Kadonneet ja unohtuneet

E.L. Doctorow (s. 1931) kuuluu niihin amerikkalaiskirjailijoihin, joita olen aina arvostanut mutta jotka ovat silti jääneet hiukan unohduksiin. Mielestäni Doctorowin Danielin kirja (The Book of Daniel, 1971) ja sitä seurannut Ragtime (1975) ovat edelleen aikakautensa parasta amerikkalaista kaunokirjallista fiktiota: yhteiskunnallisesti tarkkanäköistä, aikakäsitykseltään oivaltavaa, ilmaisultaan lennokasta.

Viimeisen 20 vuoden aikana Doctorow on julkaissut harvoin. Vuonna 2005 häneltä ilmestyi Marssi (The March, suom. 2007), jonka karrikoivasta tyylistä en liiemmin pitänyt. Teos oli muuten tuolloin Pulitzer-palkintoehdokkaana toisen samannimisen teoksen kanssa (palkinnon voittanut Geraldine Brooksin March ei sekään kyllä kolahtanut minuun). Viimeksi Doctorow on tarttunut Homer ja Langley Collyerin (1881–1947) tositarinaan. Vuonna 2009 ilmestynyt Homer ja Langley -romaani saatiin suomeksi tänä keväänä, Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Homer on tarinan sokea Homeros, joka panee tapahtumia paperille ja tekee selkoa veljesten omalaatuisesta elämästä 1900-luvun alkuvuosista eteenpäin. Heidän isänsä on ollut tunnettu newyorkilainen naistenlääkäri, jonka ostamassa talossa Fifth Avenuen ja 128th Streetin kulmassa veljekset elävät herroina sen jälkeen, kun sekä isä että äiti ovat kuolleet espanjantautiin. Homer on ollut nuorena lupaava pianisti mutta sokeutunut vähitellen. Langley on veljeksistä se eksentrisempi: hän käy päivittäin ostamassa kioskilta kaikki mahdolliset lehdet ja uneksii koko maailman tapahtumat kertovasta sanomalehdestä (siis vähän niin kuin internetistä). Kun Langley palaa ensimmäisestä maailmansodasta, hän on entistä erikoisempi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tavaroiden hamstraus etenee olohuoneeseen pysäköityyn T-mallin Fordiin saakka, hulluus alkaa olla kaikkien nähtävissä.

Jälleen kerran Doctorow venyttää todellisuuden rajoja. Hänen tarinassaan veljekset syntyvät vähän toisella tavalla kuin oikeasti, ja he myös elävät 1980-luvulle saakka – siis nelisenkymmentä vuotta pidempään kuin todelliset vastineensa. Tämä kaikki on tietysti tarkoituksenmukaista, koska Doctorow haluaa esittää koko 1900-luvun keskeisen materiaalihistorian näiden veljesten kautta. Oikeassa elämässähän Collyerin veljesten asunnosta kuljetettiin ulos 140 tonnia tavaraa sen jälkeen, kun he olivat löytyneet sieltä kuolleina.

On tietysti toinen asia, miten hyvin tällainen tavara auttaa muodostamaan kuvaa yhdestä vuosisadasta ja sen arvomaailmasta. Esimerkiksi kaasunaamarit eivät avaa ainakaan minulle minkäänlaista huikaisevaa näköalaa 1900-luvun sotahistoriaan. Tähän olin oikeastaan hiukan pettynyt, ettei tavarapaljouden esittelystä kaikilta osin synny paljon muuta kuin yksityiskohtien luettelomaista selostusta. Ongelma on hiukan samankaltainen kuin Marssissa: kun kaikki mahdollinen raahataan näkösälle ja marssitetaan lukijan silmien edestä, mikään ei oikein jää mieleen.

Paitsi ettei asia ole tällä kertaa aivan näin mustavalkoinen. Homer ja Langley on tarinana paremmin hallittu kuin Marssi, ja veljesten asuntoon rakentuva jätevuori toimii kokonaisuudessaan vaikuttavana kuvana materialistisesta vuosisadasta. Hautautuminen romun keskelle ja mustien ikkunaluukkujen taakse on haikea kohtalo, kun samaan aikaan ympärillä aukeaa suurkaupunki täynnä elämää. Sokean ja vähitellen myös kuuroutuvan Homerin kertomus kuvaa tarkasti sitä, miten Harlemissa sijaitsevan kivilinnan läpi ovat aikojen saatossa kulkeneet gangsterit, katutytöt, pianonsoiton oppilaat, apulaiset, hipit, muusikot. Hamstraaminen on itsessään syvästi surullista, ja hautautuminen kirjapinojen ja lehtikasojen ja kaiken mahdollisen käyttökelvottoman romun keskelle tekee veljesten kohtalosta suorastaan musertavan. Olennainen tulee näissä virkkeissä:

Siinä elämänvaiheessamme talo oli vaarallisesti risteilevien polkujen labyrintti, täynnä esteitä ja umpikujia. Jos valoa oli tarpeeksi, sanomalehtipaalien välissä mutkittelevia käytäviä pistin pystyi liikkumaan, tai reitin saattoi löytää myös ujuttautumalla sivuttain sekalaisten rojuröykkiöiden välistä – kasoissa oli pianojen sisuksia, virtajohtoihin käärittyjä moottoreita, työkalulaatikoita, maalauksia, autonosia, renkaita, pinottuja tuoleja, antiikkilamppuja, paikoiltaan siirrettyjä vanhempiemme kalusteita, rullalle käärittyjä mattoja, vaatekasoja, polkupyöriä – mutta liikkuminen edellytti sellaisia luontaisia kykyjä kuin sokealla miehellä, joka aistii esineiden paikat ilman siirtymien perusteella ja pääsee siten huoneesta toiseen tappamatta matkalla itseään. (Sivu 162.)

Hienosti kiteytetty ajatus: ihmisen täytyy olla sokea selvitäkseen tässä materialistien maailmassa.

Homer ja Langley ei yritä olla Suuri Amerikkalainen Romaani, vaikka ainekset ovat mahtipontiset, jopa suuruudenhullut. Kaiken keskellä huomasin miettiväni, miksi Doctorow on kirjailijana niin monimutkainen tapaus, yhtä aikaa arvostettu ja unohdettu. Sitten havaitsin tämän lauseen, joka on painettu suomennetun teoksen kansiliepeeseen: ”Häntä on kiitetty erityisesti taidosta yhdistää mukaansatempaava tarina asiantuntevasti kuvattuun miljööseen.”

Kirjojen kansitekstit kuuluvat vaikeimpien kirjallisuudenlajien joukkoon, mutta tuo on jo suorastaan kiusallista. Kunpa edes passiivi olisi korvattu jollain aktiivisella vaihtoehdolla! Syntyisi aivan erilainen vaikutelma, jos kansiliepeessä lukisi vaikka Michiko Kakutanin ylistämä... tai James Woodin arvostama... tai oikeastaan mitä tahansa yksilöityä. Mukaansatempaava tarina ja asiantuntevasti kuvattu miljöö sopisivat melkein kehen tahansa tunnettuun amerikkalaiseen kirjailijaan. Ennemmin kiinnittäisin huomiota Doctorowin omaperäiseen aikakäsitykseen: hänen teoksissaan aika taipuu. Anakronismeissaan Doctorow on aidosti ovela.

Mutta miksi en kaikesta huolimatta osaa ylistää Doctorowia? Miksi en muista nostaa häntä esiin keskusteluissa, osoittaa jotenkin tätä mykkää arvostustani? Asia askarruttaa minua.

Doctorowin unohtamista Suurimpien Amerikkalaiskirjailijoiden listalta voi tarkastella myös genren näkökulmasta. Doctorowin leipälajina on historiallinen fiktio, eikä se ole lajityyppinä lähtökohtaisesti villitse suuria kansanjoukkoja aikalaiskeskusteluissa. Doctorowin romaanit sijoittuvat Yhdysvaltain historian murroskohtiin, ja moni niistä on vielä melko lähellä. On vielä vaikea hahmottaa, onko Doctorowin näkemys niistä ainutlaatuinen ja kestävä. Kaiken lisäksi hän taivuttelee todellisuutta mielensä mukaan, vaihtaa faktoja paremmin tarinaan sopiviin fiktiivisiin elementteihin. Olen myös taipuvainen ajattelemaan hänen romaaniensa filmatisointeja niin, että ne ovat jättäneet julkisessa keskustelussa alkuteokset varjoonsa – Dustin Hoffmanin tähdittämä Billy Bathgate ja Milos Formanin ohjaama Ragtime ainakin.

Myönnän, etten ole kokenut varsinaista tunnemyrskyä yhdenkään Doctorowin teoksen ääressä. Kun arvostaminen on jo valmiiksi hiljaista ja älyperäistä, hehkuttaminen jää vähiin myöhemminkin. Arvostan, mutta en fanita. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Doctorow erityisesti tarvitsisi minulta minkäänlaista suosionosoitusta: hänelle löytyy varmasti myös äänekkäitä kehujia maailmalta.

Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa käsittelyyn muitakin itseltäni vuosiksi unohtuneita mutta suuresti arvostettuja amerikkalaisia tekijöitä. Sellaisia olisivat ainakin Don DeLillo, John Edgar Wideman ja Carol Shields. Mutta pitäisikö fanitusta ylipäätään pitää kaunokirjallisuuden mittarina? Jos kyllä, mistä se kertoisi?

Seikkailua historiassa

Gummerus on juuri julkaissut suomeksi Neal Bascombin historiateoksen Tähtäimessä Eichmann – Pahamaineisen natsirikollisen metsästys. Lehdistötiedote kertoo seuraavaa: ”Tähtäimessä Eichmann (Gummerus) on tutkimuksiin, haastatteluihin ja arkistolähteisiin perustuva tositarina sekä trillerimäinen seikkailukertomus vuosia kestäneestä ajojahdista.”

Pysähdyin miettimään näitä kahta sanaa: tositarina ja seikkailukertomus. Kumpi oikeastaan on kyseessä? Eivätkö ne tyylilajeina tavallaan sodi toisiaan vastaan?

Luin äskettäin Laurent Binet’n maailmalla innostusta herättäneen esikoisromaanin HHhH (alkuteos 2010, Sam Taylorin englanninnos 2012). Ajattelin ensin, etten pysty sanomaan siitä mitään omaa, koska loistava James Wood kirjoitti teoksesta niin tyhjentävän arvion New Yorkeriin. 

Gummeruksen tietokirjatiedote kuitenkin muutti asian. Natsiteemainen HHhH on nimittäin ihan samalla tavalla arkistolähteisiin perustuva tositarina ja trillerimäinen seikkailukertomus. Mutta se haluaa olla romaani.

HHhH:n läpäisevässä historiallisessa kertomuksessa kuvataan, miten brittien kouluttamat desantit Jan Kubiš ja Jozef Gabčík tappoivat natsijohtaja Reinhard Heydrichin Prahassa 1942. Kirja kertoo kuitenkin aivan yhtä paljon kertojan taistelusta romaanimuodon kanssa.

Ranskalaista toimittajaa Laurent Binet’tä itseään muistuttava kertoja on ollut vuosikausia miltei pakkomielteisen kiinnostunut Operaatio Antropoidista, joka päättyi Prahan teurastajan Heydrichin salamurhaan. Toimittaja haluaa kirjoittaa aiheesta romaanin, mutta ei voi sietää keksittyjä yksityiskohtia, joita perinteiset historialliset romaanit ovat täynnä. Miksi keksiä jotain, mikä on oikeasti tapahtunut? Miksi riskeerata kaikki väittämällä jotain, mikä ei ole totta?

Binet’n ratkaisuna on itseään vastaan kamppaileva kerrontamuoto: vuorotellen vyörytetään operaation historiallisia vaiheita ja kertojan punnittua ahdistusta siitä, ettei hän tiedä kaikkea tapahtuneesta eikä voi mitenkään täydentää aukkokohtia oman mielikuvituksensa varassa. Elokuviin ja Googleen tukeutuva antiromaani ja kronologisesti etenevä jännityskertomus vetävät toisiaan eteenpäin, ja siitä tulee teokseen tietty vastustamaton voima. HHhH on joutuisaa tekstiä, jonka lyhyitä lukuja on pakko lukea vielä yksi. Ja vielä yksi.

Lukemisen jälkeen ajattelin ensin, että onhan näitä nähty – postmodernistien jälkeen ovat tulleet jo post-postmodernistit, jotka ovat astuneet taas askelta kauemmas omista teoksistaan ja aikakautensa traditioista. Heistä nimekkäin lienee Dave Eggers, jonka herkullinen A Heartbreaking Work of Staggering Genius meni Suomessa ohi pahemman kerran (vaikka teos suomennettiinkin: WSOY julkaisi sen nimellä Huikean nerokas sydämeenkäpä merkkiteos heti vuonna 2001). Viime aikojen näkyvin klassisen romaanikerronnan kritisoija on ollut David Shields, jonka Reality Hunger. A Manifesto (2010) on saanut monen nimekkäänkin kirjallisuusihmisen kädet tärisemään innosta. (Onhan se ihan reipas esitys, ei siinä mitään, mutta hype on aina hypeä.)

HHhH esittää nimeään myöten hiukan radikaalimpaa irtiottoa romaanimuodosta kuin mitä lopputulos oikeasti onkaan. HHhH tulee sanoista Himmlers Hirn heiβt Heydrich (Himmlerin aivojen nimi on Heydrich), eikä kryptinen kirjainsarja ole edes mikään varsinainen avain teokselle. Inhoan teksteissä kaikenlaista huokeaa kikkailua, ja tuo on kyllä hyvin lähellä sellaista.

Romaanin loppupuolella Binet antaa nähdäkseni myös periksi teesilleen: kun Heydrich saa osuman ja lopulta menehtyy verenmyrkytykseen, tekstiä ei enää erota kertojan kritisoimista historiaromaaneista. Mikä tahansa muistin varassa kirjoitettu on fiktiota, David Shields korostaa edellä mainitussa manifestissaan. 

Mistä HHhH:n kertoja voisi olla edes varma, etteivät hänen lähteensä ole keksineet puolia detaljeista? Kertoja on niin innostunut salamurhan kuvaamisesta, että itsereflektio jää välillä vähän puolitiehen. Oikeastaan tämä usko Historialliseen Totuuteen on paikoin niin naiivia, ettei sen aukkoihin jaksa lukijana edes puuttua. Luulin, että moiseen positivismiin ei palaisi enää kukaan. Mutta Binet saa tekonsa anteeksi, koska hän tekee kaiken siksi, että teksti toimisi mahdollisimman hyvin. Ja se tosiaan toimii.

Toisaalta minään suurena romaanimuodon uudistajana HHhH:ta ei voi oikein pitää, korkeintaan lennokkaana puheenvuorona historiallisen fiktion ominaispiirteille. Bascombin Eichmann-kirjasta en osaa sanoa mitään, mutta tuskin se ainakaan tietoisesti hakeutuu fiktion tontille.