Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raymond Carver. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raymond Carver. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. joulukuuta 2012

Aloittamisen taito

Kevin Cantyn novellissa No Place in This World for You on loistava aloitusvirke: ”My son’s name is Walter, he is four years old, and he bites other children.”

Novelli kertoo kiinteistönvälittäjämiehestä, hänen graafikkovaimostaan ja heidän pojastaan. Tarina alkaa tilanteessa, jossa paljastuu, että Walter on purrut päiväkodissa toista lasta käsivarteen. Pahaksi onneksi tuon tytön vanhemmat ovat juristeja.

Päähenkilöllä on koettelemuksia myös työssään. Hänen asiakkaansa Tom ja Sally Drake ovat muuttamassa Ohiosta Arizonaan. Hän etsii heille asuntoa, mutta mikään ei tunnu kelpaavan. Vähitellen alkaa valjeta, että Drakeilla on ongelmia, jotka purkautuvat maaniseen asunnonetsintään. Päähenkilön pitäisi saada kauppa tehtyä, koska akuutit rahahuolet painavat päälle.

Olen joskus kuullut määritelmän, jonka mukaan draaman tehtävä on laittaa päähenkilönsä vittumaiseen kuseen. Cantyn novelli täyttää määritelmän.

Kiinteistönvälittäjän paine kasvaa, kun lakimies soittaa ja alkaa tiukata yksityiskohtia Walterin havaituista taipumuksista puremiseen. Tilanteessa keksitty valkoinen valhe alkaa heti aiheuttaa lisää ongelmia. Sitten vaimo kieltäytyy enää hoitamasta yksin kotona Walteria, joka on erotettu päiväkodista. Päähenkilön on pakko ottaa poika mukaan asuntonäyttöihin.

Huikeassa loppukohtauksessa päähenkilö on tyhjässä asunnossa yhdessä poikansa Walterin ja Sally Draken kanssa. En muista lukeneeni pitkään aikaan niin vaikuttavaa yksittäistä kohtausta. Sen jälkeen olo oli typertynyt. Hämmästynyt. Ällistynyt.

Kaiken kaikkiaan Kevin Cantyn novellikokoelma Where the Money Went (Knopf, 2009) on täynnä hienoja tarinoita. Törmäsin kirjaan sattumalta, en ollut kuullut Cantysta aiemmin. Jo yhden teoksen perusteella Canty (s. 1953) sijoittuu mielessäni sujuvasti jonnekin Richard Fordin ja Raymond Carverin välimaastoon – sekä tyylilajiltaan että taitotasoltaan. Etenkin novellien aloitukset nojautuvat hemingwaylais-carverilaiseen perinteeseen:


”When the thing was over, Braxton sat down at the kitchen table of his apartment and tried to figure out what they had done with the money.” (Where the Money Went)


”The summer he almost killed his brother, Lander spent working at the front desk of the University library, watching the girls go by in their summer shorts and dresses.” (The Emperor of Ice Cream)


”After you died came the year of watching television.” (They Were Expandable)


”Rossbach saw her first by accident.” (Burning Bridges, Breaking Glass)

Tematiikka pyörii yhdysvaltalaiseen tapaan vahvasti rahan, vallan ja seksin ympärillä, mutta musta huumori ja hienosti kirjoitut käänteet tekevät näistä nautittavia ja omaperäisiä. Kokonaisuutta kantaa toden tuntu, vaikka henkilöillä ja tapahtumapaikoilla on hyvinkin äärimmäisiä piireitä. Canty nojaa selvästi Carverin oppeihin, joiden mukaan teksti ei saa sisältää minkäänlaista kikkailua: mitä ällistyttävämpi tarina, sitä lakonisempi kieli.

Näin vahva aloittamisen taito herättää lukijassa vaistomaista kunnioitusta. Kaikki alkaa ensimmäisestä virkkeestä, sille ei voi sanoa vastaan. Jokaisen novellin läpi kulkee tunne, jonka Walterin kiinteistönvälittäjä-isä tuntee syvällä sisimmässään:

”Then, a few minutes later, when I am sure she is asleep and I am awake beside her and thinking about the money, she says, ”I can feel it coming.”

torstai 14. kesäkuuta 2012

Aika suuri episodiromaani


Arvioin syksyllä 2009 Parnassoon Turkka Hautalan onnistuneen Salo-romaanin. Jälkikäteen oman tekstin lukeminen tuntuu vähän kiusalliselta, etenkin, kun valittelen siinä episodiromaanin tilaa.

Niputin arviossani episodiromaanin lajityyppiin sujuvasti Raymond Carverin Oikopolkuja, vaikka kyseessä taitaa olla enemmänkin temaattisesti yhtenäinen sarja novelleja. Miksi en maininnut vaikkapa Mika Waltarin Ilon ja surun kaupunkia? Tai Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaita? Esineen kuljettaminen koko juonen halki on kaiketi se yleisin episodiromaanin alalaji: mieleen tulevat esimerkiksi Annie Proulxin Vaarallinen harmonikka (1996, suom. 1999) ja Tuomas Kyrön esikoisromaani Nahkatakki (2001).

Genrestä ei kannattaisi paljon huolta kantaa. Viimeisin kotimainen helmi on ehdottomasti Jukka Laajarinteen Kehys (2010), josta olin todella vaikuttunut.

Nyt Tammi on julkaissut kehutuimman episodiromaanin pitkään aikaan: Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad, 2010) on aivan pirun hieno kudelma ihmiskohtaloita, tarinoita, juttuja, keskusteluita, kohtaamisia, anekdootteja ja yhteiskunnallista satiiria. Mukana on tietysti myös se kohuttu PowerPoint-muotoon kirjoitettu luku, jota etukäteen vähän kyllä epäilin. Epäily oli turhaa: 12-vuotiaan Alison Blaken vajaat 80 slidea käsittävä kuvaus perheensä sisäisestä dynamiikasta on vähintään ällistyttävä. Niin kuin on koko romaanikin.

Juonireferaattia Hämäyksestä ei kannata ryhtyä tekemään, koska henkilöidet tiet menevät niin monta kertaa ristiin eri aikakausina. Jäin kuitenkin miettimään, onko ensimmäisen episodin päähenkilö Sasha, levy-yhtiön assistentti ja paatunut kleptomaani, oikeastaan kuljettamassa suurempaa sanomaa, koko romaanin eetosta. Pohjimmiltaan hyvä ihminen taistelee taipumuksiaan vastaan ja päätyy varastelemaan, vaikka ei haluaisi.

Samalla tavalla moni muu romaanihenkilö ajautuu törmäilemään vastoin alkuperäisiä aikomuksiaan: republikaanitonteille päätyvät Sashan pomo Bennie Salazar ja hänen tennisvaimonsa Stephanie, East Riverin rannalla kalasteleva slidekitaristi Scotty Hausmann, kansanmurhakenraalin pr-ihminen Dolly, filmitähden raiskausyrityksestä vankilaan tuomittu toimittaja Jules Jones, traagisesti hukkuva Robert Freeman Jr... Kukaan heistä ei aio tehdä sellaista, mitä lopulta päätyy tekemään. Siinä taitaa olla oikeastaan koko romaanin lohdullinen pointti: sellaista elämä on.

Käsitykseni mukaan episodiromaanin erottaa novellikokoelmasta se, että romaanimuodossa lukuja ei voi täysin irrottaa kokonaisuudesta. Esimerkiksi Hämäyksessä melkein jokaisen henkilön tarina saa todellisen syvyytensä juuri silloin, kun hän tulee eteen uudelleen. Kun nähdään melkeinpä ohimennen, lukija kokee tyydytystä: tiedän Dollysta jo paljon enemmän kuin nämä, jotka hänet tässä tarinassa kohtaavat. Hämäyksen vaikuttavuus ainakin minulle tulee juuri siitä – silloin illuusio henkilöiden todenmukaisuudesta on vahvimmillaan.

Henkilöiden lisäksi mieltäni on jäänyt askarruttamaan Eganin romaanin nimi. Aika suuri hämäys? Rappiolle joutunut entinen tähtikitaristi Bosco kyllä puhuu vähän siihen suuntaan:


”Mä olen valmis antamaan haastatteluja, musta saa tehdä henkilökuvia, mitä vain”, Bosco jatkoi. ”Antaa tulla sitä paskaa tuutin täydeltä. Joka saatanan nöyryytys julkisuuteen. Tämä on todellisuutta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin on vaikea olla hyvännäköinen, varsinkin jos puolet sisuskaluista on poistettu. Aika on suurta hämäystä. Eikö sitä niin sanota?” (Sivu 167.)


Jos aika on suurta hämäystä, miten Aika suuri hämäys siihen liittyy? Eikö sinne kuuluisi silloin pilkku väliin? Aika, suuri hämäys kuulostaisi kieltämättä juhlalliselta. En toisaalta saa otetta alkuteoksen nimestäkään: A Visit from the Goon Squad. Tiedän, että ”goon” viittaa yleensä tolloihin tai toheloijiin, kun taas ”squad” on jonkinlainen ryhmä, ehkä vähän epäorganisoitu sellainen (vrt. Police Squad!). Tolloporukan vierailu? Vähän vaikeaksi menee.

Mutta mistä maailmalla on puhuttu, kun on puhuttu tästä kirjasta? Kirjailijan omista ihmissuhteista tietysti. Walter Isaacsonin kirjoittamassa Steve Jobsin elämäkerrassa tuli ilmi, että Eganilla ja Jobsilla oli ollut suhde vuonna 1983.

Sellaista elämä on.