Kadonneet ja unohtuneet

E.L. Doctorow (s. 1931) kuuluu niihin amerikkalaiskirjailijoihin, joita olen aina arvostanut mutta jotka ovat silti jääneet hiukan unohduksiin. Mielestäni Doctorowin Danielin kirja (The Book of Daniel, 1971) ja sitä seurannut Ragtime (1975) ovat edelleen aikakautensa parasta amerikkalaista kaunokirjallista fiktiota: yhteiskunnallisesti tarkkanäköistä, aikakäsitykseltään oivaltavaa, ilmaisultaan lennokasta.

Viimeisen 20 vuoden aikana Doctorow on julkaissut harvoin. Vuonna 2005 häneltä ilmestyi Marssi (The March, suom. 2007), jonka karrikoivasta tyylistä en liiemmin pitänyt. Teos oli muuten tuolloin Pulitzer-palkintoehdokkaana toisen samannimisen teoksen kanssa (palkinnon voittanut Geraldine Brooksin March ei sekään kyllä kolahtanut minuun). Viimeksi Doctorow on tarttunut Homer ja Langley Collyerin (1881–1947) tositarinaan. Vuonna 2009 ilmestynyt Homer ja Langley -romaani saatiin suomeksi tänä keväänä, Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Homer on tarinan sokea Homeros, joka panee tapahtumia paperille ja tekee selkoa veljesten omalaatuisesta elämästä 1900-luvun alkuvuosista eteenpäin. Heidän isänsä on ollut tunnettu newyorkilainen naistenlääkäri, jonka ostamassa talossa Fifth Avenuen ja 128th Streetin kulmassa veljekset elävät herroina sen jälkeen, kun sekä isä että äiti ovat kuolleet espanjantautiin. Homer on ollut nuorena lupaava pianisti mutta sokeutunut vähitellen. Langley on veljeksistä se eksentrisempi: hän käy päivittäin ostamassa kioskilta kaikki mahdolliset lehdet ja uneksii koko maailman tapahtumat kertovasta sanomalehdestä (siis vähän niin kuin internetistä). Kun Langley palaa ensimmäisestä maailmansodasta, hän on entistä erikoisempi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaroiden hamstraus etenee olohuoneeseen pysäköityyn T-mallin Fordiin saakka, hulluus alkaa olla kaikkien nähtävissä.

Jälleen kerran Doctorow venyttää todellisuuden rajoja. Hänen tarinassaan veljekset syntyvät vähän toisella tavalla kuin oikeasti, ja he myös elävät 1980-luvulle saakka – siis nelisenkymmentä vuotta pidempään kuin todelliset vastineensa. Tämä kaikki on tietysti tarkoituksenmukaista, koska Doctorow haluaa esittää koko 1900-luvun keskeisen materiaalihistorian näiden veljesten kautta. Oikeassa elämässähän Collyerin veljesten asunnosta kuljetettiin ulos 140 tonnia tavaraa sen jälkeen, kun he olivat löytyneet sieltä kuolleina.

On tietysti toinen asia, miten hyvin tällainen tavara auttaa muodostamaan kuvaa yhdestä vuosisadasta ja sen arvomaailmasta. Esimerkiksi kaasunaamarit eivät avaa ainakaan minulle minkäänlaista huikaisevaa näköalaa 1900-luvun sotahistoriaan. Tähän olin oikeastaan hiukan pettynyt, ettei tavarapaljouden esittelystä kaikilta osin synny paljon muuta kuin yksityiskohtien luettelomaista selostusta. Ongelma on hiukan samankaltainen kuin Marssissa: kun kaikki mahdollinen raahataan näkösälle ja marssitetaan lukijan silmien edestä, mikään ei oikein jää mieleen.

Paitsi ettei asia ole tällä kertaa aivan näin mustavalkoinen. Homer ja Langley on tarinana paremmin hallittu kuin Marssi, ja veljesten asuntoon rakentuva jätevuori toimii kokonaisuudessaan vaikuttavana kuvana materialistisesta vuosisadasta. Hautautuminen romun keskelle ja mustien ikkunaluukkujen taakse on haikea kohtalo, kun samaan aikaan ympärillä aukeaa suurkaupunki täynnä elämää. Sokean ja vähitellen myös kuuroutuvan Homerin kertomus kuvaa tarkasti sitä, miten Harlemissa sijaitsevan kivilinnan läpi ovat aikojen saatossa kulkeneet gangsterit, katutytöt, pianonsoiton oppilaat, apulaiset, hipit, muusikot. Hamstraaminen on itsessään syvästi surullista, ja hautautuminen kirjapinojen ja lehtikasojen ja kaiken mahdollisen käyttökelvottoman romun keskelle tekee veljesten kohtalosta suorastaan musertavan. Olennainen tulee näissä virkkeissä:

Siinä elämänvaiheessamme talo oli vaarallisesti risteilevien polkujen labyrintti, täynnä esteitä ja umpikujia. Jos valoa oli tarpeeksi, sanomalehtipaalien välissä mutkittelevia käytäviä pistin pystyi liikkumaan, tai reitin saattoi löytää myös ujuttautumalla sivuttain sekalaisten rojuröykkiöiden välistä – kasoissa oli pianojen sisuksia, virtajohtoihin käärittyjä moottoreita, työkalulaatikoita, maalauksia, autonosia, renkaita, pinottuja tuoleja, antiikkilamppuja, paikoiltaan siirrettyjä vanhempiemme kalusteita, rullalle käärittyjä mattoja, vaatekasoja, polkupyöriä – mutta liikkuminen edellytti sellaisia luontaisia kykyjä kuin sokealla miehellä, joka aistii esineiden paikat ilman siirtymien perusteella ja pääsee siten huoneesta toiseen tappamatta matkalla itseään. (Sivu 162.)

Hienosti kiteytetty ajatus: ihmisen täytyy olla sokea selvitäkseen tässä materialistien maailmassa.

Homer ja Langley ei yritä olla Suuri Amerikkalainen Romaani, vaikka ainekset ovat mahtipontiset, jopa suuruudenhullut. Kaiken keskellä huomasin miettiväni, miksi Doctorow on kirjailijana niin monimutkainen tapaus, yhtä aikaa arvostettu ja unohdettu. Sitten havaitsin tämän lauseen, joka on painettu suomennetun teoksen kansiliepeeseen: ”Häntä on kiitetty erityisesti taidosta yhdistää mukaansatempaava tarina asiantuntevasti kuvattuun miljööseen.”

Kirjojen kansitekstit kuuluvat vaikeimpien kirjallisuudenlajien joukkoon, mutta tuo on jo suorastaan kiusallista. Kunpa edes passiivi olisi korvattu jollain aktiivisella vaihtoehdolla! Syntyisi aivan erilainen vaikutelma, jos kansiliepeessä lukisi vaikka Michiko Kakutanin ylistämä... tai James Woodin arvostama... tai oikeastaan mitä tahansa yksilöityä. Mukaansatempaava tarina ja asiantuntevasti kuvattu miljöö sopisivat melkein kehen tahansa tunnettuun amerikkalaiseen kirjailijaan. Ennemmin kiinnittäisin huomiota Doctorowin omaperäiseen aikakäsitykseen: hänen teoksissaan aika taipuu. Anakronismeissaan Doctorow on aidosti ovela.

Mutta miksi en kaikesta huolimatta osaa ylistää Doctorowia? Miksi en muista nostaa häntä esiin keskusteluissa, osoittaa jotenkin tätä mykkää arvostustani? Asia askarruttaa minua.

Doctorowin unohtamista Suurimpien Amerikkalaiskirjailijoiden listalta voi tarkastella myös genren näkökulmasta. Doctorowin leipälajina on historiallinen fiktio, eikä se ole lajityyppinä lähtökohtaisesti villitse suuria kansanjoukkoja aikalaiskeskusteluissa. Doctorowin romaanit sijoittuvat Yhdysvaltain historian murroskohtiin, ja moni niistä on vielä melko lähellä. On vielä vaikea hahmottaa, onko Doctorowin näkemys niistä ainutlaatuinen ja kestävä. Kaiken lisäksi hän taivuttelee todellisuutta mielensä mukaan, vaihtaa faktoja paremmin tarinaan sopiviin fiktiivisiin elementteihin. Olen myös taipuvainen ajattelemaan hänen romaaniensa filmatisointeja niin, että ne ovat jättäneet julkisessa keskustelussa alkuteokset varjoonsa – Dustin Hoffmanin tähdittämä Billy Bathgate ja Milos Formanin ohjaama Ragtime ainakin.

Myönnän, etten ole kokenut varsinaista tunnemyrskyä yhdenkään Doctorowin teoksen ääressä. Kun arvostaminen on jo valmiiksi hiljaista ja älyperäistä, hehkuttaminen jää vähiin myöhemminkin. Arvostan, mutta en fanita. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Doctorow erityisesti tarvitsisi minulta minkäänlaista suosionosoitusta: hänelle löytyy varmasti myös äänekkäitä kehujia maailmalta.

Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn muitakin itseltäni vuosiksi unohtuneita mutta suuresti arvostettuja amerikkalaisia tekijöitä. Sellaisia olisivat ainakin Don DeLillo, John Edgar Wideman ja Carol Shields. Mutta pitäisikö fanitusta ylipäätään pitää kaunokirjallisuuden mittarina? Jos kyllä, mistä se kertoisi?

Epäreilu lukija

Aina silloin tällöin tekee hyvää lukea jotain sellaista, mitä ei yleensä lue. Kirjakaupassa käteeni osui Geraldine Brooksin kehuttu historiallinen romaani Caleb’s Crossing.

Historialliset romaanit aiheuttavat minussa nykyään kaikkein yleisimmin sellaisen tunteen, jonka Hannu Raittila tiivisti muutamia vuosia sitten osuvasti Kirjailijaelämää-teoksessaan: perinteinen länsimainen romaani on taidemuotona stoppariin päättyvällä sivuraiteella.

Mietin tuota kuvausta tavallistakin enemmän Caleb’s Crossingin ääressä. Brooksin romaani on tavallaan lehtikritiikkien kehunsa ansainnut: se on kielellisesti taidokas, juoneltaan pääosin vetävä, käänteissään reipas, henkilökuvaukseltaan elävä, aineistoltaan tuore, teemoiltaan universaali, sisällöllisesti kaiken kaikkiaan pätevä. Teosta on suorastaan pakko arvostaa niistä edellytyksistä, jotka se on itselleen asettanut. Mutta jos muuttuu lukijana röyhkeäksi ja alkaakin vaatia historialliselta romaanilta jotain uutta, Caleb’s Crossing jää vaikeaan rakoon.

Tiedän, että tällaista epäreilua temppua ei periaatteessa saisi tehdä. Eihän kriitikkokaan saa ikinä arvostella teosta sen perusteella, mitä siinä ei ole, vaan aina pitää katsoa, mitä siinä on. Mutta kaikesta huolimatta ajauduin pohtimaan, millaisia ongelmia Brooksin sisällöllisesti pätevässä romaanissa on, esimerkiksi muodon kannalta.

Caleb’s Crossing kertoo tarinan, joka alkaa Martha’s Vineyardin saarelta vuonna 1660. Bethia Mayfield on paikallisen pastorin teini-ikäinen tytär, ahkera ja lahjakas. Isä ei päästä häntä opiskelemaan, koska isän mielestä nuoren naisen tärkeimpänä tehtävänä on valmistautua avioliittoon: mikään ei saa sekoittaa naisen ajatuksia perheen perustamisesta ja kodinhoidosta. Tyttärensä sijaan Great Harborin napamiehenä häärivä pastori-isä patistelee toistaitoista poikaansa Makepeacea opintielle, tasoittelee tietä ja junailee asioita. Sukupuolten välistä epätasa-arvoa ei voisi paljon selvemmin alleviivata.

Romaanin varsinainen kierre tulee kuitenkin Calebin kautta. Caleb Cheeshahteaumauk on Wampanoag-heimoon kuuluva nuori mies, joka sattumalta ystävystyy Bethian kanssa. Kohtaamisella on suuret seuraukset. Calebista tulee ensimmäinen Amerikan alkuperäiskansojen edustaja, joka valmistuu Harvardin yliopistosta. Siitä faktasta koko tämä romaani on kirjailijan mukaan saanut alkunsa.

Bethia toimii tarinan kertojana, ja tekstin tyyli mukailee ensin 15-vuotiaan ja sitten 17-vuotiaan tytön kirjallista kerrontaa. Äidittömäksi jäävä Bethia joutuu huolehtimaan naisen velvollisuuksista ja lopulta uhrautumaan veljensä opintojen takia. Bethia ja Makepeace lähtevät saarelta mantereelle, jotta veli pääsee opiskelemaan Cambridgeen ja sisko piikomaan paikallisen oppimestarin huusholliin. Bethian lahjat eivät jää huomaamatta mestari Corlettiltakaan, mutta paljon mitään ei ole tehtävissä: naisen ei ole sopivaa ottaa osaa opetukseen 1660-luvun Massachusettsissa. Kun mestari tajuaa ryhtyä naittamaan poikaansa Samuelia Bethialle, paljastuu, että kotisaarella isoisä onkin jo veljen kanssa järjestellyt avioliiton kotiin palaavalle tytölle. Käännettä seuraava avioliittojuoni on klassinen, viimeistä piirtoa myöten.

Bethia tuntee voimakasta vetoa Wampanoagien elämäntyyliin ja tapoihin, kun omassa kulttuurissa naiselle on tarjolla vain naitettavan osa. Samalla Caleb tekee suurta matkaa metsästäjästä oppineeksi mieheksi, joka tuntee länsimaisen sivilisaation vaiheet ja latinan kielen taivutusmuodot. Eeppinen tarina päättyy Great Harboriin, jossa yli 60-vuotias Bethia tekee tiliä elämänsä käänteistä Calebin valmistumisen jälkeen ja valmistautuu jättämään tämän maailman.

Ihan hyvältähän tämä romaani kuulostaa, eikö? Sisällöllisesti pätevä, niinhän jo sanoin. Mutta ongelmaton se ei todellakaan ole. Teos sisältää pitkiä jaksoja, joissa kuvaillaan aikakauden olosuhteita, tapakulttuuria, alkuperäiskansoja ja kaikkea sellaista, josta lukijalla oletetaan olevan heikot ennakkotiedot. Nämä Bethian suulla kerrotut luennot ovat keskimäärin useiden sivujen mittaisia. Huomasin rasittuvani moisen normaaliproosan ääressä. Suvaitsen kirjallisuudessa monenlaisia tyylejä, mutta saarnaamista ja luennointia en kestä.

Toinen ydinongelma sisältyy romaanihenkilöiden sisäiseen kehitykseen ja sen ilmenemismuotoihin. Kronologisesti etenevä kerronta ja vastoinkäymisten kasvattamat ihmiset alkavat väkisinkin vetää kliseitä puoleensa, raahata niitä kerronnassa taakkana. Esimerkki: ”I felt the hot blood creeping up my neck.” Ymmärrän hyvin, että kertojana imitoi 15-vuotiaan tytön kirjallista tyyliä, mutta silti kiusaannun, kun tuollaista kuvailua jatkuu sivukaupalla.

Aina välillä havahdun tällaisissa romaaneissa siihen, miten alan lukea tahattomasti vastakarvaan ja ennakoida tulevaa: jos seuraavaksi kerrotaan, miten päähenkilön isä kuolee ja miten paljon isä on päähenkilölle merkinnyt, lopetan lukemisen. (Tässä tapauksessa en kuitenkaan lopettanut, vaikka näin kävi. Totesin sen vain valitettavaksi.)

Geraldine Brooksin aviomies Tony Horwitz julkaisi muutama vuosi sitten aivan bombastisen teoksen, nimeltään A Voyage Long And Strange.  Luin sen silloin tuoreeltaan ja olin aivan myyty: että näinkin voi kertoa. Silloin mietin, miksi meillä Suomessa ei harrasteta nykyistä enempää nonfictionia, ei tunnusteta sitä edes varsinaisesti omaksi genrekseen. Sehän antaa huikeat mahdollisuudet yhdistää tutkittuja tosiasioita ja henkilökohtaista pohdintaa ilman, että sitä pitää väkisin pukea johonkin puolivillaiseen fiktiiviseen kaapuun.

Horwitz etsii hienossa teoksessaan Amerikan syntysijoja ja kirjoittamatonta Yhdysvaltain varhaishistoriaa. Yksi kirjan hätkähdyttävimmistä kohtauksista kertoo tekijän saapumisesta Mississippi-joelle. Tarkemmin sanottuna Horwitz yrittää löytää paikan, jossa espanjalainen löytöretkeilijä Hernando de Soto ymmärsi tulleensa Mississippi-joen rantaan. Pahaksi onneksi kirjailija joutuu huomaamaan, että sillä paikalla on nykyään meksikolaisten trailer park, eikä sinne kannata mennä paikallisten mukaan aseistamattomana. Merkittävällä historiallisella paikalla juodaan tänä päivänä viinaa ja rettelöidään, välillä vähän ammuskellaankin. Tarinan opetus on, että vain tässä ajassa voi elää.

Horwitzin piirtämä kuva Yhdysvalloista on tarkka ja todellinen. Se suhteuttaa eri ajoissa tapahtuneet asiat toisiinsa. Ja sitähän hyvä historiallinen romaanikin tekee, näyttää menneisyyden meidän näkökulmastamme.

Olisi epäreilua verrata Pulitzerin voittaneen Tony Horwitzin teosta hänen vaimonsa teokseen, ellei tämäkin olisi saanut Pulitzeria. Itse asiassa Brooksin palkittu romaani March on ainoa, jonka olin lukenut hänen tuotannostaan ennen Caleb’s Crossingia. En juuri pitänyt siitä. Samalla voin ehkä paljastaa, että olen myös kuullut Brooksia livenä Amerikassa. Olin sen verran vaikuttunut naisen näkemyksistä, että luultavasti juuri siksi tartuin myös Caleb’s Crossingiin. Lisäksi olen käynyt Cambridgessä ja Harvardissa, joten... ehkä olikin aivan väistämätöntä, että luen tämän teoksen.

Juonivetoisuus on historiallisen romaanin painolasti, josta on vaikea päästä eroon. Kun historiakerronta jäsentyy tarinoiksi joka tapauksessa, perinteinen romaanimuoto ilmeisesti vielä ajaa lisäämään juonen painoarvoa. Caleb’s Crossingissa minulle olisi kuitenkin riittänyt väljempi asettelu: olisin mielelläni jättänyt monen sivuhenkilön elämäntarinan lukematta, jos olisin saanut vastineeksi edes yhden kirkkaan ja yllättävän kohtauksen, jonkinlaisen poikkeaman kaavasta. Olisin voinut tyytyä myös rikottuun kronologiaan tai ristikkäiseen kertojaratkaisuun. Tai luonnosmaisiin jaksoihin, joissa olisi niputettu juonen pakolliset osat helposti nieltävään muotoon.

Mutta saattaa olla niinkin, että Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla menestyy paremmin, jos kykenee ripustamaan teoksensa yhden vetoavan kertojan varaan. Sellaisen, johon lukija voi ”rakastua”. Hyvä ja viisas Bethia täyttää kriteerit, eivätkä tarinan melkein kiusallisen hyväntahtoiset tarkoitusperät ainakaan vaikeuta sellaisen lukijan myötämielisyyttä, joka haluaa elää tarinan mukana.

Kaiken vastakarvaisuuden jälkeen joudun tietysti tunnustamaan, että Brooksin romaanissa on paljon arvokasta ja tärkeää. Mutta se ei juuri nyt lohduta minua.