jotain hienoakin. Kaikki eivät voi epäonnistua yhtä mahtipontisesti”, Christinan mies Geir kertoo.

Oikeastaan tällaisen pienenkin katkelman irrottaminen kokonaisuudesta latistaa tekstin. Tässä teoksessa nimenomaan tekstin määrä tuntuu olennaiselta, koska kaikki liittyy tavallaan kaikkeen. Tässä vähemmän ei ole enemmän, sanontaa täytyy muuttaa: enemmän on enemmän. Kun sisältö on hyökynyt sovitun muodon yli, ollaan uudella maaperällä. Ensimmäinen kirja sisälsi viisisataa sivua, tämä toinen on jo 639-sivuinen. Ja lisää on tulossa.

Orgaanisuus on oikeastaan se sana, joka Taisteluista tulee vahvimmin mieleen. Ankaralla kompositiolla tällaisesta vuodatuksesta voisi tulla piinallista luettavaa, mutta Knausgård on onneksi valinnut tajunnanvirtamaisen ja puheenomaisen lähestymistavan – sen ansiosta hän ei sorru luennoimaan eikä esitelmöimään. Pitkät jaksot, joissa liu’utaan aiheesta toiseen, muistuttavat jo melkein taikuutta.

”Kiukkuni oli pikkumaista, se leimahti mitättömistä syistä; mitä merkitystä on siivousvuoroilla silloin kun elämää katsoo taaksepäin ja on tilinteon aika? Lindan mielialat heittelehtivät, ja kun hän oli kaikkein alakuloisimmillaan, hän vain makasi sohvalla tai sängyssä, ja se mikä oli suhteemme alussa herättänyt huolehtimisvaistoni johti nyt kiukkuun: pitikö minun tehdä kaikki ja hän vain velttoili? Tein kyllä kaiken mutta en ehdoitta. Tein kaiken, ja minulla oli oikeus olla vihainen ja kiukkuinen, ironinen, sarkastinen, joskus raivostunut. Tämä ilottomuus levisi kauas yhteisen elämämme ytimeen. Linda sanoi pyytävänsä vain sitä että olisimme iloinen perhe. Sitä hän halusi, siitä hän haaveili, siitä että olisimme iloinen ja onnellinen perhe. Minä taas haaveilin vain siitä että hän tekisi yhtä paljon kotitöitä kuin minä. Hän sanoi että niinhän hän tekikin, ja siinä me siis olimme, kumpikin syytöksinemme, kiukkuinemme ja haaveinemme, keskellä sitä elämää mikä oli meidän elämäämme, ei kenenkään muun.” (Sivu 581.)

Itsekeskeisyydessään Taisteluni on lähtökohtaisesti pöyristyttävä. Osaamattomampi juuttuisi kirjoittamaan omasta napanöyhdästään, mutta Knausgård kykenee tekemään omista havainnoistaan harvinaisen relevantteja. Usein tuntuu siltä, että olisi kohdannut aivan saman tilanteen ja ajatellut siitä aivan samalla tavalla, mutta ei vain ole kehdannut sanoa sitä ääneen.

Knausgårdin havainnot ovat niin tarkkoja ja samalla yleispäteviä, että yksityisestä tulee yleistä. Silti se on vain hänen elämäänsä, ei kenenkään muun.