Keskiluokan kipupisteitä

Minun on ollut vaikea kytkeä brittiläisen Zadie Smithin romaaneja niihin päämääriin, joita hän esittää kirjoituskokoelmassaan Changing My Mind (Penguin Books, 2009). Teos sisältää kaikkea esseistä puheisiin, muistelmateksteihin ja elokuva-arvioihin. Niistä muodostuu kuva kirjailijasta, jolla on erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisen tyylin ja rakenteen taju.

Suomeksikin hyvin pian julkaisunsa jälkeen käännetyt Valkoiset hampaat (White Teeth, 2000), Nimikirjoitusmies (The Autograph Man, 2002) ja Kauneudesta (On Beauty, 2005) ovat suhteellisesta monitasoisuudestaan huolimatta hyvin perinnetietoisia ja henkilövetoisia romaaneja, joissa ei pyritä rakenteellisiin irtiottoihin. Sisällöllistä rosoa niissä on, muttei kielen tasolla vielä mitään äärimmäistä.

Smithin kirjoitukset saivat minut odottamaan radikaalimpaa, kielellisesti entistä kunnianhimoisempaa ja rakenteellisesti haastavampaa romaania. Sellainen myös tuli. Viime vuonna julkaistu NW ilmestyi tänä syksynä suomeksi nimellä Risteymiä.

Teoksen ”radikaalius” on luonteeltaan jotain sellaista, mitä perinnetietoiselta romaanikirjailijalta sopi odottaakin. Kun muistaa, että radikaalin kantasana on latinan juuria tarkoittava radix, Smithin tarkoitusperät hahmottuvat paremmin: Risteymiä hakeutuu paikoitellen sellaisille juurille, josta ovat peräisin niin kollaasitekniikka kuin tajunnanvirtakin.

Changing My Mind -kokoelmasta minulle on jäänyt erityisesti mieleen puhe, jonka Smith on pitänyt kirjailijuudesta Columbian yliopistossa New Yorkissa 2008. Nimellä That Crafty Feeling julkaistussa puheessa Smith luokittelee kirjailijat Micro Managereihin ja Macro Plannereihin, ääripäihin keksimisen ja suunnittelun mukaan. Vaikka polarisoitu näkemys löytöretkeilijä- ja insinöörikirjailijoista ei sinänsä ole mitenkään ennenkuulumaton, kiinnostavaksi puheen tekee Smithin omakohtaisuus.

Smith kertoo olevansa Micro Manager, kirjailija, joka voi nyhertää romaanin ensimmäisten 20 liuskan kanssa useamman vuoden ajan, mutta kun aloitus loksahtaa kohdalleen, loput 400 liuskaa voivat syntyä samassa ajassa kuin tuo aloitus. Hän työstää romaanikokonaisuutta ja ilmaisua noiden ensimmäisten sivujen ääressä eikä lähde niiden ulkopuolelle rakentelemaan juonikulkuja eikä henkilöhistorioita. Hän pitää itselleen täysin mahdottomana sellaista työtapaa, jossa kohtauksia voisi liikutella Post-it-lapuilla, kokonaisia henkilöitä olisi mahdollista poistaa teoksesta kesken kaiken ja esimerkiksi tapahtumapaikka vaihtuisi versioiden välissä Lontoosta Berliiniin. Teoksen tekeminen on myös pakko aloittaa ensimmäiseltä sivulta, ei esimerkiksi keskeltä, mikä on kuulemma Macro Plannereiden yleinen tapa.

Smithin puheen vilpittömyyttä voi tietenkin epäillä, mutta ehdottomasti siitä huokuu klassinen, vanhakantainen taiteilijuus: vain taiteilija itse tietää, milloin teos on valmis (se on valmis, kun hän laittaa sille pisteen). Sitä päätöstä ei voi kukaan tehdä hänen puolestaan. Ajatus on kieltämättä kaunis.

Smithin kuvailemaan työtapaan kuuluu luovuuden vastapainona äärimmäinen epävarmuus. Hän ainakin väittää, ettei ollenkaan tiedä, mitä romaanissa tulee tapahtumaan, kun hän aloittaa kirjoittamisen. Teoksen henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, juonikulut risteävät, asioita tapahtuu – ja lopetus voi olla jotain aivan muuta kuin kirjailija itse oli etukäteen kuvitellut. Ja kun teos on valmis, siihen alkaa Smithin mukaan vähitellen suhtautua inhoten, puolustella sen tekemistä ja työstää siitä irtautumista. Lopulta kirjailijakin haluaa tunnustaa muuttuneensa. ”My God, I was a different person!”

Smithin puhe tuli hakemattakin mieleen, kun luin Risteymiä. En edes voinut muuta; tiesin, kenen kanssa olin tekemisissä. Jo romaanin ensimmäiset noin 20 sivua muistuttivat, mitä Smith oli kertonut: Micro Managereiden romaanien aloitus on usein niin täyteen pakattu, että se vaatii paljon sisäistämistä – koko tarinan ydin on usein niissä sivuissa. Risteymissä niin todella on.

Ensimmäisten sivujen aikana tapahtuu paljon. Shar-niminen tyttö tulee yllättäen Leah Hanwellin ovelle Luoteis-Lontoossa ja vaatii epätoivoisena apua, kolmeakymmentä puntaa. He eivät tunne toisiaan, Leah tuntee tarvetta auttaa. Välikohtaus sysää Leahin arvioimaan tekojaan suhteessa menneisyyteensä, ja sitä hän työstää koko teoksen ajan. Valkoihoinen Leah on naimisissa länsiafrikkalaisen Ranskan kansalaisen Michelin kanssa. Michel haluaisi lapsen, mutta Leah haraa vastaan eikä halua selittää syitä.

Romaanin toinen keskushenkilö on Leahin ystävä Natalie Blake, jolla on aivan erityisen monimutkainen elämäntarina. Tummaihoinen Natalie on erittäin menestynyt juristi, mutta hänet on tunnettu Luoteis-Lontoon lähiössä Keishana. Natalie menee naimisiin rikkaan lakimieskollegansa Frank De Angelisin kanssa ja muuttaa hienoon taloon. He saavat kaksi lasta ja päätyvät armottomaan uraputkeen, jossa Frank hankkiutuu leväperäiseen pankkibisnekseen ja turhautunut Natalie alkaa etsiä selityksiä menneisyydestään. Keisha nousee uudelleen esiin.

Kummankin naisen taustalla kummittelee Nathan Bogle, entinen koulukaveri, joka vaikuttaa edelleen Kilburnin ja Willesdenin seuduilla. Bogleen kytkeytyy myös teoksen keskelle sijoitettu tarina kolmekymppisestä Felix Cooperista, joka lähtee Sohoon epäonniselle reissulle ostamaan autoa krapulaiselta Tom Merceriltä.

Luoteis-Lontoon lähiöiden ihmisten elämänkohtalot muodostavat siis eri aikatasoilla risteilevän kudelman. Leahille ja Natalielle menneiden penkominen on inhimillisten päätösten arkeologiaa, jossa menneisyys yhtä aikaa sekä selittää heidän tekojaan että peittää heidän todelliset motiivinsa. Kummallekin keskiluokkaiseen elämään sopeutuminen aiheuttaa jatkuvia ongelmia, mikä he työstävät nostalgisoimalla esimerkiksi 1990-luvun ekstaasibileitä Ibizalla. He ovat tavallaan saavuttaneet haluamansa mutta samalla haluavat rikkoa kaiken, koska eivät kestä sitä. Sanoinko jo, että Zadie Smith kykenee luomaan romaanihenkilöitä, jotka eivät tyhjene muutamaan sanaan?

Rakenteellisesti Risteymiä on fragmentaarinen ja koostuu toisistaan tyylillisesti erottuvista jaksoista, mutta kaikesta huolimatta lopputulos ei ole mielestäni varsinaisesti ”kokeellista” kirjallisuutta. Smithin kokeellisuus sisältää tyyli- ja rakennevalintoja, joita käytännössä kaikkia on kokeiltu jo aiemmin – ja ne on myös pääosin huomattu toimiviksi. Postmodernismistakaan Smithin kohdalla ei ole syytä puhua, niin perinnetietoisina ja intertekstuaalisesti perusteltuina ratkaisut pysyvät. Risteymiä on siis käytännössä paljon velkaa James Joycelle ja hänen aikalaisilleen, oikeastaan koko modernismin projektille. (Tommi Melender on blogissaan osuvasti määritellyt, että Risteymiä edustaa jonkinlaista retromodernismia.)

Smithin henkilöt siis kulkevat Luoteis-Lontoossa hetkittäin kuin Joycen hahmot Dublinissa. Henkilöiden psykologiset oikut muistuttavat Nabokovista, myyttisiä paikkoja on kuin William Faulknerilla ikään. Muutaman kerran Smith väläyttää jo niinkin varhaisista vaiheista kuin jostain Mallarmén ja Apollinairen runoudesta periytyviä keinoja, kun teksti kirsikkapuusta asettuu kirsikkapuun muotoon ja ihmisen suu taipuu kirjaimiksi. Myös romaanin numerosymboliikka 37:n ympärillä kasvaa niin laajamittaiseksi, että siitä saisi ihan oman tutkielmansa.

Pidän Risteymiä Smithin parhaana romaanina. Hänen tekniikkansa tekee oikeutta tarinalle, ja kerrankin runsasmuotoisuus aiheuttaa ennen kaikkea tunteen mielenkiintoisesta kerrostuneisuudesta. Useinhan tämänkaltaiset tarinakudelmat muuttuvat joko kiusalliseksi palapeliksi, jossa jokainen pala loksahtaa paikalleen, tai sitten pelkäksi tarinamössöksi, jossa mikään asia ei kasva toista merkityksellisemmäksi.

Risteymiä liikkuu sujuvasti eri tasoilla. Pitkien tarinakokonaisuuksien keskeltä saattaa nousta esiin kirkas ajatus, niin kuin vaikka tämä:

46. Hetken tauko abstraktille ajatukselle 

Kautta maailman perheiden keskuudessa, eri kielillä, nousee lopulta esiin sama lause: ”En enää tunne sinua.” Siellä se lymyilee, jossain talon suojaisessa sopessa, odotellen aikaansa. Kuppipinon välissä tai puristuksissa dvd-levyjen tai muiden tallennusvälineiden seassa. ”En enää tunne sinua!” (Sivu 204.)

Näköjään myös Micro Manager voi kyetä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia ja ohjaamaan teemaansa kaikkialle. Ja samalla voi miettiä, mistä kaikki lähti. ”My God, I was a different person!”

Väärällä jalalla

Kun Philip Roth kertoi viime vuonna New York Timesille lopettaneensa kirjoittamisen ja kuluttavansa nykyään aikaa iPhonen kanssa, hän tuli myös sivulauseessa kehuneeksi Louise Erdrichin The Round House -romaania. Roth oli jo aiemmin ylistänyt Erdrichia, ja kun The Round House (HarperCollins, 2012) tuli vastaan, minunkin oli se luettava.

Louise Erdrich ei ollut minulle entuudestaan tuttu, vaikka hän on sentään ollut pari vuotta sitten Pulitzer-finalistina romaanillaan The Plague of Doves (2008). Erdrich (s. 1954) kuuluu Ojibwe- eli Chippewa-heimoon, isänsä puolelta hän on saksalaista sukujuurta. Minnesotan Little Fallsissa syntynyt Erdrich käsittelee tuotannossaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen modernia elämää Ojibwe-heimon silmin, eikä The Round House tee siinä poikkeusta. Romaanin miljöö on tiettävästi tuttu Erdrichin aiemmasta tuotannosta, ja teoksen nimikin viittaa heimon käyttämään seremonialliseen rakennukseen.

Vuoteen 1988 sijoittuva romaani alkaa dramaattisesti: 13-vuotiaan Joe Couttsin äiti Geraldine on raiskattu raa’asti, valeltu bensalla ja yritetty sytyttää tuleen. Seremoniatalon lähellä tapahtunut välikohtaus ajaa Joen kavereineen salapoliisityöhön, selvittämään, kuka on tehnyt väkivaltaa Geraldinelle. Ojibwe-heimon kaunotar ja lempeä äiti ei halua enää puhua, laahustaa vain kotona käpertyneenä itseensä. Joen isä yrittää edistää vaimonsa raiskauksen selvittämistä virallista reittiä, mutta reservaatin poliisi Vince Madwesin ja FBI-agentti Soren Bjerke eivät pääse puusta pitkälle. Teinipojat kokevat, että heidän apuansa tarvitaan.

Varsinaisesti romaani alkaa symbolisella kuvauksella siitä, miten pienten puiden juuret uhkaavat Joen kotitalon perustuksia. Isä ja poika yrittävät saada kasvillisuutta kuriin, mutta urakka tuntuu mahdottomalta. Sitä seuraa nopea siirtymä iltapäivän kadoksissa olleen äidin tilanteeseen: sairaanhoitaja yrittää pidätellä isää ja poikaa poissa sairaalahuoneesta.

The Round House alkaa väkevästi, mutta vaikuttavan avauksen jälkeen intensiteetti hiipuu. Joen, hänen parhaan kaverinsa Cappy Lafournaisin sekä Zack Peacen ja Angus Kashpaw’n tutkimukset harhautuvat, niin kuin leikeissä usein tapahtuu. Vanhaisteinien touhujen kuvaus on sinänsä uskottavaa, mutta hiukan koomisiksi livahtavat kohtaukset muodostavat oudon kontrastin romaanin varsinaiselle aiheelle. Niin kuin teoksen jälkisanoissa todetaan, kolmasosa Amerikan alkuperäiskansojen naisista ilmoittaa elämänsä aikana tulleensa raiskatuksi, ja 86 prosenttia raiskaajista on muita kuin näiden kansojen edustajia – ja harva tekijä saa koskaan tuomiota. Lukemat ovat hämmästyttävän suuret. Romaanin aihe on siis vakava, mutta Joen ja kavereiden riemukkaat dialogit eivät tue tätä turvattomuuden sanomaa:

When the water numbed us, we got out and made fun of another’s shriveled dicks.

Zack laughed at me, Aren’t you a little short for Storm Trooper?

Size matters not. Judge me by my size, do you?

Zack had a Darth Vader, circumsized, and I did too. Cappy’s and Angus’s stille had their hoods, so they were Emperors. We argued over whether it was better to be an Emperor or Darth Vader – which one girls liked better.

Toisaalta The Round Housea voi lukea niin, että ylivoimaisen raskaan tematiikan keventäjinä ovat nämä viattomat pojat, joille seksuaalisuus on vasta vitsailun aihe. Minulle tämä epäsuhta ei alkanut toimia oikein missään vaiheessa, vaan tarina eteni hiukan vastahakoisesti.

Lähdinkö väärällä jalalla liikkeelle? Juutuin järkyttävään aloitukseen, enkä tajunnut, että romaani kertookin ensisijaisesti teinipojan elämästä reservaatissa? On vakavaa poliisitutkintaa, kuulusteluita, synkkiä perhetragedioita, alkuperäiskansojen kurimusta, raiskauksia, rahakätköjä, viinanjuontia, pelkoa ja uhkaa. Samalla on kikkelihuumoria, avaruussarjoja, kaljan ja tupakan maistelua, pyöräretkiä, teinipoikien huolettomuutta (”I can’t take hearing about your grandma doing it with a three-balled man.”). Mitä tästä pitäisi ajatella?

The Round Housen keskeisenä teemana on oikeuden toteutuminen. Joen isoisä on toiminut reservaatissa tuomarina, samoin Cappylla on siteitä oikeuslaitokseen. Oikeuden asiakirjojen kautta pojat pääsevät käsiksi puoliksi valkoisen Linda Wishkobin taustoihin, ja sillä taas on kauaskantoista merkitystä raiskaajan henkilöllisyyden selvittämisessä.

Juonellisesti romaani saa uutta kierrettä, kun pojat löytävät tapahtumapaikalta oletetun raiskaajan tavaroita. He kuitenkin päätyvät tuhoamaan todistusaineistoa, koska oluet ja tupakat ovat pojista niin houkuttelevia. Kun Joe lopulta löytää alueelta muovisen nuken täynnä seteleitä, suhtautuminen oikeudenmukaisuuteen muuttuu entisestään. Joen täti Sonja osoittautuu hyväksi avuksi rahankätkennässä. Valitettavasti en täysin päässyt jyvälle siitä, millainen oikeuskäsitys Joella loppujen lopuksi on. Hän kertoo tarinansa varttuneena miehenä, muttei arvioi tekemisiään jälkikäteen. Tehty mikä tehty.

Vaikka en ole täysin vakuuttunut kaikista The Round Housen rakenteellisista ratkaisuista, Louise Erdrichin kirjallisesta lahjakkuudesta olen. Kielellisesti teos on hieno, ja komposition epäsuhdan vastapainona sen sivuilta aukeaa eri tyylilajien aarrearkku. Tragedia, komedia, jännitysromaani, nuortenromaani, salapoliisiromaani, Stand By Me, William Faulknerin Yoknapatawpha-romaanit, ajankuvat, dialogijaksot, kansantarut, kaikki lajit ja tyylit yhdistyvät samaan teokseen.

Siitä huolimatta minulla oli vaikeuksia antaa tarinan viedä. Kaikkea oli hiukan liikaa.

Ymmärrän kuitenkin viime vuoden National Book Award -raatia, joka palkitsi The Round Housen vuoden parhaana fiktiivisenä teoksena. Hyvän puolella, pahaa vastaan.