Arvokkaan miehen elämä

Kevättalvella 2004 ystäväni törmäsi Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla teokseen, joka tuntui aivan poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Useampikin nimekäs amerikkalaiskirjailija oli julistanut romaanin unohdetuksi mestariteokseksi – alkuteos oli vuodelta 1961. Ystäväni teki ostopäätöksen ja luki kirjan: se oli todella hyvä. Kun sain kuulla siitä, ostin oman kappaleen ja luin sen heti. Kehut eivät olleet katteettomia. Kyseessä oli Richard Yatesin Revolutionary Road.

Yatesin esikoisromaanista tehtiin viisi vuotta lukukokemukseni jälkeen varsin onnistunut Hollywood-elokuva, ja samoihin aikoihin kirjakin suomennettiin. Siinä välissä olin itse ehtinyt lukea Yatesin tuotantoa enemmänkin enkä ollut ajatellut häntä unohdettuna kirjailijana enää pitkään aikaan – hänen teoksiaanhan jaeltiin ja luettiin enemmän kuin koskaan – mutta viime kesänä Yates nousi jälleen mieleeni.

Heinäkuussa kansainvälinen media nosti esiin hiukan samalla tavalla unohdetun mestariteoksen, John Williamsin Stonerin vuodelta 1965. Jälleen tuli vetoapua eläviltä suuruuksilta. Kun Yatesia kehui Richard Ford, Williamsin taakse asettui itse Ian McEwan. Vaikka McEwan käytti BBC4:n aamuohjelmassa siitä vain ilmaisua ”a minor masterpiece”, mylläkkä oli silti valmis: koko lukeva maailma syöksyi Stonerin perään. Minäkin tartuin siihen, tosin muutamien kuukausien viivyttelyn jälkeen.

Tällaisiin ”arkistolöytöihin” on aina hiukan vaikea suhtautua stoalaisella tyyneydellä. On helpompaa kuunnella ystävän suosituksia, selailla hyllyjä, tehdä omia päätöksiä. Stonerin maailma oli kuitenkin niin tuttu ja vakuuttava, ettei siihen ollut mitään vaikeuksia upota heti avaussivulta ja unohtaa samalla koko yleinen keskustelu.

En tiedä, onko tällaisella nimellä varustettu romaani tuottanut 1960-luvun maailmassa pettymyksen, mutta teos ei kerro kannabiksen tapakäyttäjästä vaan miehestä, jonka nimi on Stoner. William Stoner. Hänen elämänsä käydään romaanissa niin dickensiläiseen tapaan kuuliaisesti läpi syntymästä kuolemaan, että tarinaan tulee nykypäivän perspektiivistä tietyllä tavalla jopa vino tunnelma. Jossain taustalla soi minun mielessäni Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä -romaanin aloitus:

Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon. Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita. (Alkuteos 1933, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)

Stoner on vakava ja surullinen romaani, vaikka sekin sisältää nuoren rakastajattaren, vastarakkauden puutetta ja melko moniselitteisen turmion.

William Stoner on missourilaisen maanviljelijäperheen ainoa poika, joka lähtee paikalliseen yliopistoon opiskelemaan maataloutta mutta huomaa sydämensä vetävän kirjallisuuden pariin. Hän hylkää lupauksensa vanhempiensa maatilan jatkamisesta ja uppoutuu varhaisen englanninkielisen kirjallisuuden syövereihin, tekee ansiokkaan väitöskirjan, saa apulaisprofessuurin yliopistosta ja alkaa opettaa työkseen. Toinen opiskelukaveri Dave Masters kuolee kesken opintojensa ensimmäisessä maailmansodassa, kun taas toinen, Gordon Finch, on mukana Stonerin elämässä yliopistolla aina katkeraan loppuun asti.

Opiskeluidensa keskellä Stoner päättää valloittaa nuoren Edithin itselleen ja silkalla sitkeydellä myös onnistuu siinä. He menevät naimisiin, avioliitosta tulee onneton. He saavat yhden tyttären, Gracen, josta tulee onneton. He ostavat omakotitalon, jonka mukana Stoner saa niskaansa hirveät velat – lisää onnettomuutta. Edith katkeroituu kotona, kaikki kärsivät. Sitten yliopistolle tulee uusi professori Hollis Lomax, jonka kanssa Stoner joutuu niin katkeraan riitaan, etteivät miehet sen jälkeen puhu toisilleen vuosikymmeniin.

Kuten sanoin, Stoner on vakava ja surullinen romaani. Teksti ei ole kuitenkaan lohdutonta, koska siinä aistii tietynlaisen totuuden ja kauneuden. William Stoner hyväksyy kohtalonsa ja nauttii siitä, mitä tekee. Ehkä tällaisen keskittymisen kuvaus viehättää näinä aikoina, kun tuntuu, että kaikkea on koko ajan ihan liikaa. Stoner on ehkä harmaa mies, mutta hän säilyttää arvokkuutensa kaikissa tilanteissa. Ei murru, vaikka ympärillä riehuisi sota, kotona seinät kaatuisivat päälle ja työyhteisön häneen kohdistama paine näyttäisi muiden silmissä täysin sietämättömältä.

Harmaudestaan huolimatta Stoner ei ole nuhteeton. Romaanin käännekohdassa hän aloittaa suhteen oppilaansa Katherine Driscollin kanssa. Williams kuvaa hienosti miestä, jolla ei tunnu olevan mitään menetettävää. Edith suhtautuu toiseen naiseen niin välinpitämättömästi, että se vaikuttaa lietsovan Stoneria entisestään. Eikä lopulta kulisseilla ole enää kovin paljon väliä Stonerille, hän alkaa käydä huolimattomaksi, vapautua kahleistaan. Edes dekaaniksi edennyt Gordon Finch ei pysty enää tekemään ystävänsä puolesta kaikkea, mitä haluaisi.

Jaksoissa, joissa verkko yliopistolla kiristyy, tunnelma muistuttaa hetkittäin J.M. Coetzeen Disgracea, joka toki ilmestyi vuosikymmeniä myöhemmin. Siinäkin englannin kielen opettajaa jahdataan oppilaan kanssa aloitetun suhteen takia. Koko yliopistomaailman vallankäytön kuvaus sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat voineet mennä minulta sokkotestissä läpi Coetzeena. Tuossa yliopistojaksossa Williams on kaiken kaikkiaan vahvimmillaan: myös lukija joutuu hikoilemaan, jos aikoo päästä siitä yli.

Lukijana en voi mitään näille omille anakronismeilleni, mutta Stonerin avioliittokuvaus tuntuu välillä muistuttavan kovasti Ian McEwanin On Chesil Beachia (vaikka oikeasti pitäisi sanoa, että On Chesil Beach on paljon velkaa Stonerille). Stonerin elämän ainoa intohimoinen jakso suhteessa nuoreen vaimoonsa aiheuttaa onnettoman raskauden. Mutta jälleen, ettei tuon raskauden seurauksena olisi pelkkää epäonnea: Williams osaa taitavasti kertoa isän ja tyttären välisistä hiljaisista, valoisista hetkistä kotona. Niiden hetkien kuvauksille on tarinan loppupuolella käyttöä. Ne sisältävät jälleen sellaista totuutta ja kauneutta, joka tekee William Stonerin elämästä todellisen. Hänen elämänsä voi olla surullista ja keskivertoa, mutta ainakin se on tässä romaanin maailmassa todellista.

What did you expect? he thought again.

Mitä oikein odotit? Stoner kyselee itseltään viimeisinä päivinä. Williams ei väistele moraliteettia, vaan syöksee Stonerin syvälle ihmisyyteen. Vuosikaudet Everymania opettanut Stoner hakee lopulta omaa totuuttaan, punnitsee elämänsä päätöksiä. Hän piti kiinni periaatteistaan, mutta ne maksoivat hänelle professuurin yliopistolla. Periaatteidensa takia hän ei lähtenyt Missourista, ei ryhtynyt tekemään uutta uraa muualla, jäi jumiin omaan pieneen maailmaansa. Periaatteet pitivät hänet kotona, sidottuna vaimoon, jonka kanssa hän ei koskaan lähentynyt – vuodet kuluivat. Mutta periaatteet tekivät hänestä sen persoonan, jollaisena hänet opittiin tuntemaan: arvokkaana ja suoraselkäisenä miehenä, joka ei myynyt itseään kenellekään. Jopa hänen viimeinen puheensa läksiäisissä on esimerkki siitä. Stonerin kunniakoodi on oikeastaan mafialuokkaa, vaikka hän on vastuussa kaikesta vain itselleen. Miehellä täytyy olla koodi. Koodista mies tunnetaan.

Ei ole sinänsä yllättävää, että englannin kielen professorina uransa tehnyt John Williams on kirjoittanut teoksen, joka liikkuu monella tasolla. On ilmiselvää, että päähenkilö opettaa teoksia, joiden syvimpien totuuksien kanssa joutuu itse tekemisiin. Yllättävää kuitenkin on, miten luontevasti kaikki tapahtuu – täysin orgaanisesti oikeastaan. Stonerin elämän kuuliaisesti kronikoiva kertoja ei luo mitään kiusallisia siirtymiä eikä kikkaile muutenkaan. Sen ansiosta perustunne pysyy: tällaista elämä on.

Pienten, unohdettujen mutta sittemmin löydettyjen mestariteosten joukossa Stonerille on ehdottomasti sija varattuna. Heti siitä Revolutionary Roadin alapuolelta.

Aloittamisen taito

Kevin Cantyn novellissa No Place in This World for You on loistava aloitusvirke: ”My son’s name is Walter, he is four years old, and he bites other children.”

Novelli kertoo kiinteistönvälittäjämiehestä, hänen graafikkovaimostaan ja heidän pojastaan. Tarina alkaa tilanteessa, jossa paljastuu, että Walter on purrut päiväkodissa toista lasta käsivarteen. Pahaksi onneksi tuon tytön vanhemmat ovat juristeja.

Päähenkilöllä on koettelemuksia myös työssään. Hänen asiakkaansa Tom ja Sally Drake ovat muuttamassa Ohiosta Arizonaan. Hän etsii heille asuntoa, mutta mikään ei tunnu kelpaavan. Vähitellen alkaa valjeta, että Drakeilla on ongelmia, jotka purkautuvat maaniseen asunnonetsintään. Päähenkilön pitäisi saada kauppa tehtyä, koska akuutit rahahuolet painavat päälle.

Olen joskus kuullut määritelmän, jonka mukaan draaman tehtävä on laittaa päähenkilönsä vittumaiseen kuseen. Cantyn novelli täyttää määritelmän.

Kiinteistönvälittäjän paine kasvaa, kun lakimies soittaa ja alkaa tiukata yksityiskohtia Walterin havaituista taipumuksista puremiseen. Tilanteessa keksitty valkoinen valhe alkaa heti aiheuttaa lisää ongelmia. Sitten vaimo kieltäytyy enää hoitamasta yksin kotona Walteria, joka on erotettu päiväkodista. Päähenkilön on pakko ottaa poika mukaan asuntonäyttöihin.

Huikeassa loppukohtauksessa päähenkilö on tyhjässä asunnossa yhdessä poikansa Walterin ja Sally Draken kanssa. En muista lukeneeni pitkään aikaan niin vaikuttavaa yksittäistä kohtausta. Sen jälkeen olo oli typertynyt. Hämmästynyt. Ällistynyt.

Kaiken kaikkiaan Kevin Cantyn novellikokoelma Where the Money Went (Knopf, 2009) on täynnä hienoja tarinoita. Törmäsin kirjaan sattumalta, en ollut kuullut Cantysta aiemmin. Jo yhden teoksen perusteella Canty (s. 1953) sijoittuu mielessäni sujuvasti jonnekin Richard Fordin ja Raymond Carverin välimaastoon – sekä tyylilajiltaan että taitotasoltaan. Etenkin novellien aloitukset nojautuvat hemingwaylais-carverilaiseen perinteeseen:

”When the thing was over, Braxton sat down at the kitchen table of his apartment and tried to figure out what they had done with the money.” (Where the Money Went)

”The summer he almost killed his brother, Lander spent working at the front desk of the University library, watching the girls go by in their summer shorts and dresses.” (The Emperor of Ice Cream)

”After you died came the year of watching television.” (They Were Expandable)

”Rossbach saw her first by accident.” (Burning Bridges, Breaking Glass)

Tematiikka pyörii yhdysvaltalaiseen tapaan vahvasti rahan, vallan ja seksin ympärillä, mutta musta huumori ja hienosti kirjoitut käänteet tekevät näistä nautittavia ja omaperäisiä. Kokonaisuutta kantaa toden tuntu, vaikka henkilöillä ja tapahtumapaikoilla on hyvinkin äärimmäisiä piireitä. Canty nojaa selvästi Carverin oppeihin, joiden mukaan teksti ei saa sisältää minkäänlaista kikkailua: mitä ällistyttävämpi tarina, sitä lakonisempi kieli.

Näin vahva aloittamisen taito herättää lukijassa vaistomaista kunnioitusta. Kaikki alkaa ensimmäisestä virkkeestä, sille ei voi sanoa vastaan. Jokaisen novellin läpi kulkee tunne, jonka Walterin kiinteistönvälittäjä-isä tuntee syvällä sisimmässään:

”Then, a few minutes later, when I am sure she is asleep and I am awake beside her and thinking about the money, she says, ”I can feel it coming.”

Vastaus on Kanada

Pari vuotta sitten kirjailija Antti Tuuri kehotti minua menemään Kanadaan, koska se on kuulemma Yhdysvaltoja järkevämpi maa. Minä menin ja viihdyin.

Kanadassa on suomalaiselle jotain lähtökohtaisesti kotoista: ilma on raikas ja maisemat avarat. Aistittavissa on Yhdysvalloista tuttu sosiaalisuus ja yltäkylläisyys, mutta etelänaapurin hillitön kilpailuvietti ja yksilötason itsekkyys eivät katukuvassa juuri näy. Kanadassa on helppo olla. Sinne olisi varmasti helppo myös kadota, sulautua joukkoon, upota maisemaan.

Viimeksi mainittua tematiikkaa sisältää myös Richard Fordin uusi romaani Canada. Keväällä ilmestynyt teos tekee paluuta normaalimittaiseen, noin 400 sivun romaanimuotoon, kun edellinen The Lay of the Land pääsi hiukan paisumaan.

Täytyy myöntää, että edellisen romaanin 700 sivua amerikkalaisen arkielämän tarkkaa kuvausta oli jopa kaltaiselleni paatuneelle entusiastille melkein liikaa, varsinkin, kun tuo Bascombe-trilogian päätösosa oli mielestäni sarjan heikoin. Vastaavasti pidän sarjan aloittanutta The Sportwriteria edelleen Richard Fordin parhaana romaanina. On oikeastaan käsittämätöntä, että niin paljon kuin Fordin kirjoja on suomennettu, juuri se on jäänyt väliin. En tosin tiedä, olisiko vuonna 1986 ilmestyneen The Sportwriterin käännösoikeuksien saamisessa ollut ongelmia – vaikea sanoa.

Sijoitan Fordin mielessäni jatkumoon, jonka aiemmat merkkihenkilöt ovat John Updike, Philip Roth ja Norman Mailer. Näihin Suuriin Miesnarsisteihin viittasin jo aiemmassa merkinnässäni Rothista. Canada on oikeastaan hyvinkin edustava yhdistelmä näiden kaikkien kolmen aihepiirejä ja näkökulmia: se sisältää Updikelta tutun keski-ikäistymispohdinnan, Rothin romaanien kaltaisen muistelmarakenteen sekä Mailerille kumartavan yhteiskunta-analyysin. Amerikkalaisen lähiöarjen kuvauksen, mieheyden epäilyn ja tarinan moraliteettimuodon koen olevan velkaa heille kaikille.

Mutta onko Canada hyvä romaani? Se herättää minussa erittäin ristiriitaisia tunteita, enkä ole vieläkään täysin vakuuttunut, pidinkö siitä ja suosittelisinko sitä jollekulle. Fordia vain vähän tunteville antaisin mieluummin kouraan The Sportwriterin ja Rock Springs -novellikokoelman. Muita taas kehottaisin muistelemaan, onko Suurten Miesnarsistien tuotannoista vielä jotain keskeisiä teoksia lukematta.

Ei Canada mitenkään huono ole. Minä vain en kokenut sen ääressä minkäänlaista oivaltamisen iloa. Itse asiassa muistan lukeneeni jotain samantyyppistä jo Fordin Wildfire-romaanista (1990, suom. Roihu, Tammi 1991), joka sijoittuu samoille seuduille ja jonka päähenkilö on suunnilleen samanikäinen poika samantapaisessa perhetilanteessa.

Canadan kertoja on 15-vuotias Dell Parsons, jonka isä erotetaan Yhdysvaltain ilmavoimista ja äiti pettyy elämäänsä muuten vain. Montanan Great Fallsiin sijoittuva alkujakso kuvaa umpimielistä lähiöelämää, jonka laitamailla Dellin isä Bev diilailee varastettua lihaa. Sattumalta Bev joutuu vedätetyksi. Hän jää hämäräveikoille pahoihin velkoihin, joita ei pysty mitenkään maksamaan säädetyssä ajassa. Bevin ratkaisuna on pankkiryöstö, johon hän vetää myös Neeva-äidin mukaan.

Ryöstön suunnittelua ja toteutusta kuvaava jakso muistuttaa lähinnä jotain Elmore Leonardin käsikirjoitusta. Ulkoisten nippeleiden kuvausta riittää, vaikka toiminta sinänsä on yhtä älytöntä kuin Leonardin Out of Sightissa. Alkupuolella Canadan fokus karkailee, enkä monin paikoin pystynyt ollenkaan näkemään, mitä ihmettä Ford hakee tällä kaikella. Ehkä pyssyjen kanssa sohiminen oli jäänyt päälle The Lay of the Landin lässähtävästä loppuratkaisusta, en tiedä.

Romaani saa ryhtiä heti, kun typerä pankkiryöstö on hoidettu alta pois. Kotikadulla autoilevat etsivät tuovat kummasti jännitystä perhearkeen. Samalla Dellin kaksossisko Berner tekee lähtöä erään Rudy-nimisen retkun matkaan. Myös äiti Neeva on lähtökuopissa – tosin hän ei tiedä, mihin hän perheeltään karkaisi.

Tällaisen hahmottoman kaipuun kuvauksessa Canada on parhaimmillaan. Myös Bevin unelmat ovat monimutkaisia, eikä hänestä osaa sanoa, mitä hän lopultakin haluaa. Vanhemmat ovat jumissa varastettujen rahojen kanssa, mutta eivät osaa edes karata Montanasta. Lapsetkin tietävät kaiken, mutta heitä tilanne lähinnä askarruttaa.

Bevin ja Neevan pidätys valaisee kaiken uudella tavalla: 1960-luvun Yhdysvalloissa nämä vanhemmat joutuvat vankilaan pikkusumman varastamisesta, koska miehellä on ollut revolveri mukana. Lapset jäävät kotiin odottamaan lastensuojeluviranomaisia, mutta äiti ehtii juuri käskeä tuttavansa Mildred Remlingerin hätiin, pelastamaan Dellin ja Bernerin. Tosin siinä välissä Berner kutsuu poikaystävänsä pitämään heillä pienet juhlat, ja vähän myöhemmin Berner karkaakin jo yksin Kaliforniaan.

Varsinaisesti Canada alkaa vasta kahdensadan sivun jälkeen. Dell matkustaa Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalle Mildredin autossa ja pohtii, mihin hän on menossa. ”It was Canada there. Indistiguishable. Same sky. Same daylight. Same air. But different. How was it possible I was going to it?”

Romaanin toinen osa tuo mieleen tietyt Paul Austerin teokset, joissa esiintyy mystinen, varakas mies. Tunnelmassa on myös jotain samaa kuin There Will Be Blood -elokuvassa, kun Mildred vie Dellin veljensä Arthur Remlingerin hoiviin Saskatchewanin Partreau’ssa sijaitsevalle maatilalle. Remlinger on eksentrinen amerikkalainen hotellinpitäjä, jolla on hämärä tausta. Dellin lähin työtoveri on Charley Quarters, jonka päätehtävänä tuntuu olevan Arthurin omituisuuden toisteleminen.

Myöhemmin syksyllä Dell siirtyy töihin Arthurin hotelliin Fort Royaliin ja haaveilee pääsystä kouluun. Dellin pyörämatkasta lähimmälle koululle syntyy itse asiassa varsin herkkä tarina. Koulu onkin nunnien pitämä tyttökoulu, jonne shakkia harrastavalla pojalla ei ole mitään asiaa.

Viimein Dell saa selville yhtä ja toista Arthurin taustasta ja tutustuu tämän taiteelliseen naisystävään Florence La Blanciin. Jakson lopussa ammuskellaan kuolettavasti pyssyllä, kuten jo romaanin ensimmäiset virkkeet ovat luvanneet: ”First, I’ll tell about the robbery our parents committed. Then about the murders, which happened later.”

Olen yrittänyt kovasti miettiä, mitä Ford ajaa takaa näiden kahden jakson yhtäläisyyksillä. Yhdysvalloissa pankkiryöstäjien jäljet törröttävät avoimessa maastossa, eikä viranomaisilla ole vaikeuksia saada syyllisiä kiinni. Laki saadaan pantua toimeen, vaikka oikeuden toteutumista sopiikin epäillä. Kanadassa rikolliset sulautuvat ympäristöön, ja jos joku tulee kyselemään perään, ruumiit uppoavat nopeasti maastoon.

Pitäisikö näistä rinnastuksista tehdä syvällisiä päätelmiä? Että rikollisten on Kanadassa hyvä olla ja elää? Että Kanada tarjoaa turvapaikan kaiken maailman pyssysankareille, joita Yhdysvallat maailmanpoliisina jahtaa? Mitä ihmettä Kanada tässä romaanissa lopulta edustaa, jotain viimeistä rajaako? En osaa sanoa. En ymmärrä.

Romaanin päätösjakso sisältää jotain, mitä en voi tällaisissa amerikkalaisissa romaaneissa käsittää oikein mitenkään. Lopussa päähenkilö kertoo elämästään vuoteen 2010 saakka, kuvailee tarinansa lähteitä, selittää äitinsä kirjoittamaa elämäntarinaa ja käy vielä tapaamassa siskoaan. Parikymmentä sivua luritellaan silkkaa resignaatiota ja pakkopullaa, jonka tarkoitus on ilmeisesti ”solmia langat yhteen”. Mitään olennaista jakso ei enää sisällä, vaan tarjolla on pelkkää lukijan tyynnyttelyä. Itse olisin pärjännyt loistavasti ilman tällaista hidastuvaa loppusuoraa, vaikka pidänkin Fordin lauseista niin paljon, ettei niiden lukeminen mitään erityistä tuskaakaan tuota.

Pienen silmäniskun Ford tekee Canadassa tuotantonsa tunteville. Hotellissa Fort Royalissa työskentelee eräs Betty Arcenault, joka esiintyy tekstissä kahdesti. Betty on kuitenkin syntyperältään filippiiniläinen, kun taas The Sportwriterissa Frank Bascomben tyttöystävä Vicki Arcenault oli Teksasista.

Jotain rutinoitunutta Canadassa on. En voi mitään, että etsin siitä koko ajan jotain ainutlaatuista, omaperäistä ja kekseliästä; petyn, kun en näe näitä ominaisuuksia. Haluaisin oivaltaa siitä jotain suurempaa kuin satunnaisen Arcenault’n. Mutta tähän on nyt tyytyminen.