Meidän aikamme ongelmia

Irlantilaisen Donal Ryanin romaani The Spinning Heart (Doubleday Ireland, 2013) onnistuu harvinaisessa asiassa: kertomaan meidän ajastamme jotain merkityksellistä. Usein lähelle katsominen on tavattoman vaikeaa. Ryan kirjoittaa talouskriisiin joutuneesta Irlannista uskottavasti, ilman teennäistä nykyajan korostamista. Teos on myös tämänvuotisessa Booker-kilvassa longlist-finalistina. Tuli palkintoa tai ei, minulle kyseessä on yksi tämän vuoden suurimmista lukukokemuksista.

The Spinning Heart tuli minua aivan poikkeuksellisen lähelle, koska se sijoittuu Länsi-Irlannin kolkkaan, jossa olen asunut. Ehdin kokea Irlannin talouskasvun juuri sen hurjimpana aikana. Asuin pikkukylän laidalla nuhjuisessa kolmen huoneen asunnossa, josta maksoin vuokraa 850 euroa kuussa, tietenkin ilman sähköä, vettä, lämmitystä tai nettiyhteyttä. Taloyhtiössä oli silloin myynnissä vastaava asunto, hintapyyntö oli 425 000 euroa. Hinnat olivat sentään jotain muuta kuin Dublinissa – siellä keskustan yksiöistäkin saatettiin pyytää yli miljoonaa euroa. Grafton Street oli koko maailman viidenneksi kallein ostoskatu, Porschen katumaastureita kulki pikkukaduilla jonossa ja tyhjille tonteille nousi lasiseinäisiä palatseja. Pikkukylien välille oli rakennettu muutama pätkä moottoritietä EU:n rahoilla, niistä oli aina plakaatit kertomassa. Iltapäivisin vanhemmat hakivat lapsiaan koulusta, kukin omalla katumaasturillaan, golfmailat takakontissa ja kasvoilla tylsistynyt ilme. Pikkukaupunkien laidoille nousi valtavia ostosparatiiseja, joissa oli hampurilaispaikkoja ja multiplex-komplekseja aivan kuin Amerikassa. Puolalaisilla rakennusmiehillä oli omat kaupunginosansa ja kauppansa ja ruokapaikkansa, jopa omat puolankieliset liitteensä The Irish Timesin välissä. Afrikasta tulleet yksinäiset siirtolaiset vaelsivat satamalaitureilla ja potkivat kiviä, koska työlupaa piti odottaa kuukausikaupalla.

Silti kaiken juppipöhinän sisällä piileskeli myös vanha Irlanti, tunnistettava ja rakastettavan nukkavieru: ikuisesti kosteat kokolattiamatot, takassa tuoksuvat turvebriketit, spontaani musisointi pubeissa, shepherd’s pie, stout, jatkuvat kiviaidat, kaupungin laidalla laiduntavat lampaat. Televisiossa mainostettiin ”uudenaikaista internet-pankkia”, mutta silti puhelinlaskujen ja sähkölaskujen ja kaasulaskujen saapumispäivinä paikalliseen postiin kiemurteli kymmenien metrien jono. Laskut piti maksaa käteisellä, ja postin virkailija klikkasi rätisevän modeemiyhteyden auki jokaisen laskun hyväksymistä varten. Ei ihme, että ihmisten päät olivat hiukan pyörällä. Nykyaika oli jotenkin nyrjähtänyt ikiaikaisen elämänmenon väliin.

Tällaista taustaa vasten buumin jälkeinen kurjuuden aika näyttää erityisen synkältä. The Spinning Heart on surumielinen kokoelma ihmiskohtaloita, mutta kukaan heistä ei varsinaisesti tunnu kaipaavan mennyttä nousukautta ja sen holtitonta huumaa. Rahaa he kuitenkin kaipaavat, rahaa ja työtä ja vähän rakkautta, paikkaa maailmassa. Teos kertoo tästä ajasta, mutta sen ydin on ikuinen: mikä menee ylös, sen on tultava myös alas. Tällainen aikakausi seuraa aina kansantalouden kuplan jälkeen, ja ihmisten selviytymiskeinot ovat universaaleja.

* * *

Bobby Mahon aikoo tappaa isänsä Frankin, koska perinnön turvin hän selviäisi lamasta. The Spinning Heartin aloitus on dramaattinen, oikeastaan makaaberi, mutta se asettaa tarinalle reunat. Nyt ollaan niin suuren epätoivon äärellä, että jopa läheisen tappaminen on vaihtoehto.

My father still lives back the road past the weir in the cottage I was reared in. I go there every day to see is he dead and every day he lets me down. He hasn’t yet missed a day of letting me down.

Isän kotitalon rautaportissa on koristeena pyörivä metallisydän, joka rapistuneessa kitinässään toimii teoksen symbolina. Se myös viittaa romaanin rakenteeseen, klassiseen näkökulmatekniikkaan, jossa jokaisessa luvussa vaihtuva henkilö saa puheenvuoron. Nämä ihmiskohtalot ovat koskettavia, moni tarina meni minulta suoraan suojauksesta läpi. Kieli on suoraviivaista ja kaunistelematonta. The Spinning Heartin maailma on rosoinen ja karu ja siksi todellinen.

Kertojia on 21, ja heistä jokaisella on sanottavansa. Luin teosta niin, että keskushenkilöitä on Bobbyn ohella kaksi muutakin, Pokey Burke ja Réaltín. Jokaisen puhujan tarina liittyy kiinteästi johonkuhun näistä kolmesta, ja heidän kohtalonsa taas ovat voimakkaasti kytköksissä toisiinsa. Jos Pokey Burke ei olisi ottanut isänsä Josephin (Josien) rakennusbisnestä käsiinsä ja sählännyt eläkevakuutusmaksujen kanssa, Bobby ei olisi joutunut akuuttiin rahapulaan, kun talous kääntyi laskuun ja työt loppuivat. Jos työt olisivat jatkuneet, Réaltínin asunnon ympärille olisi valmistunut taloyhtiö – hän joutuu asumaan puolivalmiissa rakennuksessa pienen Dylan-poikansa kanssa. Kiinteistössä on vain yksi asukas hänen lisäkseen, Dorothy, joka Bobbya ihailevan Trevorin äiti. Henkisesti epävakaa Trevor keksii kaapata Réaltínin pojan. Hän pyytää hankkeeseen mukaan Denisiä, joka on rikkaan Katen kapinoiva poika ja jolla on lopulta osansa Bobby Mahonin isän Frankin kohtalossa. Réaltin taas on tehnyt poikansa joko Seanin tai pomonsa Georgen kanssa, mutta ei itsekään tiedä, kumpi on isä. Sean kuitenkin esiintyy julkisesti pojan isänä, vaikka tietää, että Trionan kanssa naimisissa oleva Bobby Mahon tekee myös läheistä tuttavuutta Réaltínin kanssa.

Tällaiseen maailmaan The Spinning Heart vetää mukanaan. Ihmisten elämät ovat olleet sidoksissa joko Pokey Burken rakennusbisnekseen tai läheiseen Dellin tietokonetehtaaseen, ja laman myötä kumpikin firma on pannut lapun luukulle. Sen jälkeen ei ole oikein mitään, ikiliikkuja on pysähtynyt: ikuisesti ei tarvitakaan lisää uusia asuntoja työntekijöille, jotka tulevat Dellille töihin. Siperiasta Irlantiin työmieheksi matkustanut Vasya on ymmällään, kun Pokey Burke kuljettaa häntä ympäri työmaata ja esittelee, miksi työtä ei enää ole. Brian suunnittelee muuttoa Australiaan, yksinkertainen Timmy ajelehtii Bobbyn perässä, vanha työkaveri Rory ei saa päiviään kulumaan, konstaapeli Jim Gildea yrittää selvittää lapsikaappausta – jokaisella on paikkansa mosaiikissa. Koskettavimmillaan teos on odottamattomissa tilanteissa, niin kuin muuten niin vahvan Seanien äkillisessä itsekritiikissä:

I don’t know in the name of God which way is up now. Bobby is after doing away with his auld fella, and Réaltín won’t leave me inside the door, and her father, who’s a quare sound auld skin, says I’m as well off leave her be for a while. Fuck that, though. He’s my young fella too, like. I’m no good to him, though. What good am I?

Jos teosta jostain haluaa kritisoida, sen maailmankuva on armoton. Se luo lohduttoman kuvan nyky-Irlannista. Siellä kaikkensa menettäneet miehet ottavat jatkuvasti mittaa toisistaan ja naiset ovat sidottuja lapsiinsa. Jos tässä romaanissa nainen on aktiivisena toimijana, hän joutuu hyvin pian miehen vallankäytön kohteeksi. Niin käy esimerkiksi Lilylle, joka synnyttää viidennen lapsensa ja paljastaa julkisesti lapsen isäksi paikallisen maanviljelijän. Myös Réaltínin isä vahtii tytärtään pelottavalla tarkkuudella. Mutta tarinat linkittyvät loogisesti, eivätkä epäoikeudenmukaisuus ja epätasa-arvo jää lukijalta huomaamatta. Hemingwayn maksiimin mukaisesti tarinasta on näkyvissä vain jäävuoren huippu. Sivuilta saa lukea vain välttämättömän, loput pitää päätellä itse.

Kielellisesti The Spinning Heart on paikoin herkullinen, Irlannissa englantikin on erilaista. Tutun paikallisen alatyylin (feck, shite, eejit) lisäksi törmäsin myös yhteen minulle täysin uuteen ilmaukseen: wanton tarkoittaa naishenkilöä, jolta miehet uskovat irtoavan. Lily saa tietää olevansa tällainen ja pohdiskelee ilmausta itsekseen. Myös kekkeröintiä tai kekkerihenkistä henkilöä tarkoittava craic on romaanissa pari kertaa nasevasti esillä, esimerkiksi Australiasta haaveilevan Brianin suulla näin: ”I was only ever thinking about going to Australia because every single person I know went over there for at least a year and had unreal craic.”

Olen tainnut kehua Donal Ryanin teoksen nyt niin loppuun, ettei enempää ylisanoja ole. Se kertoo meidän aikamme ongelmista, mutta ei pelkästään niistä. Olen varma, että tulevaisuuden ongelmat muistuttavat hyvin paljon näitä nykyisiä, eikä menneisyyttäkään tarvitse paljon kaivella, kun vastaavaa alkaa löytyä, Irlannin historiasta etenkin. Jos Wexfordin perunasadot eivät olisi tuhoutuneet 1848, John F. Kennedyn isoisoisä ei olisi muuttanut Yhdysvaltoihin eikä suku olisi tehnyt miljoonaomaisuutta heti suuren laman jälkeen. Mutta se on jo oma tarinansa.

Elävänä takaisin

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joista en ole tiennyt etukäteen mitään. Tämä ei kuulu niihin. New York Times Book of the Year, Guardian Book of the Year, Guardian First Book Award 2012, Sunday Herald Book of the Year, TLS Book of the Year, Evening Standard Book of the Year... Kevin Powersin The Yellow Birds on ollut esillä kaikkialla, enkä ole mistään lukenut pettynyttä arviota. Sitä on verrattu klassikkoihin Alastomista ja kuolleista aina Länsirintamalta ei mitään uutta -romaaniin.

Palkintohevosen tarkastelu on aina vaikeaa: joku toinen on jo nähnyt sen erinomaisuuden ja tunnistanut sen julkisesti. Yksityistä löytämisen iloa ei voi enää kokea. Toisaalta palkintohevosen kyydissä voi ajatella liittyvänsä hiljaiseen kansainväliseen yhteisöön. Tässä tapauksessa minäkin liityn Kevin Powersin romaanin ihailijoihin. Kyseessä on paras nykyaikaista sotaa käsittelevä romaani, minkä muistan lukeneeni.

The Yellow Birds alkaa kuitenkin vähän väkinäisesti. Powers (s. 1980) on itse entinen sotaveteraani ja runoilija, ja tietynlainen perinteikäs runollisuus on pinnassa romaanin kankeassa aloituksessa. Kaikki saa alkunsa Al Tafarista:

The war tried to kill us in the spring. As grass greened the plains of Niniveh and the weather warmed, we patrolled the lowslung hills beyond the cities and towns. We moved over them and through the tall grass on faith, kneading paths into the windswept growth like pioneers. While we slept, the war rubbed its thousand ribs against the ground in prayer.

Vähitellen luonteva tyyli kuitenkin löytyy, kielikuvat eivät enää dominoi kerrontaa vaan loksahtelevat paikalleen orgaaniseen kokonaisuuteen. Kaikkineen The Yellow Birds on täynnä draamallisia räjähdyksiä, iskuja ja osumia, joista läheskään kaikilla ei ole tekemistä taistelukentän todellisuuden kanssa. Sissisodan kuvauksessakin Powersin romaani näyttää, mitä nuoren ihmisen mielelle tapahtuu ääritilanteessa ja miten sellainen muuttaa ihmistä.

Romaanin päähenkilö on John Bartle, joka värväytyy 21-vuotiaana Yhdysvaltain armeijan sotilaaksi Irakiin. Hänen taisteluparikseen valikoituu 18-vuotias Daniel Murphy. He ovat siitä lähtien Bart ja Murph, erottamattomat. John lupaa Murphin äidille läksiäisjuhlassa, että tuo pojan elävänä takaisin. Poikien ryhmäjohtaja, kersantti Sterling kuulee lupauksen ja hermostuu. Yleensä kaunokirjallisessa tekstissä väkivallan uhka toimii suoran väkivallan kuvausta paremmin, mutta tällä kertaa kohtaus on niin dramaattinen, että lukijan pulssi nousee.

”You shouldn’t have done that, Private.”

”What?”

He stopped and put his hands on his hips. ”C’mon. Promises? Really? You’re making fucking promises now?” 

I was annoyed. ”I was just trying yo make her feel better, Sarge,” I said. ”It’s not a big deal.”

He knocked me to the ground quickly and hit me twice in the face, once below the eye and once directly in the mouth. I felt his knucles fold my lips under my teeth. I felt my front teeth cut into my top lip, the blood running hot and metallic into my mouth.

Vammojen ja tilanteen kuvaus vielä jatkuu tuosta, mutta varsinaisia pointteja on tässä vaiheessa kaksi: 1) sodan runollisuus on täysin kadonnut, 2) Murphin kuolema on tässä vaiheessa lukijalle varmaa.

John tekee lupauksen, jonka täyttäminen Irakissa osoittautuu mahdottomaksi. Sterling on sietämätön esimies, väkivaltainen ja häijy, mutta hänessä on myös tiettyjä todenpuhujan piirteitä, jotka herättävät alaisten vaistomaisen kunnioituksen. Päähenkilön ja Sterlingin suhde on yksi The Yellow Birdsin kantavista jännitteistä, ja se kestää hienosti loppuhuipennukseen saakka.

Romaani kulkee sujuvasti eri aikatasoissa, ja on pakko ihailla, miten Powers on rakentanut niiden välisen yhteyden. Toisessa tasossa kuljetaan vuoden 2004 syys–lokakuun aikana Al Tafarin taistelukentillä kohti Murphin kuolemaa, toisessa tasossa taas katsotaan elämää ennen komennusta loppuvuodesta 2003 ja komennuksen jälkeen aina kevääseen 2009 saakka. Tarinan kumpikin päälinja tähtää nimenomaan Murphin kohtalon selvittämiseen.

Kokonaisuudessa on myös hienoja upotuksia esimerkiksi Johnin kotiuttamista edeltäviltä päiviltä Saksan Kaiserslauternista. John vierailee katedraalissa ja tapaa papin. Ainakin omassa päässäni syntyi syvä yhteys sen välille, miten raamatullisista maisemista tullut nuorimies kokee olonsa kirkossa niin toivottomaksi:

I thought about what the priest asked and I looked around the cathedral. It was a beautiful place, most beautiful I’d seen in a long time. But it was a sad kind of beauty, like all things created to cover the ugly reason they existed. I took the pamphlet out of my pocket. The entire history of the church was written there, three pages for a thousand years. Some poor fool had had to decide what was worth remembering, had had to lay it out neatly for whomever might come along to wonder. I had less and less control over my own history each day. I suppose I could have made some kind of effort. It should have been easy to trace: this happened, I was there, that happened next, all of which led inevitably to the present moment. I could have picked up a handful of dirt from the street outside, some wax from the candle on the altarpiece, ash from the incense as it swung past. I could have wrung it out, hoping I might find an essential thing that would give meaning to this place or that time. I did not. Certainty had surrendered all its territory in my mind. I’d have just been left with a mess in my hands anyway, no more. I realized, as I stood there in the church, that there was a sharp distinction between what was remembered, what was told, and what was true. And I didn’t think I’d ever figure out which was which.

Tuossa kohdassa – kuten monissa muissakin – kertoja valmistelee huolellisesti tulevaa. Romaanin kantavana teemana on muisti, muistaminen: Murph nimittäin kuolee epäselvissä oloissa. Tapauksen peittäminen ja paljastuminen muodostaa romaanin suuren kaaren, joka on sanalla sanoen vaikuttava. Koko ajan päähenkilö perustelee ratkaisujaan, hioo päättelyketjujaan ja listaa sodan syyksi kaikelle inhimilliselle päätöksenteolle. Viimeisin muistuttaa Hemingwayn Kenelle kellot soivat -romaanin eetosta. ”Qué cosa más mala es la guerra”, Robert Jordan huokaa. Miten pahaa sota onkaan. Powersin romaanin versio samasta aiheesta kuuluu kuitenkin näin:

We were not destined to survive. The fact is we were not destined at all. The war would take whatever it could get. It was patient. It didn’t care about objectives, or boundaries, whether you were loved by many or not at all. While I slept that summer, the war came to me in my dreams and showed me its sole purpose: to go on, only to go on.

Romaanissa edetessä alkaa käydä ilmi, miten kaksijakoista kerronta on: sotakuvauksissa kertoja hyödyntää täysin tietoisesti runollisempaa metodia kuin sodan ulkopuolisissa. Ainakin minut se saa ajattelemaan niitä ensimmäiseen maailmansotaan lähteneitä taiteilijoita, joiden romanttiset illuusiot karisivat heti, kun ensimmäinen keskitys oli osunut tarpeeksi lähelle. Samalla tavalla nämä nykyajan nuoret miehet kohtaavat televisiosarjojen ja sotapelien jälkeen raa’an todellisuuden, jossa näennäisen suoraviivaisten ratkaisujen seuraukset ovatkin arvaamattomia.

The Yellow Birds on oikeastaan kuin taidokas kellokoneisto. Upeasti rakennettujen jännitteiden, osien välisen tarkan virityksen ja rajallisessa tilassa tehtyjen ratkaisujen jälkeen sitä katsoo hämmästyneenä. Siinä on totuuden ja kauneuden lisäksi ominaisuus, joka harvassa romaanissa on: se saa lukijan näkemään myös oman aikansa.

Täydellistä julmuutta

Ystäväni suositteli minulle taannoin David Vannia. En ollut kuullut nimeä ennen. Vannin kirjat ovat kuulemma saaneet loistavia arvioita, tekijää on verrattu Cormac McCarthyyn ja Ernest Hemingwayhin.

Ystäväni oli lukenut amerikkalaisen Vannin viimevuotisen Caribou Island -romaanin ja arvioi, että minäkin pitäisin siitä. ”Se on vähän niin kuin Revolutionary Road, mutta väkivaltaisempana. Siitä siis ne viittaukset Hemingwayhin ja Cormac McCarthyyn.”

Niin minä sitten luin David Vannin parin vuoden takaisen Caribou Islandin, ja lukukokemus oli aivan hurja. Ystäväni oli oikeassa, minä todella pidin siitä. En olisi voinut kuvitella, että Alaskaan sijoittuva perhesuhderomaani voisi olla niin moniuloitteinen ja loistokas, samalla julma ja yllättävä. Edellä mainitun Richard Yatesin romaanin keskeiset sisällöt, avioelämän tyhjentyminen ja hahmoton irtiotto nykyisestä arjesta, yhdistyvät Vannilla rakentamisen ja metsästämisen tematiikkaan armottoman luonnon keskellä. 

Vannin romaani olisi yksinomaan pakahduttavan surullinen, ellei sen kieli olisi niin nautinnollista ja sen henkilöhahmot niin kokonaisia. Nämä ihmiset tavoittelevat sinnikkäästi unelmiaan, vaikka kaikki ympäriltä on katoamassa ja oma identiteetti paljastumassa tyhjäksi. Tavallaan näissä unelmissa on jotain syvästi lohdullista, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että Caribou Island on myös todella pelottava kirja. Varmaan pelottavimpia, mitä olen vuosiin lukenut.

Romaanin keskiössä ovat Gary ja Irene, eläkkeelle jäänyt pariskunta, joka rakentaa mökkiä kaukaiselle Caribou Islandille Alaskassa. Tai Gary sitä mökkiä haluaa, Irene roikkuu rakennuksella mukana – kunnes vilustuu ja saa pysyvän, jäytävän, täysin sietämättömän päänsäryn. Irenen päänsäryn kuvaus on melkein lamaannuttavaa lukijallekin, kun yksikään lääkäri ei pysty auttamaan, mikään laite ei löydä säryn syytä eikä mikään lääke kunnolla auta.

She tried to breathe away the pain, let it go away on each exhale. Tried not to panic for air. But her ears were ringing, a high buzz, the frequency of the pain, and it would no be ignored. She could think of nothing else. She took another Vicodin. It didn’t matter what Gary or anyone else thought.

Päänsärky alkaa muuttaa Irenen persoonallisuutta häijympään suuntaan: hän väittää tajuavansa viimein täysin, miten turhaa hänen elämänsä Garyn kanssa on ollut. He ovat muuttaneet Alaskaan, eikä heillä ole elämässä enää mitään – ei ystäviä, ei sisältöä, pelkkä rakenteilla oleva mökinpahanen, jonne Gary haluaisi heidän muuttavan ympärivuotisesti. Vähitellen Irene alkaa panna vastaan, ja väkivallaksihan se muuttuu.

Romaanin ydinteema on melkein raamatullinen, edellisten sukupolvien epäonnistumisten vaikutus seuraaviin sukupolviin. Irenellä ja Garylla on kaksi aikuista lasta, Mark ja Rhoda. Mark on eräänlainen yleismies, löysään elämäänsä melkein tyytyväinen pilvenpolttelija. Rhoda taas on vanhemmistaa huolehtiva kolmekymppinen nainen, joka haikailee naimisiin hammaslääkärimiehensä Jimin kanssa. Nelikymppinen Jim on henkilönä täysin ambivalentti, valmis tarttumaan mihin tahansa.

Kun Markin ja hänen avovaimonsa Karenin luokse saapuvat Carl ja Monique, Jim huomaa tilaisuutensa tulleen. Samalla kun Rhoda suunnittelee heidän tulevia häitään Hawaijin paratiisirannalle, Jim kestitsee Moniqueta ja hankkii sillä tavalla itselleen seksiä tältä kaksikymppiseltä kaunottarelta. Monique on laskelmoinnissaan melkein sietämättömän julma, ja tämän petoksen huipentuma koetaan, kun kaikesta tietämätön Rhoda kutsuu Carlin ja Moniquen heille yöksi. 

Vann osaa viedä ihmissuhdedraaman ääripisteisiin, eikä mikään mahdollisuus jännitteiden virittämiseen jää käyttämättä. Kun Jim lopulta menettää Moniquen, mies alkaa treenata hullun lailla. Silloin myös Rhoda alkaa haistaa, mistä on kyse.

He had started calling his gut a muffin top, and he was on a diet. No alcohol or desserts or dairy.

I feel like pizza, she said.

How about a big salad. Can you fix us a big salad, honey?

Quit calling me honey. What the fuck has happened to you? Who are you?

Rhoda. What’s wrong? Maybe you nee to work out more, too. Make it every day. You’ll feel better.

Samalla ympärillä raivoaa Alaskan luonto, mökki rakentuu Caribou Islandin korpeen, Irenen päänsäryt alkavat viedä voimia, talvi tehdä tuloaan. Jokainen metsästää jotain: Gary yksinäisyyttä mökissä, Irene mennyttä terveyttään ja nuoruuttaan ja vaihtoehtojaan, Rhoda unelmahäitä Hawaijilla, Jim seksiä nuorelta naiselta, Mark pilven tuomaa välinpitämätöntä rauhallisuutta. Lopulta metsästäminen päätyy konkretian tasolle, ja viimeistään siitä tulevat Hemingway ja Cormac McCarthy mieleen.

Vannilta on juuri ilmestynyt uusi romaani, Dirt. Julie Myerson summaa Guardianin arviossa erinomaisesti, mistä näissä kirjoissa on kyse. Ennen Dirtiä täytyy vielä lukea Vannin esikoinen, Legend of a Suicide (2008). Vaikka nämä ovat synkkiä ja tavallaan lohduttomia kirjoja, niiden äärellä joutuu itsekin sellaiselle epämukavuusalueelle, jolla käyminen ei unohdu.