Väärällä jalalla

Kun Philip Roth kertoi viime vuonna New York Timesille lopettaneensa kirjoittamisen ja kuluttavansa nykyään aikaa iPhonen kanssa, hän tuli myös sivulauseessa kehuneeksi Louise Erdrichin The Round House -romaania. Roth oli jo aiemmin ylistänyt Erdrichia, ja kun The Round House (HarperCollins, 2012) tuli vastaan, minunkin oli se luettava.

Louise Erdrich ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka hän on sentään ollut pari vuotta sitten Pulitzer-finalistina romaanillaan The Plague of Doves (2008). Erdrich (s. 1954) kuuluu Ojibwe- eli Chippewa-heimoon, isänsä puolelta hän on saksalaista sukujuurta. Minnesotan Little Fallsissa syntynyt Erdrich käsittelee tuotannossaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen modernia elämää Ojibwe-heimon silmin, eikä The Round House tee siinä poikkeusta. Romaanin miljöö on tiettävästi tuttu Erdrichin aiemmasta tuotannosta, ja teoksen nimikin viittaa heimon käyttämään seremonialliseen rakennukseen.

Vuoteen 1988 sijoittuva romaani alkaa dramaattisesti: 13-vuotiaan Joe Couttsin äiti Geraldine on raiskattu raa’asti, valeltu bensalla ja yritetty sytyttää tuleen. Seremoniatalon lähellä tapahtunut välikohtaus ajaa Joen kavereineen salapoliisityöhön, selvittämään, kuka on tehnyt väkivaltaa Geraldinelle. Ojibwe-heimon kaunotar ja lempeä äiti ei halua enää puhua, laahustaa vain kotona käpertyneenä itseensä. Joen isä yrittää edistää vaimonsa raiskauksen selvittämistä virallista reittiä, mutta reservaatin poliisi Vince Madwesin ja FBI-agentti Soren Bjerke eivät pääse puusta pitkälle. Teinipojat kokevat, että heidän apuansa tarvitaan.

Varsinaisesti romaani alkaa symbolisella kuvauksella siitä, miten pienten puiden juuret uhkaavat Joen kotitalon perustuksia. Isä ja poika yrittävät saada kasvillisuutta kuriin, mutta urakka tuntuu mahdottomalta. Sitä seuraa nopea siirtymä iltapäivän kadoksissa olleen äidin tilanteeseen: sairaanhoitaja yrittää pidätellä isää ja poikaa poissa sairaalahuoneesta.

The Round House alkaa väkevästi, mutta vaikuttavan avauksen jälkeen intensiteetti hiipuu. Joen, hänen parhaan kaverinsa Cappy Lafournaisin sekä Zack Peacen ja Angus Kashpaw’n tutkimukset harhautuvat, niin kuin leikeissä usein tapahtuu. Vanhaisteinien touhujen kuvaus on sinänsä uskottavaa, mutta hiukan koomisiksi livahtavat kohtaukset muodostavat oudon kontrastin romaanin varsinaiselle aiheelle. Niin kuin teoksen jälkisanoissa todetaan, kolmasosa Amerikan alkuperäiskansojen naisista ilmoittaa elämänsä aikana tulleensa raiskatuksi, ja 86 prosenttia raiskaajista on muita kuin näiden kansojen edustajia – ja harva tekijä saa koskaan tuomiota. Lukemat ovat hämmästyttävän suuret. Romaanin aihe on siis vakava, mutta Joen ja kavereiden riemukkaat dialogit eivät tue tätä turvattomuuden sanomaa:

When the water numbed us, we got out and made fun of another’s shriveled dicks.

Zack laughed at me, Aren’t you a little short for Storm Trooper?

Size matters not. Judge me by my size, do you?

Zack had a Darth Vader, circumsized, and I did too. Cappy’s and Angus’s stille had their hoods, so they were Emperors. We argued over whether it was better to be an Emperor or Darth Vader – which one girls liked better.

Toisaalta The Round Housea voi lukea niin, että ylivoimaisen raskaan tematiikan keventäjinä ovat nämä viattomat pojat, joille seksuaalisuus on vasta vitsailun aihe. Minulle tämä epäsuhta ei alkanut toimia oikein missään vaiheessa, vaan tarina eteni hiukan vastahakoisesti.

Lähdinkö väärällä jalalla liikkeelle? Juutuin järkyttävään aloitukseen, enkä tajunnut, että romaani kertookin ensisijaisesti teinipojan elämästä reservaatissa? On vakavaa poliisitutkintaa, kuulusteluita, synkkiä perhetragedioita, alkuperäiskansojen kurimusta, raiskauksia, rahakätköjä, viinanjuontia, pelkoa ja uhkaa. Samalla on kikkelihuumoria, avaruussarjoja, kaljan ja tupakan maistelua, pyöräretkiä, teinipoikien huolettomuutta (”I can’t take hearing about your grandma doing it with a three-balled man.”). Mitä tästä pitäisi ajatella?

The Round Housen keskeisenä teemana on oikeuden toteutuminen. Joen isoisä on toiminut reservaatissa tuomarina, samoin Cappylla on siteitä oikeuslaitokseen. Oikeuden asiakirjojen kautta pojat pääsevät käsiksi puoliksi valkoisen Linda Wishkobin taustoihin, ja sillä taas on kauaskantoista merkitystä raiskaajan henkilöllisyyden selvittämisessä.

Juonellisesti romaani saa uutta kierrettä, kun pojat löytävät tapahtumapaikalta oletetun raiskaajan tavaroita. He kuitenkin päätyvät tuhoamaan todistusaineistoa, koska oluet ja tupakat ovat pojista niin houkuttelevia. Kun Joe lopulta löytää alueelta muovisen nuken täynnä seteleitä, suhtautuminen oikeudenmukaisuuteen muuttuu entisestään. Joen täti Sonja osoittautuu hyväksi avuksi rahankätkennässä. Valitettavasti en täysin päässyt jyvälle siitä, millainen oikeuskäsitys Joella loppujen lopuksi on. Hän kertoo tarinansa varttuneena miehenä, muttei arvioi tekemisiään jälkikäteen. Tehty mikä tehty.

Vaikka en ole täysin vakuuttunut kaikista The Round Housen rakenteellisista ratkaisuista, Louise Erdrichin kirjallisesta lahjakkuudesta olen. Kielellisesti teos on hieno, ja komposition epäsuhdan vastapainona sen sivuilta aukeaa eri tyylilajien aarrearkku. Tragedia, komedia, jännitysromaani, nuortenromaani, salapoliisiromaani, Stand By Me, William Faulknerin Yoknapatawpha-romaanit, ajankuvat, dialogijaksot, kansantarut, kaikki lajit ja tyylit yhdistyvät samaan teokseen.

Siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia antaa tarinan viedä. Kaikkea oli hiukan liikaa.

Ymmärrän kuitenkin viime vuoden National Book Award -raatia, joka palkitsi The Round Housen vuoden parhaana fiktiivisenä teoksena. Hyvän puolella, pahaa vastaan.

Vastaus on Kanada

Pari vuotta sitten kirjailija Antti Tuuri kehotti minua menemään Kanadaan, koska se on kuulemma Yhdysvaltoja järkevämpi maa. Minä menin ja viihdyin.

Kanadassa on suomalaiselle jotain lähtökohtaisesti kotoista: ilma on raikas ja maisemat avarat. Aistittavissa on Yhdysvalloista tuttu sosiaalisuus ja yltäkylläisyys, mutta etelänaapurin hillitön kilpailuvietti ja yksilötason itsekkyys eivät katukuvassa juuri näy. Kanadassa on helppo olla. Sinne olisi varmasti helppo myös kadota, sulautua joukkoon, upota maisemaan.

Viimeksi mainittua tematiikkaa sisältää myös Richard Fordin uusi romaani Canada. Keväällä ilmestynyt teos tekee paluuta normaalimittaiseen, noin 400 sivun romaanimuotoon, kun edellinen The Lay of the Land pääsi hiukan paisumaan.

Täytyy myöntää, että edellisen romaanin 700 sivua amerikkalaisen arkielämän tarkkaa kuvausta oli jopa kaltaiselleni paatuneelle entusiastille melkein liikaa, varsinkin, kun tuo Bascombe-trilogian päätösosa oli mielestäni sarjan heikoin. Vastaavasti pidän sarjan aloittanutta The Sportwriteria edelleen Richard Fordin parhaana romaanina. On oikeastaan käsittämätöntä, että niin paljon kuin Fordin kirjoja on suomennettu, juuri se on jäänyt väliin. En tosin tiedä, olisiko vuonna 1986 ilmestyneen The Sportwriterin käännösoikeuksien saamisessa ollut ongelmia – vaikea sanoa.

Sijoitan Fordin mielessäni jatkumoon, jonka aiemmat merkkihenkilöt ovat John Updike, Philip Roth ja Norman Mailer. Näihin Suuriin Miesnarsisteihin viittasin jo aiemmassa merkinnässäni Rothista. Canada on oikeastaan hyvinkin edustava yhdistelmä näiden kaikkien kolmen aihepiirejä ja näkökulmia: se sisältää Updikelta tutun keski-ikäistymispohdinnan, Rothin romaanien kaltaisen muistelmarakenteen sekä Mailerille kumartavan yhteiskunta-analyysin. Amerikkalaisen lähiöarjen kuvauksen, mieheyden epäilyn ja tarinan moraliteettimuodon koen olevan velkaa heille kaikille.

Mutta onko Canada hyvä romaani? Se herättää minussa erittäin ristiriitaisia tunteita, enkä ole vieläkään täysin vakuuttunut, pidinkö siitä ja suosittelisinko sitä jollekulle. Fordia vain vähän tunteville antaisin mieluummin kouraan The Sportwriterin ja Rock Springs -novellikokoelman. Muita taas kehottaisin muistelemaan, onko Suurten Miesnarsistien tuotannoista vielä jotain keskeisiä teoksia lukematta.

Ei Canada mitenkään huono ole. Minä vain en kokenut sen ääressä minkäänlaista oivaltamisen iloa. Itse asiassa muistan lukeneeni jotain samantyyppistä jo Fordin Wildfire-romaanista (1990, suom. Roihu, Tammi 1991), joka sijoittuu samoille seuduille ja jonka päähenkilö on suunnilleen samanikäinen poika samantapaisessa perhetilanteessa.

Canadan kertoja on 15-vuotias Dell Parsons, jonka isä erotetaan Yhdysvaltain ilmavoimista ja äiti pettyy elämäänsä muuten vain. Montanan Great Fallsiin sijoittuva alkujakso kuvaa umpimielistä lähiöelämää, jonka laitamailla Dellin isä Bev diilailee varastettua lihaa. Sattumalta Bev joutuu vedätetyksi. Hän jää hämäräveikoille pahoihin velkoihin, joita ei pysty mitenkään maksamaan säädetyssä ajassa. Bevin ratkaisuna on pankkiryöstö, johon hän vetää myös Neeva-äidin mukaan.

Ryöstön suunnittelua ja toteutusta kuvaava jakso muistuttaa lähinnä jotain Elmore Leonardin käsikirjoitusta. Ulkoisten nippeleiden kuvausta riittää, vaikka toiminta sinänsä on yhtä älytöntä kuin Leonardin Out of Sightissa. Alkupuolella Canadan fokus karkailee, enkä monin paikoin pystynyt ollenkaan näkemään, mitä ihmettä Ford hakee tällä kaikella. Ehkä pyssyjen kanssa sohiminen oli jäänyt päälle The Lay of the Landin lässähtävästä loppuratkaisusta, en tiedä.

Romaani saa ryhtiä heti, kun typerä pankkiryöstö on hoidettu alta pois. Kotikadulla autoilevat etsivät tuovat kummasti jännitystä perhearkeen. Samalla Dellin kaksossisko Berner tekee lähtöä erään Rudy-nimisen retkun matkaan. Myös äiti Neeva on lähtökuopissa – tosin hän ei tiedä, mihin hän perheeltään karkaisi.

Tällaisen hahmottoman kaipuun kuvauksessa Canada on parhaimmillaan. Myös Bevin unelmat ovat monimutkaisia, eikä hänestä osaa sanoa, mitä hän lopultakin haluaa. Vanhemmat ovat jumissa varastettujen rahojen kanssa, mutta eivät osaa edes karata Montanasta. Lapsetkin tietävät kaiken, mutta heitä tilanne lähinnä askarruttaa.

Bevin ja Neevan pidätys valaisee kaiken uudella tavalla: 1960-luvun Yhdysvalloissa nämä vanhemmat joutuvat vankilaan pikkusumman varastamisesta, koska miehellä on ollut revolveri mukana. Lapset jäävät kotiin odottamaan lastensuojeluviranomaisia, mutta äiti ehtii juuri käskeä tuttavansa Mildred Remlingerin hätiin, pelastamaan Dellin ja Bernerin. Tosin siinä välissä Berner kutsuu poikaystävänsä pitämään heillä pienet juhlat, ja vähän myöhemmin Berner karkaakin jo yksin Kaliforniaan.

Varsinaisesti Canada alkaa vasta kahdensadan sivun jälkeen. Dell matkustaa Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalle Mildredin autossa ja pohtii, mihin hän on menossa. ”It was Canada there. Indistiguishable. Same sky. Same daylight. Same air. But different. How was it possible I was going to it?”

Romaanin toinen osa tuo mieleen tietyt Paul Austerin teokset, joissa esiintyy mystinen, varakas mies. Tunnelmassa on myös jotain samaa kuin There Will Be Blood -elokuvassa, kun Mildred vie Dellin veljensä Arthur Remlingerin hoiviin Saskatchewanin Partreau’ssa sijaitsevalle maatilalle. Remlinger on eksentrinen amerikkalainen hotellinpitäjä, jolla on hämärä tausta. Dellin lähin työtoveri on Charley Quarters, jonka päätehtävänä tuntuu olevan Arthurin omituisuuden toisteleminen.

Myöhemmin syksyllä Dell siirtyy töihin Arthurin hotelliin Fort Royaliin ja haaveilee pääsystä kouluun. Dellin pyörämatkasta lähimmälle koululle syntyy itse asiassa varsin herkkä tarina. Koulu onkin nunnien pitämä tyttökoulu, jonne shakkia harrastavalla pojalla ei ole mitään asiaa.

Viimein Dell saa selville yhtä ja toista Arthurin taustasta ja tutustuu tämän taiteelliseen naisystävään Florence La Blanciin. Jakson lopussa ammuskellaan kuolettavasti pyssyllä, kuten jo romaanin ensimmäiset virkkeet ovat luvanneet: ”First, I’ll tell about the robbery our parents committed. Then about the murders, which happened later.”

Olen yrittänyt kovasti miettiä, mitä Ford ajaa takaa näiden kahden jakson yhtäläisyyksillä. Yhdysvalloissa pankkiryöstäjien jäljet törröttävät avoimessa maastossa, eikä viranomaisilla ole vaikeuksia saada syyllisiä kiinni. Laki saadaan pantua toimeen, vaikka oikeuden toteutumista sopiikin epäillä. Kanadassa rikolliset sulautuvat ympäristöön, ja jos joku tulee kyselemään perään, ruumiit uppoavat nopeasti maastoon.

Pitäisikö näistä rinnastuksista tehdä syvällisiä päätelmiä? Että rikollisten on Kanadassa hyvä olla ja elää? Että Kanada tarjoaa turvapaikan kaiken maailman pyssysankareille, joita Yhdysvallat maailmanpoliisina jahtaa? Mitä ihmettä Kanada tässä romaanissa lopulta edustaa, jotain viimeistä rajaako? En osaa sanoa. En ymmärrä.

Romaanin päätösjakso sisältää jotain, mitä en voi tällaisissa amerikkalaisissa romaaneissa käsittää oikein mitenkään. Lopussa päähenkilö kertoo elämästään vuoteen 2010 saakka, kuvailee tarinansa lähteitä, selittää äitinsä kirjoittamaa elämäntarinaa ja käy vielä tapaamassa siskoaan. Parikymmentä sivua luritellaan silkkaa resignaatiota ja pakkopullaa, jonka tarkoitus on ilmeisesti ”solmia langat yhteen”. Mitään olennaista jakso ei enää sisällä, vaan tarjolla on pelkkää lukijan tyynnyttelyä. Itse olisin pärjännyt loistavasti ilman tällaista hidastuvaa loppusuoraa, vaikka pidänkin Fordin lauseista niin paljon, ettei niiden lukeminen mitään erityistä tuskaakaan tuota.

Pienen silmäniskun Ford tekee Canadassa tuotantonsa tunteville. Hotellissa Fort Royalissa työskentelee eräs Betty Arcenault, joka esiintyy tekstissä kahdesti. Betty on kuitenkin syntyperältään filippiiniläinen, kun taas The Sportwriterissa Frank Bascomben tyttöystävä Vicki Arcenault oli Teksasista.

Jotain rutinoitunutta Canadassa on. En voi mitään, että etsin siitä koko ajan jotain ainutlaatuista, omaperäistä ja kekseliästä; petyn, kun en näe näitä ominaisuuksia. Haluaisin oivaltaa siitä jotain suurempaa kuin satunnaisen Arcenault’n. Mutta tähän on nyt tyytyminen.

Kuoleman kvartetti

Luin taannoin Philip Rothin Nemesis-romaanin, joka huipensi Nemeses-teoskvartetin. Nemesis oli kelpo romaani, selvästi parempi kuin sitä edeltänyt The Humbling (2009). Kvartetin ehdottomasti paras romaani oli toisena ilmestynyt Indignation (2008), joka nosti Everymanin (2006) jälkeen tason todella korkealle. Silti mietin, miksi suurmestari Roth on ryhtynyt tällaiseen hankkeeseen – laatimaan pienikokoisia teoksia samalla perusidealla. Eikö hän pystyisi myös johonkin... suurempaan?

Philip Roth (s. 1933) on viimeinen elossa oleva jäsen kolmikosta, jota edesmennyt David Foster Wallace kutsui Suuriksi Miesnarsisteiksi (Great Male Narcissist, GMN). Kaksi muuta olivat tuossa DFW:n kuuluisassa määritelmässä John Updike (1932–2009) ja Norman Mailer (1923–2007).

Noilla kolmella herralla on kieltämättä ollut muutama melko fallosentrinen idea tuotannossaan. Rothin uudessa kvartetissa etenkin The Humbling on tyyppiesimerkki ns. Mies ja pippeli -kirjallisuudesta, jollaista tuotettiin maapallolla runsaasti pian sen jälkeen, kun dinosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon.

Jos Nemesis-kvartettia katsoo kokonaisuutena, se näyttää ilmeisen pintansa alla tutkielmalta Antiikin tragediasta. Jokaisessa teoksessa jokin melko vähäpätöiseltä näyttävä päätös tai sattuma ajaa päähenkilön tuhoon. Loppu tulee, koska ihminen uhmaa hybriksessä jumaliaan. Vain Everyman on pieni poikkeus, koska siinä on kyseessä tekojen sarja: kuollut Jokamies katsoo tekemiensä päätösten jatkumoa ja näkee niiden seuraukset.

Voimakkaimmin pienen päätöksen voima toimii Indignationissa, jossa opiskelija Marcus Messner välttelee ansiokkaasti Korean sotaa mutta joutuu rintamalle aivan mitättömän pikkuseikan takia. Ja senhän tietää, miten siinä käy – taas kerrotaan tarinaa rajan tuolta puolen. Myös The Humblingin hybrikseen joutunut päähenkilö, ikääntynyt näyttelijä Simon Axler tappaa itsensä tarinan päätteeksi. (Näiden tarinoiden lopetukset on koodattu tekstiin niin selvästi, että ne eivät voi tulla lukijalle yllätyksenä.)

Eivät nämä Rothin myöhäistuotannon teokset mitään kovin hauskoja ole. Etenkin kun muistaa, mitä Roth itse sanoi eräässä tv-dokumentissa vuosia sitten: sellaisina päivinä, jolloin tekstiä ei synny, tekisi mieli pistää kuula kalloon. Roth kirjoittaa seisten, hänellä on tietokone korkealla erikoisvalmisteisella pöydällä. Ympäri kämppäänsä ravaava kirjailija näytti dokkarissa harvinaisen levottomalta, joten näitä ampumisajatuksia on saattanut syntyä useinkin.

Nemesis-romaanissa poliovirus saapuu Newarkiin, jossa 23-vuotias Bucky Cantor toimii erään lähiön pelikentän hoitajana. Kun polio alkaa kaataa lapsia baseballkentän liepeillä, poliosta tulee Buckylle todellinen nemesis, vastustaja. Kesä 1944 on tuskastuttavan kuuma, ja tyttöystävä saa houkuteltua Buckyn maaseudulle, uimaopettajaksi samalle kesäleirille kanssaan – siellä kun ei ole yhtään sairastunutta. Suoraselkäinen Bucky tuottaa pelikentällä esimiehelleen pettymyksen ja lähtee pois juuri, kun häntä eniten tarvittaisiin. Hybriksessä ollaan. Ja mitä tapahtuu poliolle? Se seuraa tietenkin perässä.

Nemesiksessä on hyvä jännite, mutta jostain syystä se tuntuu kovin pieneltä romaanilta. Ehkä se johtuu siitä, kun muistaa, että sama mies on todella kirjoittanut Amerikkalaisen pastoraalin, Portnoyn taudin ja kymmenittäin muita amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvia järkäleitä. Onko väärin verrata keskituotannon suurteoksia myöhäiskauden pieniin helmiin? Voiko niitä edes verrata? Eikö kummallekin ole paikkansa? Voi tietysti olla niinkin, että kaanoniin muuratut suurteokset ajaisivat kenet tahansa hybrikseen, jos niiden kaltaisia onnistumisia yrittäisi toistaa.

Silti toivon, että Viimeinen Suuri Miesnarsisti kirjoittaisi vielä yhden suuren teoksen, parhaansa. Eikä ainakaan uhkaisi enää pistää kuulaa kalloonsa.