Arvokkaan miehen elämä

Kevättalvella 2004 ystäväni törmäsi Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla teokseen, joka tuntui aivan poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Useampikin nimekäs amerikkalaiskirjailija oli julistanut romaanin unohdetuksi mestariteokseksi – alkuteos oli vuodelta 1961. Ystäväni teki ostopäätöksen ja luki kirjan: se oli todella hyvä. Kun sain kuulla siitä, ostin oman kappaleen ja luin sen heti. Kehut eivät olleet katteettomia. Kyseessä oli Richard Yatesin Revolutionary Road.

Yatesin esikoisromaanista tehtiin viisi vuotta lukukokemukseni jälkeen varsin onnistunut Hollywood-elokuva, ja samoihin aikoihin kirjakin suomennettiin. Siinä välissä olin itse ehtinyt lukea Yatesin tuotantoa enemmänkin enkä ollut ajatellut häntä unohdettuna kirjailijana enää pitkään aikaan – hänen teoksiaanhan jaeltiin ja luettiin enemmän kuin koskaan – mutta viime kesänä Yates nousi jälleen mieleeni.

Heinäkuussa kansainvälinen media nosti esiin hiukan samalla tavalla unohdetun mestariteoksen, John Williamsin Stonerin vuodelta 1965. Jälleen tuli vetoapua eläviltä suuruuksilta. Kun Yatesia kehui Richard Ford, Williamsin taakse asettui itse Ian McEwan. Vaikka McEwan käytti BBC4:n aamuohjelmassa siitä vain ilmaisua ”a minor masterpiece”, mylläkkä oli silti valmis: koko lukeva maailma syöksyi Stonerin perään. Minäkin tartuin siihen, tosin muutamien kuukausien viivyttelyn jälkeen.

Tällaisiin ”arkistolöytöihin” on aina hiukan vaikea suhtautua stoalaisella tyyneydellä. On helpompaa kuunnella ystävän suosituksia, selailla hyllyjä, tehdä omia päätöksiä. Stonerin maailma oli kuitenkin niin tuttu ja vakuuttava, ettei siihen ollut mitään vaikeuksia upota heti avaussivulta ja unohtaa samalla koko yleinen keskustelu.

En tiedä, onko tällaisella nimellä varustettu romaani tuottanut 1960-luvun maailmassa pettymyksen, mutta teos ei kerro kannabiksen tapakäyttäjästä vaan miehestä, jonka nimi on Stoner. William Stoner. Hänen elämänsä käydään romaanissa niin dickensiläiseen tapaan kuuliaisesti läpi syntymästä kuolemaan, että tarinaan tulee nykypäivän perspektiivistä tietyllä tavalla jopa vino tunnelma. Jossain taustalla soi minun mielessäni Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä -romaanin aloitus:

Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon. Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita. (Alkuteos 1933, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)

Stoner on vakava ja surullinen romaani, vaikka sekin sisältää nuoren rakastajattaren, vastarakkauden puutetta ja melko moniselitteisen turmion.

William Stoner on missourilaisen maanviljelijäperheen ainoa poika, joka lähtee paikalliseen yliopistoon opiskelemaan maataloutta mutta huomaa sydämensä vetävän kirjallisuuden pariin. Hän hylkää lupauksensa vanhempiensa maatilan jatkamisesta ja uppoutuu varhaisen englanninkielisen kirjallisuuden syövereihin, tekee ansiokkaan väitöskirjan, saa apulaisprofessuurin yliopistosta ja alkaa opettaa työkseen. Toinen opiskelukaveri Dave Masters kuolee kesken opintojensa ensimmäisessä maailmansodassa, kun taas toinen, Gordon Finch, on mukana Stonerin elämässä yliopistolla aina katkeraan loppuun asti.

Opiskeluidensa keskellä Stoner päättää valloittaa nuoren Edithin itselleen ja silkalla sitkeydellä myös onnistuu siinä. He menevät naimisiin, avioliitosta tulee onneton. He saavat yhden tyttären, Gracen, josta tulee onneton. He ostavat omakotitalon, jonka mukana Stoner saa niskaansa hirveät velat – lisää onnettomuutta. Edith katkeroituu kotona, kaikki kärsivät. Sitten yliopistolle tulee uusi professori Hollis Lomax, jonka kanssa Stoner joutuu niin katkeraan riitaan, etteivät miehet sen jälkeen puhu toisilleen vuosikymmeniin.

Kuten sanoin, Stoner on vakava ja surullinen romaani. Teksti ei ole kuitenkaan lohdutonta, koska siinä aistii tietynlaisen totuuden ja kauneuden. William Stoner hyväksyy kohtalonsa ja nauttii siitä, mitä tekee. Ehkä tällaisen keskittymisen kuvaus viehättää näinä aikoina, kun tuntuu, että kaikkea on koko ajan ihan liikaa. Stoner on ehkä harmaa mies, mutta hän säilyttää arvokkuutensa kaikissa tilanteissa. Ei murru, vaikka ympärillä riehuisi sota, kotona seinät kaatuisivat päälle ja työyhteisön häneen kohdistama paine näyttäisi muiden silmissä täysin sietämättömältä.

Harmaudestaan huolimatta Stoner ei ole nuhteeton. Romaanin käännekohdassa hän aloittaa suhteen oppilaansa Katherine Driscollin kanssa. Williams kuvaa hienosti miestä, jolla ei tunnu olevan mitään menetettävää. Edith suhtautuu toiseen naiseen niin välinpitämättömästi, että se vaikuttaa lietsovan Stoneria entisestään. Eikä lopulta kulisseilla ole enää kovin paljon väliä Stonerille, hän alkaa käydä huolimattomaksi, vapautua kahleistaan. Edes dekaaniksi edennyt Gordon Finch ei pysty enää tekemään ystävänsä puolesta kaikkea, mitä haluaisi.

Jaksoissa, joissa verkko yliopistolla kiristyy, tunnelma muistuttaa hetkittäin J.M. Coetzeen Disgracea, joka toki ilmestyi vuosikymmeniä myöhemmin. Siinäkin englannin kielen opettajaa jahdataan oppilaan kanssa aloitetun suhteen takia. Koko yliopistomaailman vallankäytön kuvaus sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat voineet mennä minulta sokkotestissä läpi Coetzeena. Tuossa yliopistojaksossa Williams on kaiken kaikkiaan vahvimmillaan: myös lukija joutuu hikoilemaan, jos aikoo päästä siitä yli.

Lukijana en voi mitään näille omille anakronismeilleni, mutta Stonerin avioliittokuvaus tuntuu välillä muistuttavan kovasti Ian McEwanin On Chesil Beachia (vaikka oikeasti pitäisi sanoa, että On Chesil Beach on paljon velkaa Stonerille). Stonerin elämän ainoa intohimoinen jakso suhteessa nuoreen vaimoonsa aiheuttaa onnettoman raskauden. Mutta jälleen, ettei tuon raskauden seurauksena olisi pelkkää epäonnea: Williams osaa taitavasti kertoa isän ja tyttären välisistä hiljaisista, valoisista hetkistä kotona. Niiden hetkien kuvauksille on tarinan loppupuolella käyttöä. Ne sisältävät jälleen sellaista totuutta ja kauneutta, joka tekee William Stonerin elämästä todellisen. Hänen elämänsä voi olla surullista ja keskivertoa, mutta ainakin se on tässä romaanin maailmassa todellista.

What did you expect? he thought again.

Mitä oikein odotit? Stoner kyselee itseltään viimeisinä päivinä. Williams ei väistele moraliteettia, vaan syöksee Stonerin syvälle ihmisyyteen. Vuosikaudet Everymania opettanut Stoner hakee lopulta omaa totuuttaan, punnitsee elämänsä päätöksiä. Hän piti kiinni periaatteistaan, mutta ne maksoivat hänelle professuurin yliopistolla. Periaatteidensa takia hän ei lähtenyt Missourista, ei ryhtynyt tekemään uutta uraa muualla, jäi jumiin omaan pieneen maailmaansa. Periaatteet pitivät hänet kotona, sidottuna vaimoon, jonka kanssa hän ei koskaan lähentynyt – vuodet kuluivat. Mutta periaatteet tekivät hänestä sen persoonan, jollaisena hänet opittiin tuntemaan: arvokkaana ja suoraselkäisenä miehenä, joka ei myynyt itseään kenellekään. Jopa hänen viimeinen puheensa läksiäisissä on esimerkki siitä. Stonerin kunniakoodi on oikeastaan mafialuokkaa, vaikka hän on vastuussa kaikesta vain itselleen. Miehellä täytyy olla koodi. Koodista mies tunnetaan.

Ei ole sinänsä yllättävää, että englannin kielen professorina uransa tehnyt John Williams on kirjoittanut teoksen, joka liikkuu monella tasolla. On ilmiselvää, että päähenkilö opettaa teoksia, joiden syvimpien totuuksien kanssa joutuu itse tekemisiin. Yllättävää kuitenkin on, miten luontevasti kaikki tapahtuu – täysin orgaanisesti oikeastaan. Stonerin elämän kuuliaisesti kronikoiva kertoja ei luo mitään kiusallisia siirtymiä eikä kikkaile muutenkaan. Sen ansiosta perustunne pysyy: tällaista elämä on.

Pienten, unohdettujen mutta sittemmin löydettyjen mestariteosten joukossa Stonerille on ehdottomasti sija varattuna. Heti siitä Revolutionary Roadin alapuolelta.

Silmänkääntäjän evankeliumi

En muista yhtään romaania, jolla olisi ollut lukemisen kannalta näin häiritsevä nimi: J.M. Coetzeen vastikään ilmestynyt teos on nimeltään The Childhood of Jesus. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, onhan romaanimuotoisia Jeesus-elämäkertatulkintoja tehty kasapäin, mutta häiriö tuleekin nyt toisesta suunnasta. Koko romaanissa ei puhuta Jeesuksesta eikä kristinuskosta sanaakaan.

Teoksen päähenkilöinä ovat Simón ja David, jotka saapuvat Belstar-laivalla Novilla-nimiseen kaupunkiin. Tuntematon, eteläamerikkalaiselta vaikuttava maa on eräänlainen sosialistinen utopia, josta ei leipä lopu. Simón on aikuinen mies, joka on ottanut laivamatkalla kuusivuotiaan Davidin hoitaakseen – poika on kadottanut kirjeen, johon oli kirjoitettu tiedot hänen vanhemmistaan. Simón päättää auttaa Davidia löytämään kadonneet vanhemmat Novillasta. Kaikille mies toistaa saman asian heidän suhteestaan: ”Not my grandson, not my son. But I am responsible for him.”

Alkuasetelma on yksinkertainen, mutta siitä purkautuva juoni on harvinaisen mutkikas. Simón ja David saavat pitkällisten selvittelyiden jälkeen katon päänsä päälle, vaatimattoman lähiökorttelin asunnon. Simón pääsee töihin ahtaajaksi satamaan, David menee kouluun. Vanhempien etsintä jatkuu. Davidin koulukaverina on Fidel, ja sitä kautta Simón tutustuu Fidelin äitiin Elenaan ja aloittaa tämän kanssa intohimottoman suhteen.

Yhtenä päivänä Simón ja David näkevät paremmalla La Residencia -asuinalueella naisen, joka pelaa tennistä. Simón päättää, että kyseessä on Davidin äiti, eikä David pane vastaan. Lopulta tämä lapseton Inés saapuu lähiöön, ottaa Davidin pojakseen ja muuttaa Simónin tilalle asuntoon. Simón siirtyy tieltä pois ja hankkiutuu satamaan epämääräiseen asujaimistoon. Naisen mukana tulevat myös tämän omituinen veli Diego ja susikoira Bolivar.

Simón jää Davidin kummisedäksi ja joutuu katsomaan pitkään sivusta, miten Inés muuttuu ylihuolehtivaksi äitihahmoksi, joka suosii täydellistä eristäytymistä. Inés näyttää itsekin olevan vakuuttunut, että hän todella on Davidin äiti. Kun koulussa tulee ongelmia yliälykkään ja arrogantin Davidin kasvatuksessa, Inés käy opettajan kimppuun kuin tiikeri. Kuusivuotias poika on sentään lukenut jo Don Quijoten!

Koko romaanin ajan punnitsin mielessäni nimeä: The Childhood of Jesus, Jeesuksen lapsuus. Allegoriselle tulkinnalle tulee vihjeitä pitkin matkaa – esillä on toistuvasti leipää ja kalaa, Inés uskoo olevansa Davidin oikea äiti vaikka ei ole koskaan synnyttänyt, kuusivuotiaalla pojalla on radikaali käsitys ihmisyydestä, hän harrastaa yliluonnollisia asioita ja pakenemistemppuja – mutta mitään yksiselitteistä avainta ratkaisulle ei näy missään. Millainen evankeliumi tämä oikein on? Entä mikä mies on tämä Simón, jonkinlainen ahtaajaksi tekeytynyt puuseppä? Miksi hän on ylipäänsä lähtenyt matkalle, rakentamaan uutta elämää? Miksi hän on niin voimakkaasti kiintynyt poikaan, jota ei pohjimmiltaan tunne eikä oikein ymmärräkään?

Novilla on kaupunkina omituinen, koko yhteiskuntajärjestys tuntuu kummalliselta. Ihmisillä on paljon leipää, mutta heiltä puuttuu kyky juhlia, luoda vahvoja yhteisöllisiä suhteita, suhtautua asioihin intohimoisesti. Hyväntahtoisuus on termi, joka toistuu jatkuvasti: kaupungin ihmiset ovat aivan häiritsevän hyväntahtoisia, mutta heidän avuliaisuutensa raja kulkee järjestelmän rajoissa. Näyttää kuin tämä sosialistinen yhteiskuntamalli olisi tehnyt heistä loputtoman sovinnaisia, ja sovittelun mahdollisuudet loppuvat vasta byrokratiaan. Kaupungin oikeusjärjestelmä ei vaikuta kovin toimivalta, mutta siihenkin suhtaudutaan täysin annettuna. Etenkin romaanin loppupuolen käänteissä Simón, Inés ja David muuttuvat yhteisössään harvinaisen radikaaleiksi. Yksi hienoimmista hetkistä koetaan koulussa, jossa señor León koettelee Davidia:

’(...) Now show us how you write. Write, Conviene que yo diga la verdad, I must tell the truth. Write it. Con-viene.’ 

Writing from left to right, forming the letters clearly if slowly, the boy writes: Yo soy la verdad, I am the truth. 

’You see,’ says señor León, turning to Inés. ’This is what I had to deal with day after day after day while your son was in my class. I say, there can be only on authority in the classroom, there cannot be two. Do you disagree?’

Silti en ymmärrä, miten teoksen raskasrakenteinen yhteiskunta-analyysi liittyy Jeesuksen lapsuuteen. Tavallaan tuntuu, että olen vähällä saavuttaa tuon ymmärryksen, mutta jokin tässä palapelissä ei vain loksahda kohdalleen. Mitä tästä pitäisi ajatella? Mihin näiden Jeesus-tulkintojen tulisi johtaa? Mitä Coetzee on ajanut tällä kaikella takaa? Mietin myös, miten olisin lukenut tämän teoksen, jos nimi olisi ollut tavanomaisempi: Simón ja David. Pojan elämä. Novillan mestari. Barbaarit tulevat.

Häiritsevän nimen ansiosta romaani kuitenkin toimii. En muista, milloin olisin viimeksi joutunut askaroimaan näin ankarasti, jotta ymmärtäisin edes jollain tasolla, mitä olen lukemassa. Teksti sinänsä on kieleltään suoraviivaista, paikoin lakonista, mutta kun kokonaisuus ei jäsenny, ymmärtämiseen saa nähdä vaivaa.

Coetzeen tuotannon mittapuulla en kylläkään lukenut tätä kaikilta osin mielikseni, sen verran puuduttavaa yhteiskunta-analyysiä etenkin teoksen alkupuoli sisälsi. Ja loppupuolella juoni meni niin äärimmäisyyksiin, etten hämmästynyt enää oikein mistään – jopa uskomattomimmista käänteistä tuli banaaleja, kun niitä tuli riittävän monta. En esimerkiksi mitenkään voinut uskoa Inésin toimivan niin kuin hän toimi – hänhän jätti nopeasti koko elämänsä ja ilmoittautui pojalle äidiksi tuosta vain ja esiintyi sen jälkeen kuin äiti. Rakenteellisesti teos olisi voinut muuttua mielenkiintoisemmaksi rikotulla kronologialla tai näkökulmavaihdoksilla. Kohtauksesta toiseen etenevän lineaarisen rakenteen muokkaaminen olisi ollut perusteltua, mutta luultavasti sen seurauksena teoksesta olisi tullut nykyistä vaikeaselkoisempi.

Coetzeeta on kyllä pakko arvostaa. Nobelin jälkeenkin hänen tuotantonsa on ollut keskimäärin todella korkeatasoista, eikä JC ole todellakaan mennyt sieltä, missä aita olisi ollut matalin. Myös The Childhood of Jesus on taiteellisesti kunnianhimoinen teos, joka ei päästä lukijaa helpolla. Älyllinen pähkinä on kuitenkin niin kova, että kovinkaan syvältä tämä ei minua koskettanut.