Arvokkaan miehen elämä

Kevättalvella 2004 ystäväni törmäsi Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla teokseen, joka tuntui aivan poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Useampikin nimekäs amerikkalaiskirjailija oli julistanut romaanin unohdetuksi mestariteokseksi – alkuteos oli vuodelta 1961. Ystäväni teki ostopäätöksen ja luki kirjan: se oli todella hyvä. Kun sain kuulla siitä, ostin oman kappaleen ja luin sen heti. Kehut eivät olleet katteettomia. Kyseessä oli Richard Yatesin Revolutionary Road.

Yatesin esikoisromaanista tehtiin viisi vuotta lukukokemukseni jälkeen varsin onnistunut Hollywood-elokuva, ja samoihin aikoihin kirjakin suomennettiin. Siinä välissä olin itse ehtinyt lukea Yatesin tuotantoa enemmänkin enkä ollut ajatellut häntä unohdettuna kirjailijana enää pitkään aikaan – hänen teoksiaanhan jaeltiin ja luettiin enemmän kuin koskaan – mutta viime kesänä Yates nousi jälleen mieleeni.

Heinäkuussa kansainvälinen media nosti esiin hiukan samalla tavalla unohdetun mestariteoksen, John Williamsin Stonerin vuodelta 1965. Jälleen tuli vetoapua eläviltä suuruuksilta. Kun Yatesia kehui Richard Ford, Williamsin taakse asettui itse Ian McEwan. Vaikka McEwan käytti BBC4:n aamuohjelmassa siitä vain ilmaisua ”a minor masterpiece”, mylläkkä oli silti valmis: koko lukeva maailma syöksyi Stonerin perään. Minäkin tartuin siihen, tosin muutamien kuukausien viivyttelyn jälkeen.

Tällaisiin ”arkistolöytöihin” on aina hiukan vaikea suhtautua stoalaisella tyyneydellä. On helpompaa kuunnella ystävän suosituksia, selailla hyllyjä, tehdä omia päätöksiä. Stonerin maailma oli kuitenkin niin tuttu ja vakuuttava, ettei siihen ollut mitään vaikeuksia upota heti avaussivulta ja unohtaa samalla koko yleinen keskustelu.

En tiedä, onko tällaisella nimellä varustettu romaani tuottanut 1960-luvun maailmassa pettymyksen, mutta teos ei kerro kannabiksen tapakäyttäjästä vaan miehestä, jonka nimi on Stoner. William Stoner. Hänen elämänsä käydään romaanissa niin dickensiläiseen tapaan kuuliaisesti läpi syntymästä kuolemaan, että tarinaan tulee nykypäivän perspektiivistä tietyllä tavalla jopa vino tunnelma. Jossain taustalla soi minun mielessäni Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä -romaanin aloitus:

Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon. Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita. (Alkuteos 1933, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)

Stoner on vakava ja surullinen romaani, vaikka sekin sisältää nuoren rakastajattaren, vastarakkauden puutetta ja melko moniselitteisen turmion.

William Stoner on missourilaisen maanviljelijäperheen ainoa poika, joka lähtee paikalliseen yliopistoon opiskelemaan maataloutta mutta huomaa sydämensä vetävän kirjallisuuden pariin. Hän hylkää lupauksensa vanhempiensa maatilan jatkamisesta ja uppoutuu varhaisen englanninkielisen kirjallisuuden syövereihin, tekee ansiokkaan väitöskirjan, saa apulaisprofessuurin yliopistosta ja alkaa opettaa työkseen. Toinen opiskelukaveri Dave Masters kuolee kesken opintojensa ensimmäisessä maailmansodassa, kun taas toinen, Gordon Finch, on mukana Stonerin elämässä yliopistolla aina katkeraan loppuun asti.

Opiskeluidensa keskellä Stoner päättää valloittaa nuoren Edithin itselleen ja silkalla sitkeydellä myös onnistuu siinä. He menevät naimisiin, avioliitosta tulee onneton. He saavat yhden tyttären, Gracen, josta tulee onneton. He ostavat omakotitalon, jonka mukana Stoner saa niskaansa hirveät velat – lisää onnettomuutta. Edith katkeroituu kotona, kaikki kärsivät. Sitten yliopistolle tulee uusi professori Hollis Lomax, jonka kanssa Stoner joutuu niin katkeraan riitaan, etteivät miehet sen jälkeen puhu toisilleen vuosikymmeniin.

Kuten sanoin, Stoner on vakava ja surullinen romaani. Teksti ei ole kuitenkaan lohdutonta, koska siinä aistii tietynlaisen totuuden ja kauneuden. William Stoner hyväksyy kohtalonsa ja nauttii siitä, mitä tekee. Ehkä tällaisen keskittymisen kuvaus viehättää näinä aikoina, kun tuntuu, että kaikkea on koko ajan ihan liikaa. Stoner on ehkä harmaa mies, mutta hän säilyttää arvokkuutensa kaikissa tilanteissa. Ei murru, vaikka ympärillä riehuisi sota, kotona seinät kaatuisivat päälle ja työyhteisön häneen kohdistama paine näyttäisi muiden silmissä täysin sietämättömältä.

Harmaudestaan huolimatta Stoner ei ole nuhteeton. Romaanin käännekohdassa hän aloittaa suhteen oppilaansa Katherine Driscollin kanssa. Williams kuvaa hienosti miestä, jolla ei tunnu olevan mitään menetettävää. Edith suhtautuu toiseen naiseen niin välinpitämättömästi, että se vaikuttaa lietsovan Stoneria entisestään. Eikä lopulta kulisseilla ole enää kovin paljon väliä Stonerille, hän alkaa käydä huolimattomaksi, vapautua kahleistaan. Edes dekaaniksi edennyt Gordon Finch ei pysty enää tekemään ystävänsä puolesta kaikkea, mitä haluaisi.

Jaksoissa, joissa verkko yliopistolla kiristyy, tunnelma muistuttaa hetkittäin J.M. Coetzeen Disgracea, joka toki ilmestyi vuosikymmeniä myöhemmin. Siinäkin englannin kielen opettajaa jahdataan oppilaan kanssa aloitetun suhteen takia. Koko yliopistomaailman vallankäytön kuvaus sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat voineet mennä minulta sokkotestissä läpi Coetzeena. Tuossa yliopistojaksossa Williams on kaiken kaikkiaan vahvimmillaan: myös lukija joutuu hikoilemaan, jos aikoo päästä siitä yli.

Lukijana en voi mitään näille omille anakronismeilleni, mutta Stonerin avioliittokuvaus tuntuu välillä muistuttavan kovasti Ian McEwanin On Chesil Beachia (vaikka oikeasti pitäisi sanoa, että On Chesil Beach on paljon velkaa Stonerille). Stonerin elämän ainoa intohimoinen jakso suhteessa nuoreen vaimoonsa aiheuttaa onnettoman raskauden. Mutta jälleen, ettei tuon raskauden seurauksena olisi pelkkää epäonnea: Williams osaa taitavasti kertoa isän ja tyttären välisistä hiljaisista, valoisista hetkistä kotona. Niiden hetkien kuvauksille on tarinan loppupuolella käyttöä. Ne sisältävät jälleen sellaista totuutta ja kauneutta, joka tekee William Stonerin elämästä todellisen. Hänen elämänsä voi olla surullista ja keskivertoa, mutta ainakin se on tässä romaanin maailmassa todellista.

What did you expect? he thought again.

Mitä oikein odotit? Stoner kyselee itseltään viimeisinä päivinä. Williams ei väistele moraliteettia, vaan syöksee Stonerin syvälle ihmisyyteen. Vuosikaudet Everymania opettanut Stoner hakee lopulta omaa totuuttaan, punnitsee elämänsä päätöksiä. Hän piti kiinni periaatteistaan, mutta ne maksoivat hänelle professuurin yliopistolla. Periaatteidensa takia hän ei lähtenyt Missourista, ei ryhtynyt tekemään uutta uraa muualla, jäi jumiin omaan pieneen maailmaansa. Periaatteet pitivät hänet kotona, sidottuna vaimoon, jonka kanssa hän ei koskaan lähentynyt – vuodet kuluivat. Mutta periaatteet tekivät hänestä sen persoonan, jollaisena hänet opittiin tuntemaan: arvokkaana ja suoraselkäisenä miehenä, joka ei myynyt itseään kenellekään. Jopa hänen viimeinen puheensa läksiäisissä on esimerkki siitä. Stonerin kunniakoodi on oikeastaan mafialuokkaa, vaikka hän on vastuussa kaikesta vain itselleen. Miehellä täytyy olla koodi. Koodista mies tunnetaan.

Ei ole sinänsä yllättävää, että englannin kielen professorina uransa tehnyt John Williams on kirjoittanut teoksen, joka liikkuu monella tasolla. On ilmiselvää, että päähenkilö opettaa teoksia, joiden syvimpien totuuksien kanssa joutuu itse tekemisiin. Yllättävää kuitenkin on, miten luontevasti kaikki tapahtuu – täysin orgaanisesti oikeastaan. Stonerin elämän kuuliaisesti kronikoiva kertoja ei luo mitään kiusallisia siirtymiä eikä kikkaile muutenkaan. Sen ansiosta perustunne pysyy: tällaista elämä on.

Pienten, unohdettujen mutta sittemmin löydettyjen mestariteosten joukossa Stonerille on ehdottomasti sija varattuna. Heti siitä Revolutionary Roadin alapuolelta.

Täydellistä julmuutta

Ystäväni suositteli minulle taannoin David Vannia. En ollut kuullut nimeä ennen. Vannin kirjat ovat kuulemma saaneet loistavia arvioita, tekijää on verrattu Cormac McCarthyyn ja Ernest Hemingwayhin.

Ystäväni oli lukenut amerikkalaisen Vannin viimevuotisen Caribou Island -romaanin ja arvioi, että minäkin pitäisin siitä. ”Se on vähän niin kuin Revolutionary Road, mutta väkivaltaisempana. Siitä siis ne viittaukset Hemingwayhin ja Cormac McCarthyyn.”

Niin minä sitten luin David Vannin parin vuoden takaisen Caribou Islandin, ja lukukokemus oli aivan hurja. Ystäväni oli oikeassa, minä todella pidin siitä. En olisi voinut kuvitella, että Alaskaan sijoittuva perhesuhderomaani voisi olla niin moniuloitteinen ja loistokas, samalla julma ja yllättävä. Edellä mainitun Richard Yatesin romaanin keskeiset sisällöt, avioelämän tyhjentyminen ja hahmoton irtiotto nykyisestä arjesta, yhdistyvät Vannilla rakentamisen ja metsästämisen tematiikkaan armottoman luonnon keskellä. 

Vannin romaani olisi yksinomaan pakahduttavan surullinen, ellei sen kieli olisi niin nautinnollista ja sen henkilöhahmot niin kokonaisia. Nämä ihmiset tavoittelevat sinnikkäästi unelmiaan, vaikka kaikki ympäriltä on katoamassa ja oma identiteetti paljastumassa tyhjäksi. Tavallaan näissä unelmissa on jotain syvästi lohdullista, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että Caribou Island on myös todella pelottava kirja. Varmaan pelottavimpia, mitä olen vuosiin lukenut.

Romaanin keskiössä ovat Gary ja Irene, eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka rakentaa mökkiä kaukaiselle Caribou Islandille Alaskassa. Tai Gary sitä mökkiä haluaa, Irene roikkuu rakennuksella mukana – kunnes vilustuu ja saa pysyvän, jäytävän, täysin sietämättömän päänsäryn. Irenen päänsäryn kuvaus on melkein lamaannuttavaa lukijallekin, kun yksikään lääkäri ei pysty auttamaan, mikään laite ei löydä säryn syytä eikä mikään lääke kunnolla auta.

She tried to breathe away the pain, let it go away on each exhale. Tried not to panic for air. But her ears were ringing, a high buzz, the frequency of the pain, and it would no be ignored. She could think of nothing else. She took another Vicodin. It didn’t matter what Gary or anyone else thought.

Päänsärky alkaa muuttaa Irenen persoonallisuutta häijympään suuntaan: hän väittää tajuavansa viimein täysin, miten turhaa hänen elämänsä Garyn kanssa on ollut. He ovat muuttaneet Alaskaan, eikä heillä ole elämässä enää mitään – ei ystäviä, ei sisältöä, pelkkä rakenteilla oleva mökinpahanen, jonne Gary haluaisi heidän muuttavan ympärivuotisesti. Vähitellen Irene alkaa panna vastaan, ja väkivallaksihan se muuttuu.

Romaanin ydinteema on melkein raamatullinen, edellisten sukupolvien epäonnistumisten vaikutus seuraaviin sukupolviin. Irenellä ja Garylla on kaksi aikuista lasta, Mark ja Rhoda. Mark on eräänlainen yleismies, löysään elämäänsä melkein tyytyväinen pilvenpolttelija. Rhoda taas on vanhemmistaa huolehtiva kolmekymppinen nainen, joka haikailee naimisiin hammaslääkärimiehensä Jimin kanssa. Nelikymppinen Jim on henkilönä täysin ambivalentti, valmis tarttumaan mihin tahansa.

Kun Markin ja hänen avovaimonsa Karenin luokse saapuvat Carl ja Monique, Jim huomaa tilaisuutensa tulleen. Samalla kun Rhoda suunnittelee heidän tulevia häitään Hawaijin paratiisirannalle, Jim kestitsee Moniqueta ja hankkii sillä tavalla itselleen seksiä tältä kaksikymppiseltä kaunottarelta. Monique on laskelmoinnissaan melkein sietämättömän julma, ja tämän petoksen huipentuma koetaan, kun kaikesta tietämätön Rhoda kutsuu Carlin ja Moniquen heille yöksi. 

Vann osaa viedä ihmissuhdedraaman ääripisteisiin, eikä mikään mahdollisuus jännitteiden virittämiseen jää käyttämättä. Kun Jim lopulta menettää Moniquen, mies alkaa treenata hullun lailla. Silloin myös Rhoda alkaa haistaa, mistä on kyse.

He had started calling his gut a muffin top, and he was on a diet. No alcohol or desserts or dairy.

I feel like pizza, she said.

How about a big salad. Can you fix us a big salad, honey?

Quit calling me honey. What the fuck has happened to you? Who are you?

Rhoda. What’s wrong? Maybe you nee to work out more, too. Make it every day. You’ll feel better.

Samalla ympärillä raivoaa Alaskan luonto, mökki rakentuu Caribou Islandin korpeen, Irenen päänsäryt alkavat viedä voimia, talvi tehdä tuloaan. Jokainen metsästää jotain: Gary yksinäisyyttä mökissä, Irene mennyttä terveyttään ja nuoruuttaan ja vaihtoehtojaan, Rhoda unelmahäitä Hawaijilla, Jim seksiä nuorelta naiselta, Mark pilven tuomaa välinpitämätöntä rauhallisuutta. Lopulta metsästäminen päätyy konkretian tasolle, ja viimeistään siitä tulevat Hemingway ja Cormac McCarthy mieleen.

Vannilta on juuri ilmestynyt uusi romaani, Dirt. Julie Myerson summaa Guardianin arviossa erinomaisesti, mistä näissä kirjoissa on kyse. Ennen Dirtiä täytyy vielä lukea Vannin esikoinen, Legend of a Suicide (2008). Vaikka nämä ovat synkkiä ja tavallaan lohduttomia kirjoja, niiden äärellä joutuu itsekin sellaiselle epämukavuusalueelle, jolla käyminen ei unohdu.