Tyly testamentti

Colm Tóibínin runsas vuosi sitten ilmestynyt The Testament of Mary (Penguin Books, 2012) kertoo Jeesuksen äidistä erilaisen tarinan kuin olemme yleensä tottuneet kuulemaan. Tóibínin Maria saa esimerkiksi kuulla neitseellisestä synnyttämisestään ihan muilta kuin Jumalalta – tarinat kulkevat hänen kuuluisan poikansa edellä ja kantautuvat äidin korviin monista lähteistä.

Vuosien varrella Maria näkee poikansa muuttumisen karismaattiseksi maankiertäjäksi, erikoisen seurueen henkiseksi johtajaksi ja ihmetekojen tekijäksi. Äiti myös joutuu todistamaan poikaansa kohdistuvan uhkan ja lopulta myös tämän väkivaltaisen kuoleman. Pyhimyksellisen neitsythahmon sijaan Tóibínin Maria on lihaa ja verta, täynnä hämmennystä ja suoranaista suuttumusta. Jeesuksesta syntyi jotain, mikä ei ollut äidille itselleen totta.

Irlantilainen Tóibín on tavallaan erikoistunut näihin äiti-poika-aiheisiin. Novellikokoelma Mothers and Sons on rautaisannos sitä tavaraa, ja itsekin kirjoitin taannoin muutaman sanan sen suomennoksesta. Jeesuksen ja Marian suhde on tosin vielä vähän mutkikkaampi kuin noiden novellien tarinoissa. Tóibínin Maria joutuu Kaanaan häissäkin lähettämään pojalleen viestejä lähestyvästä uhkasta, kun ei millään pääse kunnolla puheisiin. Maria on turhautunut, hänet on leikattu pois lähipiiristä.

Jeesuksesta on kirjoitettu liuta romaaneja, mutta omiin käsiini ei ole sattunut sellaista, jonka kaunokirjallinen arvo ylittäisi sen lähtökohdat – yleensä siis sekulaarin demonstraation tai suoranaisen provokaation. Nikos Kazantzakisin Kristuksen viimeiset kiusaukset taitaa olla romaanina sieltä parhaimmasta päästä. José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi jaarittelee, Norman Mailerin Pojan evankeliumi kertoo nätin tarinan tutulla kaavalla. Muitakin löytyy, mutta harva seisoo omillaan – niin järkälemäinen teksti on taustalla. Siinä jatkumossa The Testament of Mary jää myös kuriositeetiksi, yhdeksi fabuloinniksi mahdollisen tarinan ympärillä.

Katolisen kasvatuksen saanut Tóibín ei lähde teoksellaan avoimesti provosoimaan, vaan näkökulma pysyy tiukasti Marian kokemuksessa (toki senkin esittäminen on tietyissä piireissä äärimmäisen provosoivaa, kuten esimerkiksi Catholic World Reportista voi lukea). Maria ei kuitenkaan henkilönä mene äärimmäisyyksiin millään alueella. Vaikka kerran hänellä onkin tarinan aikana veitsi kädessä, mitään yllättävää ei tapahdu. Eikä hän esimerkiksi kerro Jeesuksen syntymään johtaneista tapahtumista mitään, ainoastaan hämmästelee kuulemiaan tarinoita pojastaan Jumalan poikana. Tiivis rajaus on myös romaanin ehdoton vahvuus. Silti tarina on niin suuri, että 112 sivun mitta ei tunnu liian vaatimattomalta, vaan teosta voi ehdottomasti pitää romaanina.

Marian kertoma tarina rakentuu muutamien käännekohtien varaan: Jeesuksen lähtö kotoa, Lasaruksen herättäminen kuolleista, Kaanaan häät, ristiinnaulitseminen, Marian elämä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Lasaruksen sisaren vaiheet Jeesuksen elämän loppuaikoina kulkevat hetken rinnakkain Jeesuksen äidin kanssa, mutta romaani ei silti sisällä kuohuttavia yksityiskohtia Jeesuksen ja Maria Magdalenan välisestä suhteesta. Hyvä niin, koska sitä spekulointia voisi pitää tässä yhteydessä halpana – käsissähän on jo muutenkin kuohuttava aihe.

Maria muistelee mielellään Jeesusta nuorena poikana, nostalgisoi hyviä päiviä, jolloin pojan isäkin oli vielä elossa. Väkevimmillään hän esiintyy tavallisena äitinä, jonka poika kuolee raa’alla tavalla ja joka joutuu sitä vierestä mykkänä seuraamaan:

I tried to see his face as he screamed in pain, but it was so contorted in agony and covered in blood that I saw no one I recognized. – – It seems hard to fathom now that I stayed there and watched this, that I did not run towards him, or call out to him. But I did not.

Loppujen lopuksi Maria on nainen, joka jää yksin. Hän joutuu kulkemaan varjoissa ja pysymään tuntemattomana, koska uskonnollinen liikehdintä kasvaa hänen poikansa kuoleman jälkeen vääjäämättä. Maria yrittää vältellä joutumasta mukaan mihinkään, kertomasta mitään kenellekään. Lopulta kaksi opetuslasta on kuitenkin löytänyt hänet, ja The Testament of Maryn kertoma tarina on tuon kohtaamisen seurausta. Silti Marian korviin puheet siitä, miten taivaallinen isä oli lähettänyt poikansa maailmaan vapauttamaan ihmiskunnan, kuulostavat omituisilta. Marian tyylillisesti melko modernista puheenparresta välittyy sanoma, joka lopulta lienee se suurin hyökkäys koko teoksessa: Jättäkää minut rauhaan. Älkää käyttäkö minun elämääni omiin tarkoitusperiinne.

Epäluuloisen ja ahdistuneen Marian kertomusta lukee väistämättä nykymaailman taustaa vasten. Eikä vain Richard Dawkinsin, Sam Harrisin tai Christopher Hitchensin takia, vaan myös siitä kulmasta, mitä katolisesta kirkosta on paljastunut. Tóibínin Maria suojelee itseään, ei halua antautua palvonnan kohteeksi vaan kulkee mieluummin hämärässä. Marian intimiteettisuoja on uhattuna, ja sitä hän pitää itselleen tärkeänä, koska tuntemattomuus on hänen identiteettinsä perusta. Silti hänestä tehdään myöhemmin vielä Neitsyt Maria.

Kirjoitinko juuri aiemmin, ettei Tóibínin romaani ole erityisen provosoiva? Riippuu tosiaan paljolti siitä, keneltä kysyy. 

Kaipuuta novellimitassa

Olin pari vuotta sitten iloisesti yllättynyt irlantilaisen Colm Tóibínin (s. 1955) Brooklyn-romaanista. Kikkailemattomalla tavalla kerrottu tarina sai minut unohtamaan, miten perinteisistä aineksista se oli rakennettu: tyylitietoisen ja varmaotteisen kertojan käsissä tarina oli enemmän kuin osiensa summa. Osasin odottaa hiukan samantyyppistä, tunnetasolla voimakasta ja rehellisen illuusiotonta kerrontaa, kun tartuin Kaijamari Sivillin suomentamaan Tóibínin novellikokoelmaan Äitejä ja poikia. Alkuteos on ilmestynyt jo ennen Brooklyniä, vuonna 2006.

Äitien ja poikien kertomuksissa vallitsee teoskokonaisuutena eräänlainen tutkielmaluonne: Äiti juo, poika haluaa puuttua asiaan. Poika on pedofiilipappi, äidin on pakko kohdata poikansa. Äiti ja poika jäävät miehen kuoleman jälkeen kahdestaan, heidän täytyy pärjätä omillaan. Poika tekee suuren taidevarkauden ja pelkää äitinsä lavertelevan. Poika on muusikko ja kohtaa äitinsä laulamassa kapakassa. Äiti on kuollut, ja poika ryhtyy suhteeseen kaverinsa kanssa.

Erilaisia äitejä ja poikia tulee yhdeksän tarinan verran, ja välillä tuntuu, että Tóibín ei ole täysin kotonaan novellin rajoitusten kanssa. Etenkin ”Matka” ja ”Kesätyö” ovat muodoltaan jossain määrin epätyydyttäviä – tuntuu kuin teksti olisi leikattu väkisin lyhyeen mittaan. Niihin jää paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, mikä harmittaa minua lukijana. Joukkoon mahtuu myös muutama toimimaton teksti, ”Laulu” ehkä kaikkein selvimpänä – se ei tunnu tarinana missään määrin uskottavalta. En usko, että jumalaisesti laulavan äidin kapakassa näkevä poika käyttäytyisi niin. Myös toinen musiikkipitoinen teksti, ”Famous Blue Raincoat”, tuntuu teennäiseltä eikä säväytä. Näiden lisäksi pedofiilipappia käsittelevä ”Pappi suvussa” ei oikein lähde lentoon, vaikka näkökulman kääntäminen läheisten tuskaan onkin onnistunut veto. Tóibínin tekstit edustavat henkilötutkielmina klassista angloamerikkalaista short story -perinnettä: mitään taide-esseistiikkaa ne eivät tarjoa.

Kokoelman kantavana tunteena on jonkinlainen hahmoton surumielisyys. Huumori ei pilkahda vähääkään: kuoleman kanssa ollaan tekemisissä ja kipeitä muistoja kaivetaan esille. Yksitotisuus on ehdoton rajoite näissä teksteissä, tunneskaala pysyy hyvin kapealla sektorilla eivätkä kontrastit oikein riitä piristämään lukijaa. Puuduin monta kertaa, ennen kuin pääsin kirjan loppuun. Erityisesti teoksen päättävä laaja novelli ”Pitkä talvi” oli synkkää luettavaa ja myös teoksen ainoa teksti, joka ei sijoitu Irlantiin. Siinä juopotteleva äiti katoaa lumimyrskyssä jossain päin Pohjois-Espanjaa eivätkä perheenjäsenet enää löydä häntä. Ei paljon naurata.

Huomaan, että alan kuulostaa ankaralta. On aika vaihtaa nuottia. Tóibínin novelleissa on nimittäin myös paljon hyvää.

Kokoelman aloittava ”Järkimies” kertoo viileästä rikollisesta, joka on onnistunut varastamaan eräästä galleriasta yhden Rembrandtin ja kaksi muuta arvotaulua. Hän on piilottanut ne Wicklow’n vuorille, kunnes ostajaehdokas Hollannista ilmoittautuu. Tarinan intensiteetti on erinomainen, ja Tóibínin tyyli saa kertomuksen kasvamaan huimiin mittasuhteisiin oikeastaan hyvin pienillä käänteillä – niin kuin hyvässä novellissa on tapana. Päähenkilö on klassisessa välitilassa: hän on tehnyt täydellisen rikoksen mutta ei voi kertoa siitä kenellekään, ei edes äidilleen. Vaikeudet hollantilaisten kanssa kasvavat niin yllättäen, että hän alkaa katua tekoaan. Miljoonataulujen myyminen osoittautuu odotettua vaikeammaksi, olisi sittenkin ollut viisaampaa varastaa jotain ihan muuta.

”Järkimies” liikkuu rationaalisten päätösten rajamailla, ja niiden tutkijana Tóibín onnistuu. Kun päähenkilö käy puhumassa äidilleen, pyytää olemaan hiljempaa vuoriston piilopaikasta, tarinaan tulee taas yksi taso lisää. Tunnetasolla varas käsittelee äitiään oikeastaan hyvin lempeästi ja ymmärtävästi, vaikka on rikollisena muuten kylmäverinen viimeistelijä ja yksityiskohtien taitaja. Häntä vain harmittaa äidin laveasanaisuus poliisin suhteen. Mutta äiti on äiti.

Kokoelman toinen erinomainen novelli on ”Pelin henki”. Nancyn mies on kuollut kolarissa eikä hänen ruokakauppansa enää pärjää uudelle hienolle Dunnesille, joten hän päättää perustaa pikaruokalan. Taustalla on ahdistava velkakierre, josta Nancy haluaa eroon. Fish & chips -kioskin perustaminen on hankalaa, koska pikkukaupungin poliitikot ja pankki ovat ensin hanketta vastaan. Kaikki kuvittelevat, että edesmennyt George jätti Nancylle ruhtinaallisen perinnön, kun oikeasti mieheltä jäivät vain velat. Nancy päättää, että jos hän nousee vielä omilleen, hän kerää rahansa ja muuttaa lapsineen pois pikkukaupungista, suureen maailmaan. Lopulta kioski menestyy loistavasti ja tarjoaa myös Gerard-pojalle työtä. Kioskin yhteyteen perustetaan myös viinikauppa, joka tuo entistä enemmän tuloja. Vähitellen Gerardista tulee mestari kirjanpitoasioissa. Poika haluaa jättää opinnot sikseen ja jatkaa kaupantekoa. Samaan aikaan Nancy tekee henkistä lähtöä, on panemassa putiikkeja pakettiin ja muuttamassa lapsineen Dubliniin – heiltä lupaa kysymättä.

”Pelin hengen” loppuun ladatussa konfliktissa on jotain samaa kuin Brooklyn-romaanin hienoimmissa hetkissä. Novellin tapahtumapaikkakin on samainen Enniscorthy, josta Brooklynin päähenkilö Eilis lähti Amerikkaan. Kun Nancy vaatii Gerardia kouluttautumaan ja unohtamaan pikkukaupungin pienet piirit, vastassa on poika, joka nimenomaan haluaa ”kuulua johonkin”. Pojan mielessä äidin unelma Dublinista ja siitä, ettei enää tarvitse koskaan tehdä työtä, on tyhjä. Äidin kaipuu täyteen tuntemattomuuteen tarkoittaa, ettei pojalla olekaan tulevaisuutta, jonka poika on jo itsellään nähnyt.

Tällaisen pakahduttavan kaipuun kuvaajana Tóibín on vahvimmillaan. Niistä hetkistä nautin, mutta ympärille jäi niin paljon rutiinisuoritusta, etten ole täysin vakuuttunut Äideistä ja pojista kokonaisuutena. Seuraavaksi lukisin Tóibínilta mielelläni Henry Jamesin 1800-luvun loppuvuosista kertovan romaanin The Master (2004). Kaijamari Sivillin suomennoksena.