Tyly testamentti

Colm Tóibínin runsas vuosi sitten ilmestynyt The Testament of Mary (Penguin Books, 2012) kertoo Jeesuksen äidistä erilaisen tarinan kuin olemme yleensä tottuneet kuulemaan. Tóibínin Maria saa esimerkiksi kuulla neitseellisestä synnyttämisestään ihan muilta kuin Jumalalta – tarinat kulkevat hänen kuuluisan poikansa edellä ja kantautuvat äidin korviin monista lähteistä.

Vuosien varrella Maria näkee poikansa muuttumisen karismaattiseksi maankiertäjäksi, erikoisen seurueen henkiseksi johtajaksi ja ihmetekojen tekijäksi. Äiti myös joutuu todistamaan poikaansa kohdistuvan uhkan ja lopulta myös tämän väkivaltaisen kuoleman. Pyhimyksellisen neitsythahmon sijaan Tóibínin Maria on lihaa ja verta, täynnä hämmennystä ja suoranaista suuttumusta. Jeesuksesta syntyi jotain, mikä ei ollut äidille itselleen totta.

Irlantilainen Tóibín on tavallaan erikoistunut näihin äiti-poika-aiheisiin. Novellikokoelma Mothers and Sons on rautaisannos sitä tavaraa, ja itsekin kirjoitin taannoin muutaman sanan sen suomennoksesta. Jeesuksen ja Marian suhde on tosin vielä vähän mutkikkaampi kuin noiden novellien tarinoissa. Tóibínin Maria joutuu Kaanaan häissäkin lähettämään pojalleen viestejä lähestyvästä uhkasta, kun ei millään pääse kunnolla puheisiin. Maria on turhautunut, hänet on leikattu pois lähipiiristä.

Jeesuksesta on kirjoitettu liuta romaaneja, mutta omiin käsiini ei ole sattunut sellaista, jonka kaunokirjallinen arvo ylittäisi sen lähtökohdat – yleensä siis sekulaarin demonstraation tai suoranaisen provokaation. Nikos Kazantzakisin Kristuksen viimeiset kiusaukset taitaa olla romaanina sieltä parhaimmasta päästä. José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi jaarittelee, Norman Mailerin Pojan evankeliumi kertoo nätin tarinan tutulla kaavalla. Muitakin löytyy, mutta harva seisoo omillaan – niin järkälemäinen teksti on taustalla. Siinä jatkumossa The Testament of Mary jää myös kuriositeetiksi, yhdeksi fabuloinniksi mahdollisen tarinan ympärillä.

Katolisen kasvatuksen saanut Tóibín ei lähde teoksellaan avoimesti provosoimaan, vaan näkökulma pysyy tiukasti Marian kokemuksessa (toki senkin esittäminen on tietyissä piireissä äärimmäisen provosoivaa, kuten esimerkiksi Catholic World Reportista voi lukea). Maria ei kuitenkaan henkilönä mene äärimmäisyyksiin millään alueella. Vaikka kerran hänellä onkin tarinan aikana veitsi kädessä, mitään yllättävää ei tapahdu. Eikä hän esimerkiksi kerro Jeesuksen syntymään johtaneista tapahtumista mitään, ainoastaan hämmästelee kuulemiaan tarinoita pojastaan Jumalan poikana. Tiivis rajaus on myös romaanin ehdoton vahvuus. Silti tarina on niin suuri, että 112 sivun mitta ei tunnu liian vaatimattomalta, vaan teosta voi ehdottomasti pitää romaanina.

Marian kertoma tarina rakentuu muutamien käännekohtien varaan: Jeesuksen lähtö kotoa, Lasaruksen herättäminen kuolleista, Kaanaan häät, ristiinnaulitseminen, Marian elämä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Lasaruksen sisaren vaiheet Jeesuksen elämän loppuaikoina kulkevat hetken rinnakkain Jeesuksen äidin kanssa, mutta romaani ei silti sisällä kuohuttavia yksityiskohtia Jeesuksen ja Maria Magdalenan välisestä suhteesta. Hyvä niin, koska sitä spekulointia voisi pitää tässä yhteydessä halpana – käsissähän on jo muutenkin kuohuttava aihe.

Maria muistelee mielellään Jeesusta nuorena poikana, nostalgisoi hyviä päiviä, jolloin pojan isäkin oli vielä elossa. Väkevimmillään hän esiintyy tavallisena äitinä, jonka poika kuolee raa’alla tavalla ja joka joutuu sitä vierestä mykkänä seuraamaan:

I tried to see his face as he screamed in pain, but it was so contorted in agony and covered in blood that I saw no one I recognized. – – It seems hard to fathom now that I stayed there and watched this, that I did not run towards him, or call out to him. But I did not.

Loppujen lopuksi Maria on nainen, joka jää yksin. Hän joutuu kulkemaan varjoissa ja pysymään tuntemattomana, koska uskonnollinen liikehdintä kasvaa hänen poikansa kuoleman jälkeen vääjäämättä. Maria yrittää vältellä joutumasta mukaan mihinkään, kertomasta mitään kenellekään. Lopulta kaksi opetuslasta on kuitenkin löytänyt hänet, ja The Testament of Maryn kertoma tarina on tuon kohtaamisen seurausta. Silti Marian korviin puheet siitä, miten taivaallinen isä oli lähettänyt poikansa maailmaan vapauttamaan ihmiskunnan, kuulostavat omituisilta. Marian tyylillisesti melko modernista puheenparresta välittyy sanoma, joka lopulta lienee se suurin hyökkäys koko teoksessa: Jättäkää minut rauhaan. Älkää käyttäkö minun elämääni omiin tarkoitusperiinne.

Epäluuloisen ja ahdistuneen Marian kertomusta lukee väistämättä nykymaailman taustaa vasten. Eikä vain Richard Dawkinsin, Sam Harrisin tai Christopher Hitchensin takia, vaan myös siitä kulmasta, mitä katolisesta kirkosta on paljastunut. Tóibínin Maria suojelee itseään, ei halua antautua palvonnan kohteeksi vaan kulkee mieluummin hämärässä. Marian intimiteettisuoja on uhattuna, ja sitä hän pitää itselleen tärkeänä, koska tuntemattomuus on hänen identiteettinsä perusta. Silti hänestä tehdään myöhemmin vielä Neitsyt Maria.

Kirjoitinko juuri aiemmin, ettei Tóibínin romaani ole erityisen provosoiva? Riippuu tosiaan paljolti siitä, keneltä kysyy. 

Ricardo Reisin gabardiinitakki

Gabardiinitakki on vaatekappale, johon muistan törmänneeni 1800- ja 1900-luvun eurooppalaisessa kirjallisuudessa monta kertaa. En ole koskaan täysin tiennyt, millaista kangasta tuo gabardiini on. Mielikuvissani se on ollut raskasta ja tiheää, vähän niin kuin gobeliini, mutta enempää en ole lähtenyt arvailemaan.

José Saramagon romaanissa Ricardo Reisin viimeinen vuosi nimihenkilö pukeutuu gabardiinitakkiin. Tuo takki on korostetussa asemassa koko romaanin ajan: sen selkämykseen ei voisi esimerkiksi kiinnittää hakaneulalla lappua, jossa pilkataan sen kantajaa, niin tiheää kangas on.

Ja koska Ricardo Reis on syntynyt kuolleen runoilijan ajatuksista, on erityisen tärkeää, että tuolla romaanihenkilöllä on tiheäkudoksinen ja painava takki. Se toimii ikään kuin vakuutena siitä, että hän todella kävelee Lissabonin kaduilla tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Wikipedia tietää kertoa, että gabardiinin kehitti vuonna 1880 brittiläinen Thomas Burberry. Hänen nimissään myydään edelleen ylellisyystuotteita maailman rikkaille. Gabardiinikankaan tiheään kudokseen muodostuu vinoja rivejä, jotka ovat sille tunnuksenomaisia.

Saramagon idea toimii. Hänen romaaninsa päähenkilö on yksi runoilija Fernando Pessoan sivupersoonista, joita Pessoa itse kutsui heteronyymeiksi. Pessoan mielen kudoksessa on elänyt muitakin heteronyymejä, mutta kuoltuaan hän palaa nimenomaan Ricardo Reisin luokse. Loimet ja kuteet kulkevat kudoksessa myös kuoleman jälkeen.

Ricardo Reisin viimeinen vuosi ilmestyi alun perin vuonna 1984. Suomeksi se saatiin tänä syksynä, Sanna Pernun suomantamana ja Tammen kustantamana. Lopputulos on mielestäni erinomainen.

Tiedän, että moni vieroksuu Saramagon harrastamaa lörpöttelyn poetiikkaa ja tiheään pilkutettua lausevyöryä. Minusta jännitteen lataaminen ja purkaminen tapahtuvat Saramagon kielessä kuitenkin hyvin luontevasti:

”Ricardo Reis tuli alas ennen illallisaikaa, ei hänellä nälkä ollut, häntä vain kiinnosti yhtäkkiä nähdä, oliko hotelliin tullut uusia espanjalaisia, olivatko Marcenda ja isä saapuneet, hän ajatteli Marcendaa ja jopa lausui hiljaa tytön nimen, ja hän pysähtyi tarkastelemaan itseään peilistä kuin kemisti, joka on sekoittanut keskenään happoa ja emästä ja ravistaa koeputkea, lopputuloksessa ei ole paljonkaan näkemistä ellei mielikuvitus tule apuun, sekoituksesta syntynyt suola oli jo odotettavissa, tuhansia vuosia me olemme tehneet samoin, sekoittaneet keskenään tunteita, happoja ja emäksiä, miehiä ja naisia. Hän muisti, millaisella nuoren miehen innolla hän oli katsellut Marcendaa ensimmäisen kerran, silloin hän oli hokenut itselleen, että hänen vaikuttiminaan olivat tuon sydäntä särkevän sairauden herättämä myötätunto ja sääli, sivulla riippuva käsi, kalpeat, surulliset kasvot, ja hän kävi pitkän keskustelun peilin, hyvän ja pahan tiedon puun edessä, hän ei tosin kaipaa tietoa, hänelle riittää pelkkä katsominen, niin, millaisia suurenmoisia sanoja hänen kuvansa mahtavat lausua toisilleen, hänen korvansa eivät tavoita niitä, hän näkee vain kuinka peili heijastaa hänen kuvansa ja hänen huultensa liikkeen, ehkä peilissä puhutaan eri kieltä, ehkä tuon kristallinkirkkaan pinnan takana lausutaan eri sanat, jolloin niiden merkityskin on toinen, ehkä eleet vain näyttävät toistuvan kuin varjot tuossa luoksepääsemättömässä ulottuvuudessa, kunnes lopulta myös tällä puolella lausutut sanat katoavat ja muistiin jää vain muutamia katkelmia, joista ei saa muodostetuksi kokonaista lausetta, ja sen vuoksi eiliset tunteetkaan eivät olet samoja kuin tämän päivän tunteet, vaan ne ovat jääneet auttamattomasti matkalle ja ovat kuin särkyneen peilin pirstaleita, pelkkä muisto.” (Sivut 222–223.)

Särkynyt peili on romaanissa Fernando Pessoan kuva siinä missä gabardiinitakki on Ricardo Reisin. Särkyneen peilin voisi niputtaa 1980-luvun kliseisiin, ellei sekin viittaisi niin suoraan Pessoan henkilöön ja runouteen. Pessoa oli tiettävästi vaikeuksissa jakautuneen persoonallisuutensa kanssa. Lisäksi hänen luomansa runoilijat kiivailivat jatkuvasti toisiaan vastaan, kirjoittivat yleisönosastoihin ja haukkuivat toisensa monta kertaa.

Saramagon romaanissa lääkäri Ricardo Reis palaa 16 vuoden jälkeen Brasiliasta synnyinmaahansa Portugaliin. Vuoden 1935 Lissabon on kuitenkin erilainen paikka kuin se, mistä hän on lähtenyt. Salazarin diktatuurin lonkerot tempaavat hänetkin kuulusteluihin, ja uutta Eurooppaa painostaa nouseva fasismi.

Runollinen Reis pitää majaa hotelli Bragançassa ja yrittää sulkea maailman perhehotellin ulkopuolelle. Hotellisiivooja Lídia alkaa vierailla hänen huoneessaan, mutta hotellivieraisiin kuuluva Marcenda kuitenkin varastaa hänen sydämensä. Harmi vain, että Marcenda on kiinnostunut tohtorista vain lääkärinä: hän toivoo, että tohtori voisi parantaa hänen ramman kätensä.

Jos muistaa, millaisena Lídia esiintyy Fernando Pessoan kirjoittamassa Ricardo Reisin runoudessa, romantikkorunoilijan kohtalo näyttäytyy kivuliaana. Ricardo Reisin 1910-luvulla kirjoittamien oodien haaveiden kohde paljastuu lissabonilaiseksi hotellisiivoojaksi, johon runoilija ei kykene luomaan rehellistä tunnesidettä.

Saramagomainen humoristinen ulottuvuus tarinaan tulee, kun Fernando Pessoan haamu alkaa vierailla Ricardo Reisin luona. Onhan se kieltämättä huvittavaa, että kuolleen runoilijan sivupersoona elää Lissabonissa omaa elämäänsä, kun kansallisrunoilija itse on jo haudattu.

Elämä näyttää kuolleen silmin hyvinkin erilaiselta. Saramagon myöhäistuotannon Oikukkaaseen kuolemaan verrattuna tässä romaanissa kuoleman käsittely on monin verroin mielenkiintoisempaa, luontevampaa ja ovelampaa. Jos taas Saramagon tuotannon romaanihenkilöitä vertailee, Kaikkien nimien sympaattinen José-herra taitaa olla läheisin sukulaishahmo Ricardo Reisille. Kummatkin ovat täysiverisiä runoilijoita virkamiesten kaavuissa. Sitä paitsi Ricardo Reisin kyvykkyys lääkärinä on jatkuvasti epäilyksen alla, kun taas hänen runoilijuuttaan ei epäile kukaan.

Tarinan käänne tulee, kun Ricardo Reis muuttaa viimein hotelli Bragançasta omaan asuntoon – tosin jatkuvasti puheissa olevaa oman praktiikan avaamista hän lykkää jatkuvasti. Muuton jälkeen Lídia seuraa perässä, käy tekemässä viikkosiivouksia ja antamassa talon juoruilijoille jutun juurta. Lídian veli Daniel on matruusina Afonso de Albuquerquella, ja kapinalaivan kohtaloon koko tarina lopulta päättyy.

Romaanin haikeassa loppukohtauksessa Fernando Pessoa tulee hakemaan Ricardo Reisiä. ”He lähtivät huoneistosta, Fernando Pessoa huomautti vielä, Et pannut hattua päähäsi, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että siellä ei hattuja tarvita.”

Eikä gabardiinitakkeja.