Ympyrä sulkeutuu

Dave Eggers on hurjassa vedossa. Toissa vuonna ilmestynyt A Hologram for the King oli mielestäni erinomainen romaani, ja nyt loppusyksystä ilmestynyt The Circle menee monella tapaa vielä pidemmälle. Romaani on oikeastaan spekulatiivista fiktiota, vaikka teksti ei sinänsä vaikutakaan tunnusmerkkiseltä genrekirjallisuudelta. Realistisviritteisen kerronnan fokus pysyy ihmisissä, vaikka ympärillä kehitetään scifi-tason virityksiä. Tarina sijoittuu parin vuosikymmenen päähän tulevaisuuteen, eikä näkymä ole erityisen miellyttävä.

Romaanin nimeä kantava teknologiayhtiö – joka sattumalta muistuttaa luonteeltaan hyvin paljon erästä nykyään toimivaa teknologiayhtiötä – rakentaa täydelliseen avoimuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Paitsi että yhtiö itse on Kolmen Viisaan Miehen salamyhkäisesti johtama eikä yhtä sen perustajista ole koskaan edes nähty julkisuudessa. Siitä huolimatta Circlen jalona tavoitteena on luoda maailmasta täysin läpinäkyvä ja sen ansiosta turvallinen paikka, jossa jokainen inhimillinen teko näkyy koko ihmiskunnalle ja jossa väärintekijät voidaan jäljittää minuuteissa mistä tahansa. Tunne jatkuvasta tarkkailusta ohjaa ihmiset tekemään oikeita valintoja. Jokainen kommunikoi, jokainen jakaa tunteensa ja tietonsa, mitään ei piiloteta keneltäkään.

Maebelline Holland tulee Circleen töihin ystävänsä Annien suosittelemana. Kiiltävä, lasinen kampusalue tuntuu 24-vuotiaasta Maesta taivaalta. Ja kun Annie on johtotehtävissä, Mae otetaan heti vakavasti kaikkialla. Hän pääsee nopeasti kiinni työhönsä Customer Experiencessä ja ryhtyy tavoittelemaan asiakaskohtaamisista täyttä sataa pistettä, kaikesta kiitollisen työntekijän tapaan. Toisella näytöllä tiimin jäsenet kommentoivat hänen työsuorituksiaan ja kannustavat viemään asiat aina loppuun asti. Kun perustyö alkaa sujua, Maelle asennetaan eteen lisää näyttöjä: Circlen sisäistä kommunikaatiota varten, ulkoista sosiaalista viestintää varten, uusien työntekijöiden kouluttamista varten. Kaikissa käydään jatkuvaa keskustelua, johon täytyy osallistua, koska kaikki Circlen työntekijöiden tekemiset pisteytetään. Vähitellen Maesta kehittyy opetettu koira, joka pystyy pitämään ilmassa useita palloja pudottamatta niistä yhtäkään.

Circle on äärimmäinen yhteisö, ja Mae kohtaa asian ensimmäistä kertaa syvällisesti, kun hänet kutsutaan tapaamiseen, jossa käydään vakava keskustelu siitä, miksi Mae on jättänyt vastaamatta erääseen juhlakutsuun eikä ole ilmestynyt ollenkaan paikalle. Kun Mae aloitti Circlen työntekijänä, hänen kaikki tietonsa ja tiedostonsa ja tekemisensä ladattiin pilveen, josta ne ovat Circlen järjestelmän luettavissa. Sieltä on näkynyt, että Mae on joskus käynyt Portugalissa, joten järjestelmä on identifioinut hänet Portugali-faniksi. Sen seurauksena hänelle on lähetetty Portugali-aiheinen juhlakutsu, mutta hän on häpeällisesti sivuuttanut sen. Mae joutuu pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ettei vastaava toistu enää koskaan.

Pitkään tuntuu, että Mae on kaikesta jäljessä. Hän ei ehdi varata töihintulotarkastusta kampuksen lääkäriltä, joten myöhästyneellä käynnillä häntä torutaan siitä (kunnes hänen koko elämänsä terveystiedot ladataan Circleen ja häneen asennetaan mikrosiru mittaamaan terveydentilaa pysyvästi). Hän haluaa hoitaa perustyönsä hyvin mutta koska hän ei huolehdi CircleRank-lukemansa paranemisesta 10 000:n paremmalle puolelle, hänet kutsutaan puhutteluun (seurauksena on unettomia öitä ”zingaamisen” parissa, loputtomia tykkäyksiä ja irvistyksiä ja kommentteja, joiden ansiosta hänen lukemansa paranee vähä vähältä). Kun kotona Maen isä saa MS-tautiin liittyvän kohtauksen eikä Mae ehdi sinnekään apuun ajoissa, tilanne uhkaa riistäytyä käsistä.

Maen ex-poikaystävä Mercer on ryhtynyt pelastavaksi enkeliksi. Seurauksena on virtuaalisen maailman ja näkyvän maailman yhteentörmäys: Mercer vastustaa teknologialla tuotettua valheellista yhteisöllisyyttä, jossa tykkääminen riittää toimenpiteeksi ja jossa ihmiset kuvittelevat tuntevansa toisensa pelkkien irrallisten kommenttien perusteella. Mae tietenkin pitää Mercerin näkemystä taantumuksellisena ja tietämättömänä, vaikka syytökset teknologian aiheuttamasta infantilisoinnista tulevat lähelle. Työstä on tullut Maelle koko elämä, mutta tarkemmin ajatellen kyseessä on vain reaktiopeli, jossa tavoitellaan täyttä pistemäärää kaikissa kanavissa, vaikka sitä ei voida koskaan saavuttaa.

Vähitellen Mae muuttuu Circlen työntekijästä kampusalueen asukkaaksi, hän alkaa asua yhdessä vapaista huoneista ja käydä kaikenlaisissa juhlissa ja tapahtumissa, joihin tulee jatkuvasti kutsuja. Hän on tavannut jo ensimmäisinä työpäivinään Francisin, jolta kuitenkin puuttuu vetovoimaa. Sen sijaan sattumalta tavatussa Kaldenissa on viehätystä sitäkin enemmän: harmaatukkainen Kalden on mysteeri, koska kukaan muu ei ole nähnyt miestä missään, hänen nimellään ei löydy Circlestä mitään eikä hänestä ole minkäänlaista valokuvaa järjestelmässä. Maen ystävä Annie, joka sentään kuuluu Circlen vaikutusvaltaisimpaan Gang of 40 -ryhmään, epäilee, että kyseessä saattaa olla vakooja, kutsumaton vieras suljetulla kampusalueella.

Circle on innovaatioyritys, joten romaani tarjoilee valtavan määrän innovaatioita. TruYou on vienyt sähköisen tunnistautumisen uudelle tasolle, ja ihmiset ovat saaneet unohtaa kaikki kymmenet salasanansa. Yhtiön perustajiin kuuluva Eamon Bailey näyttää Dream Friday -esityksessään, miten SeeChange-kamera toimii: sormenpään kokoinen kamera välittää livekuvaa ympäri maailmaa langattomasti, ja sillä voidaan toteuttaa ennennäkemätöntä valvontaa mihin tahansa. Kaikkien yhtiön teknologioiden tarkoituksena on lisätä avoimuutta ja vahvistaa ihmisten keskinäistä luottamusta. Sanotaan, että diktatuurit eivät koskaan esittele itseään diktatuuriksi vaan käyttävät jotakin sellaista nimeä kuin korkein kansanvalta. Circle ei poikkea joukosta.

Lopulta Mae lipsahtaa, ja se kääntää hänen elämänsä suunnan. Hän paljastaa hetkeksi inhimillisyytensä ja tarttuu hetkeen, mikä asettaa hänet vaaroista suurimpaan – tilanteeseen, jossa hän pelkää joutuvansa irtisanotuksi Circlestä. Rikkomuksensa takia Mae kuitenkin tutustuu Eamon Baileyyn ja käy hämmästyttävän keskustelun, jossa musta muuttuu valkoiseksi. Maesta tulee Circlen lähettiläs, ja hän sitoutuu täyteen avoimuuteen, mikä tarkoittaa kaikkien tietojen julkistamista, puettavan videokameran käyttämistä ja jatkuvaa livestriimausta omasta elämästä (kolmen minuutin vessatauolla saa sentään pitää mikrofonin suljettuna). Julkisessa esiintymisessä Mae käy Eamonin kanssa keskustelun, jonka tärkeimmät avainlauseet – Maen sanomina – heijastetaan kaikkien näkyville:

SECRETS ARE LIES. 

SHARING IS CARING. 

PRIVACY IS THEFT.

Iskulauseet ovat tietenkin voimakas viittaus George Orwellin 1984:ään. Eggersin romaanin  mielenkiintoisimpiin ulottuvuuksiin kuuluu tapa, jolla se keskustelee tuon teoksen kanssa. Jos muistelee Orwellin romaanin iskulauseita – WAR IS PEACE, FREEDOM IS SLAVERY, IGNORANCE IS STRENGTH – ja ajattelee niiden kauheutta, Eggersin tarinan iskulauseet ovat yhtä aikaa hyvin samanlaisia kuin ne ja samalla jotain uutta, aivan erilaista. Tällä kertaa sota on rauhaa, jossa salaisuudet nimetään valheiksi. Vapaus on orjuutta, jossa jokaisen on jaettava vapaasti kaikki kuuluakseen yhteisöön. Tietämättömyys on voimaa, jota yhteisö käyttää pyrkimyksessään kertoa jokaiselle tietämättömälle kaiken, minkä muut jo tietävät.

Maen ystävä Annie on mukana menneisyyden kartoitukseen keskittyvässä PastPresent-projektissa ja ryhtyy lopulta itse sen ensimmäiseksi koehenkilöksi – hänen sukunsa on sentään saapunut Yhdysvaltoihin Mayflowerilla. Orwellin sanoin: Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, ja joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä. Annien ja Maen ystävyys saa yhä synkempiä muotoja, eikä loppu ole kaunis. Samaan aikaan Mae on mukana käynnistämässä demokratiahanketta, jossa suora kansanvalta toteutetaan Circlen järjestelmän avulla. Vihdoin Maen kaipaama Kalden päättää puuttua tilanteeseen, koska Circle on menossa liian pitkälle. Äärimmäinen unelma on toteutumassa ja ympyrä sulkeutumassa, mutta Kalden ei missään tapauksessa halua nähdä, mihin se johtaa. Mutta Mae haluaa tehdä päätöksensä itse.

Romaanina The Circlen vahvuus on siinä, miten se välttää olemasta varsinainen dystopia. Siinä on yhtymäkohtia 1984:ään ja Uljaaseen uuteen maailmaan ja moniin muihin dystopiaklassikoihin, mutta silti sen maailmassa on jotain hätkähdyttävällä tavalla tuoretta. Tällä kertaa nämä ihmiset tekevät sen itse! He luovat valtakoneiston itseään varten: Panoptikon-maailma, jossa kaikki on jokaisen nähtävissä, tuntuu mukana olevista ihmisistä luontevalta. Jos heillä ei ole mitään salattavaa, miksi kellään muullakaan olisi? Kun salassa pidettävä informaatio kasaantuu valtaapitäville, enemmistö kääntyy nopeasti julkistamisen kannalle. Edustuksellisen demokratian purkaminen suoriksi nettikyselyiksi tuntuu ihmisistä äkkiseltään hyvältä vaihtoehdolta, satunnainen päätös yhtä relevantilta kuin informoitu. Latistuvan maailman kuvauksena The Circle on vaikuttava.

The Circle on myös häpeilemättömän viihdyttävä. Kielenkäyttö on sujuvaa, juonenkäänteet nopeita, tarinankuljetus kaikkineen notkeaa. Henkilöt eivät tietenkään ole mitään suuria ristiriitakimppuja eivätkä heidän keskinäiset suhteensa kovinkaan kauaskantoisesti rakennettuja kudelmia, mutta hahmot kuitenkin palvelevat tarkoituksiaan eikä dialogia joudu lukemaan suojauksen takaa. Sitä paitsi Eggersin huolellisuutta on pakko kunnioittaa, koska yksityiskohdat tuntuvat relevanteilta ja hiotuilta. Itsekin hiukan vastaavissa maailmoissa Orjattaresi-romaanissaan liikkunut Margaret Atwood tekee The New York Review of Booksissa seikkaperäisesti selkoa The Circlen nimi- ja numerosymboliikasta (mikä on sivumennen sanoen aina hiukan vaarallista, mutta Atwoodin keskeiset päätelmät osuvat mielestäni pääosin kohdalleen).

Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekivät romaanin pitkät dialogijaksot, joissa Mae joutuu myöntämään nähneensä asiat ”väärällä” tavalla. Ympäripuhumisen retoriset keinot oikeastaan kiteyttävät koko Circlen toimintalogiikan. Rakenteen makrotasolla Eggers käyttää tyylikkäästi ympyrää ilman, että se tuntuu teennäiseltä. Kaikki liittyy kaikkeen.

Pakko myöntää, että The Circlen jälkeen Googlen, Facebookin, Applen ja muutamien muiden yhtiöiden motiiveihin suhtautuu taas hiukan skeptisemmin. Mikä tahansa voi tulla julkiseksi koska tahansa, ja mitä tahansa tietoa voidaan käyttää melkein mihin tahansa. Me teemme sen itse.

Huomenna hän ei tule

Dave Eggersin muistelmaromaani A Heartbreaking Work of Staggering Genius (2000) teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Tajusin jokin aika sitten, etten ole uhrannut Eggersin kirjailijanuralle ajatustakaan tuon teoksen jälkeen. Päätin korjata tilanteen.

Minulla taisi käydä hyvä tuuri. A Hologram for the King ilmestyi viime vuoden lopulla, ja vaikka siinä ei ole juuri jälkiä Eggersin esikoisteoksen villistä ja vapaasta postmodernismista, romaani on jokseenkin loistava. Se on kerronnaltaan monin tavoin perinteinen, mutta silti kokonaisuus on yllättävä ja onnistunut.

Ennen kaikkea A Hologram for the King on hieno kuvaus välitilasta. Tarinan motiivina on pettymys ja kerronnan metodina antikliimaksi. Täydellisesti loksahtavien juonikuvioiden ja villinä ryöppyävien rakkaustarinoiden maailmassa se on kummajainen: romaani, jossa lähestulkoon kaikki roikkuu ilmassa, valmiina tapahtumaan hetkenä minä hyvänsä. Paitsi ettei mitään oikein tapahdu. Se kertoo tehokkaaksi viritetystä liike-elämästä, jossa korskea soturi joutuu ottamaan tehtäväkseen hahmottoman odottamisen. Yhtäkkiä kaikki maailmassa on vain yhden wlan-yhteyden varassa.

Romaanin päähenkilö Alan Clay, 54, on viimeisellä rannalla. Amerikkalaista unelmaa tavoitellut Alan on epäonnistunut melkein kaikessa: työpaikat ovat lähteneet alta yksi kerrallaan, avioliitto on purkautunut, pettymyksiä on tullut toisensa perään. Tytär odottaa häneltä enää rahalähetystä lukukausimaksua varten, ja sen Alan on päättänyt saada kerättyä vaikka väkisin. Hän on pestautunut hologrammeihin perustuvia konferenssikalustoja myyvän yhtiön palvelukseen ja saa tehtäväkseen myydä laitteet Saudi-Arabian kuninkaalle Abdullahille.

Sieltä tarina alkaa, Saudi-Arabian aavikkomaisemasta. Aikaerosta toipuva Alan on nukkunut Jeddan Hiltonissa pommiin, ja sen takia hän myöhästyy King Abdullah Economic Cityyn menevästä ainoasta bussista. Koko matka on vaarassa, tiimi odottaa häntä konferenssikeskuksessa, jotain on tehtävä. Hotellista järjestetään hänelle taksi, jota ajaa omalaatuinen Yousef. Hyvin nopeasti lukijalle selviää, että näitä ajomatkoja on jäljellä vielä monta – kuningas ei ole edes maassa. Kun Alan pääsee konferenssikeskukseen, hänelle selviää, että heidän tiiminsä on sijoitettu telttaan, jonka wlan-signaali ei riitä raskaan 3D-hologrammiyhteyden pyörittämiseen Lontoosta. Teltta on kaikkineen tilana huono esitykselle, eikä tiimiläisille ole tarjolla edes ruokaa, vaikka päivä on jo pitkällä. Mikään ei yksinkertaisesti toimi.

Ensimmäiset päivät sujuvat kiihkeässä kuninkaan odotuksessa, mutta vähitellen vireystaso alkaa laskea. Kuningas tuntuu matkustelevan koko ajan aivan muulla, vaikka KAEC:n (lausutaan kuten cake) paikalliset työntekijät vakuuttavat, että kuningas on tulossa viimeistään huomenna tutustumaan Alanin ja hänen tiiminsä hologrammilaitteistoon. Alan opettelee ulkoa lauseita, jotka korostaisivat mahdollisimman hyvin sitä, että hän on aikoinaan tavannut erään kuninkaan sukulaisen. Kaiken pitäisi olla kunnossa, vain kuningas puuttuu.

KAEC:n konferenssikeskuksessa Alan selvittää vimmatusti asioita päivästä toiseen. Mies nimeltä Karim al-Ahmad on kuulemma vastuussa kaikesta, mutta Karimia ei löydy mistään. Etsintäreissullaan Alan törmää sattumalta Hanneen, joka on kansainvälisessä konsulttifirmassa töissä. Alanin ja Hannen keskustelu on hieno esimerkki siitä, miten luontevasti ja terävästi tarina parhaimmillaan etenee.

Alan managed a smile. He had no idea if this whole thing was some elaborate joke on all of them. 

– Should I come back later? 

– Why would you do that? 

– You said Karim al-Ahmad would be back later. 

– Maybe, maybe not. Better just to check in tomorrow. 

The idea seemed at once exasperating and alluring, knowing there was absolutely nothing he could do the rest of the day. 

She smiled. – You’re from the East Coast? 

He nodded. He’d been trying to place her face and her accent and now he thought he had it. – You’re Danish. 

She squinted, tilted her hear. A reevaluation. 

– Not bad, she said. Have adjusted yet? The time change? 

– I haven’t slept in sixty-two hours. 

– Tragedy. 

– I feel like a pane of glass that needs to be shattered. 

– You have pills? 

– No. Everyone’s asking me that. I wish I did. 

She blinked meaningfully to him. – I have something.

Hanne antaa Alanille pullon kotipolttoista viinaa. Alanilla ei ole paljon muutakaan tekemistä kuin juoda taju kankaalle ja yrittää nukkua. Myöhemmin Hanne järjestelee hänelle lisää alkoholia, yhdet isot juhlat suurlähetystöporukoissa ja kahdenkeskisen illanvieton. Alan on turta ja välinpitämätön. Hänen niskastaan löytyy patti.

Tarina saa kummasti lisää kierroksia, kun Alan suorittaa humalapäissään tämän syöpäleikkauksen itse. Tarvitaan taas taksikuskia, sitten lääkäriä. Kaiken keskellä Alan yrittää pitää KAEC:ssa notkuvan tiiminsä tyytyväisenä, luonnostelee tyttärelleen kirjettä ja haluaa uskoa viimeiseen asti, että kuningas saapuu katsomaan heidän hologramminäytöksensä.

Päivästä toiseen taksikuski Yousef auttaa Alania, kuljettaa paikasta toiseen ja selittää Alanille outoa tapakulttuuria. Alabamassa vaihto-opiskelijana ollut Yousef toimii Alanille välittäjähahmona, Sancho Panzana ja tohtori Watsonina. Mutta Yousefilla itselläänkin on pieni pulma: suhde erään miehen vaimoon, ja se suhde on päässyt myös hiukan paljastumaan. Yousef tutkii autonrämänsä pohjan aina ennen liikkellelähtöä ja pelkää kaikkea, erityisesti kännykkäänsä.

Tietenkin Yousef joutuu lopulta tilanteeseen, jossa Alanin apua tarvitaan. Vuorille pakenemisen ja absurdin ammuskelun jälkeen Alan palaa taas arkeen, odottamaan. Hän päättää käydä vielä näyttämässä niskassaan olevaa arpea lääkärille. Sitten tämä naislääkäri Zahra saakin Alanin elämänhalun palaamaan. Sen seurauksena Alan huomaa, että välitilassa elämisessä on myös omat vaaransa. Siihen voi tottua.

A Hologram for the King tuntuu kaikessa älyttömyydessään hyvin todelliselta. Juonen palaset ovat tarkoituksella rosoisia, koska liike-elämän järjettömyyksiä ei voi oikein edes kuvata muulla tavoin. Kuitenkin tarinan ylätason ratkaisut – esimerkiksi hologrammi eräänlaisena modernisoituna kangastuksena ja seksuaalinen haluttomuus siihen yhdistyvänä pettymyksen kuvana – ovat keskenään yhteensopivia ja yllättäviä. Jos kafkamaisuudesta puhuminen ei olisi niin kulunutta, voisin viitata siihenkin. Eikä kaukana ole beckettmäisyyskään. Suurten esikuviensa tavoin A Hologram for the King on yhtä aikaa koomista ja täysin vakavaa. Se huvittaa, mutta ei naurata väkisin.

Seikkailua historiassa

Gummerus on juuri julkaissut suomeksi Neal Bascombin historiateoksen Tähtäimessä Eichmann – Pahamaineisen natsirikollisen metsästys. Lehdistötiedote kertoo seuraavaa: ”Tähtäimessä Eichmann (Gummerus) on tutkimuksiin, haastatteluihin ja arkistolähteisiin perustuva tositarina sekä trillerimäinen seikkailukertomus vuosia kestäneestä ajojahdista.”

Pysähdyin miettimään näitä kahta sanaa: tositarina ja seikkailukertomus. Kumpi oikeastaan on kyseessä? Eivätkö ne tyylilajeina tavallaan sodi toisiaan vastaan?

Luin äskettäin Laurent Binet’n maailmalla innostusta herättäneen esikoisromaanin HHhH (alkuteos 2010, Sam Taylorin englanninnos 2012). Ajattelin ensin, etten pysty sanomaan siitä mitään omaa, koska loistava James Wood kirjoitti teoksesta niin tyhjentävän arvion New Yorkeriin. 

Gummeruksen tietokirjatiedote kuitenkin muutti asian. Natsiteemainen HHhH on nimittäin ihan samalla tavalla arkistolähteisiin perustuva tositarina ja trillerimäinen seikkailukertomus. Mutta se haluaa olla romaani.

HHhH:n läpäisevässä historiallisessa kertomuksessa kuvataan, miten brittien kouluttamat desantit Jan Kubiš ja Jozef Gabčík tappoivat natsijohtaja Reinhard Heydrichin Prahassa 1942. Kirja kertoo kuitenkin aivan yhtä paljon kertojan taistelusta romaanimuodon kanssa.

Ranskalaista toimittajaa Laurent Binet’tä itseään muistuttava kertoja on ollut vuosikausia miltei pakkomielteisen kiinnostunut Operaatio Antropoidista, joka päättyi Prahan teurastajan Heydrichin salamurhaan. Toimittaja haluaa kirjoittaa aiheesta romaanin, mutta ei voi sietää keksittyjä yksityiskohtia, joita perinteiset historialliset romaanit ovat täynnä. Miksi keksiä jotain, mikä on oikeasti tapahtunut? Miksi riskeerata kaikki väittämällä jotain, mikä ei ole totta?

Binet’n ratkaisuna on itseään vastaan kamppaileva kerrontamuoto: vuorotellen vyörytetään operaation historiallisia vaiheita ja kertojan punnittua ahdistusta siitä, ettei hän tiedä kaikkea tapahtuneesta eikä voi mitenkään täydentää aukkokohtia oman mielikuvituksensa varassa. Elokuviin ja Googleen tukeutuva antiromaani ja kronologisesti etenevä jännityskertomus vetävät toisiaan eteenpäin, ja siitä tulee teokseen tietty vastustamaton voima. HHhH on joutuisaa tekstiä, jonka lyhyitä lukuja on pakko lukea vielä yksi. Ja vielä yksi.

Lukemisen jälkeen ajattelin ensin, että onhan näitä nähty – postmodernistien jälkeen ovat tulleet jo post-postmodernistit, jotka ovat astuneet taas askelta kauemmas omista teoksistaan ja aikakautensa traditioista. Heistä nimekkäin lienee Dave Eggers, jonka herkullinen A Heartbreaking Work of Staggering Genius meni Suomessa ohi pahemman kerran (vaikka teos suomennettiinkin: WSOY julkaisi sen nimellä Huikean nerokas sydämeenkäpä merkkiteos heti vuonna 2001). Viime aikojen näkyvin klassisen romaanikerronnan kritisoija on ollut David Shields, jonka Reality Hunger. A Manifesto (2010) on saanut monen nimekkäänkin kirjallisuusihmisen kädet tärisemään innosta. (Onhan se ihan reipas esitys, ei siinä mitään, mutta hype on aina hypeä.)

HHhH esittää nimeään myöten hiukan radikaalimpaa irtiottoa romaanimuodosta kuin mitä lopputulos oikeasti onkaan. HHhH tulee sanoista Himmlers Hirn heiβt Heydrich (Himmlerin aivojen nimi on Heydrich), eikä kryptinen kirjainsarja ole edes mikään varsinainen avain teokselle. Inhoan teksteissä kaikenlaista huokeaa kikkailua, ja tuo on kyllä hyvin lähellä sellaista.

Romaanin loppupuolella Binet antaa nähdäkseni myös periksi teesilleen: kun Heydrich saa osuman ja lopulta menehtyy verenmyrkytykseen, tekstiä ei enää erota kertojan kritisoimista historiaromaaneista. Mikä tahansa muistin varassa kirjoitettu on fiktiota, David Shields korostaa edellä mainitussa manifestissaan. 

Mistä HHhH:n kertoja voisi olla edes varma, etteivät hänen lähteensä ole keksineet puolia detaljeista? Kertoja on niin innostunut salamurhan kuvaamisesta, että itsereflektio jää välillä vähän puolitiehen. Oikeastaan tämä usko Historialliseen Totuuteen on paikoin niin naiivia, ettei sen aukkoihin jaksa lukijana edes puuttua. Luulin, että moiseen positivismiin ei palaisi enää kukaan. Mutta Binet saa tekonsa anteeksi, koska hän tekee kaiken siksi, että teksti toimisi mahdollisimman hyvin. Ja se tosiaan toimii.

Toisaalta minään suurena romaanimuodon uudistajana HHhH:ta ei voi oikein pitää, korkeintaan lennokkaana puheenvuorona historiallisen fiktion ominaispiirteille. Bascombin Eichmann-kirjasta en osaa sanoa mitään, mutta tuskin se ainakaan tietoisesti hakeutuu fiktion tontille.